Kilpailukyky

Äskettäin näin aivan erinomaisen dokumentin paviaaneista. Apinalaumoissa vallitsee erittäin vahva hierarkia ja johtopaikoista kilpaillaan verisesti. Tohtori Robert Sapolsky oli viettänyt vuosikausia laumojen parissa tutkien mm. apinoiden veren stressihormonipitoisuutta. Hän oli selvittänyt että laumahierarkian alemmilla tasoilla stressitaso nousee merkittävästi korkeammalle kuin sen ylemmillä tasoilla.

Yllättäen erästä tutkimuskohdetta kohtasi tragedia: paviaanit tonkivat kilvan syötävää turistipaikan roskiksista, ja se jäte sisälsi myrkkyä. Kaikki paviaanilauman alfaurokset kuolivat, sen sijaan ruokakilpailussa hävinneet jäivät henkiin. Sapolsky oli jo keskeyttää tutkimuksen tuon lauman kanssa, kunnes se saavutti aivan uuden tason: jäljellejääneet apinat, joista valtaosa oli naaraita, lakkasivat kilpailemasta keskenään, aggressiivisuus romahti ja rauha laskeutui yhteisöön. Mittaukset osoittivat kaikkien stressitason olennaisesti laskeneen, varsinkin kun lauma karkotti kaikki siihen ulkopuolelta pyrkivät ”pahat pojat”, jotka pörhentelivät turhaan naaraiden kiinnostuksen herättämiseksi. Nämä hyväksyivät laumaan vain uusiin elintapoihin sopeutuvat vieraat ja alfaurokset saivat häipyä kädessään Musta Pekka.

Paviaanidokumenttia katsoessani herää kysymys, eroammeko me suomalaiset niin totaalisesti paviaaneista, että meitä on toistuvasti varoitettava menettämästä uskoa kilpailukykyymme? En usko. Mutta talouseliitin ja sen helmoissa roikkuvan poliittisen eliitin ja valtamedian mukaan markkinakilpailun kärkisijoilla pysyttely on Suomelle ensiarvoisen tärkeää. 

Yksinkertainen johtopäätös on se, että suomalaisten stressihormonitaso pysyy edelleen maailman kärkisijoilla. Ja mitä laumamme onnellisuuteen tulee, se voi jokainen päätellä.

Yhdeksänminuuttinen kooste paviaanidokumentista näkyy tästä. Englanninkielisen tekstityksen voi tarvittaessa kytkeä päälle.

Suomi on sairas työhevonen

Aiemmin uutterina työhevosina tunnettujen suomalaisten käsitys työstä on heittänyt häränpyllyä ja vaihtunut kuvitelmaan rahasta. Diagnoosin nimi on taloususkonto, joka on askel askeleelta vallannut suomalaisen sielunelämän.

Nyt ollaan jo niin pitkällä, että työn ja yrittämisen tarkoitus katsotaan olevan rahan tekeminen – ei suinkaan minkään tuotteen tai hyödykkeen tai palvelun, jotka ovat jääneet kaupankäynnin jalkoihin. Kaupasta itsestään on tullut tuote, ja se jos mikä on johdattanut kansakuntamme taloususkonnon satumaailmaan, todellisuuden ulkopuolelle.

Vielä on toki paljon lähinnä PK-yrityksiä, joiden tarkoitus on tuottaa pääasiassa jotain todellista. Mutta valtavirta, valtamedia, valtiovalta ja talouseliitti, joka poliitikkoja ohjastaa, saarnaavat uuden valtionuskontomme epistolaa ja johdattavat kansakuntaa tehokkaasti rahan avulla rotkoa kohti, yleensä vetoamalla työllisyyden tekosyyhyn.

Suomeen on syntynyt outo käsitys siitä että asiat eivät saisi maksaa sitä mitä ne oikeasti maksavat. Siksi kaupaksi menee enimmäkseen huono ja halpa – hyvien ja laadukkaitten tuotteiden ja palvelujen jäädessä kaupan hyllyyn tai usein kokonaan tekemättä tai suorittamatta.

Käsitteet ovat keikahtaneet ylösalaisin: sitä mikä menee hyvin kaupaksi pidetään nykyään hyvänä ja sitä mikä ei mene, pidetään huonona. Ja siksi huonoa laatua on alettu pitää normaalitilana – tai joskus jopa hyvänä laatuna, koska huono on usein halpaa, ja menee siksi kaupaksi. Pahvimuki on taloususkonnon normien mukaan posliinikuppia parempi ja laadukkaampi astia, koska sitä myydään enemmän.

Virallisella tasolla taloususko näkyy mm. pakolliseksi määrätyssä kilpailutuksessa. Talonrakennus ja remontit ovat ehkä kuvaavin esimerkki siitä, miten huono työn jälki on nykyään normi. Vanha pätevä sanonta köyhällä ei ole varaa halpaan on tyystin unohdettu – me pidämme nähtävästi itseämme niin äveriäinä, että (vanhan sanonnan mukaan) kun automme tuhkakuppi täyttyy, se pitää vaihtaa. Kun kuluttajan asenne on tämä, kukapa sellaisia autoja kunnolla viitsisi valmistaa?

En malta myöskään olla puuttumatta entiseen ammattiini elokuvantekijänä: me suomalaiset omistamme Yleisradion, mutta emme vaadi draamaohjelmilta laatua vaan annamme sen tuupata verorahoillamme tolkuttoman määrän bulkkia katsottavaksemme. Puhumattakaan siitä, että hyvinä teatterielokuvina pidetään aivan yleisesti sellaista, joka saavuttaa parhaat katsojaluvut (ei asia päin vastoinkaan ole, mutta katsojaluvut nyt vain eivät ole minkäänlainen laadun mittari).

Mutta vakavin taloususkonnon ja sen rinnakkaiskasvainten seuraus on se, että emme enää halua kuulla totuutta, haluamme illuusion totuudesta, sellaisen joka meitä miellyttää. Sellaisen kuvan esim. päättäjistämme ja talousjärjestelmämme toimivuudesta meille tarjoaa valtamedia, joka siten saa itseään parhaiten kaupitelluksi. Totuuksien julkistaminen johtaisi epäedulliseen kilpailuasemaan naapuriviestinten kanssa.

Taloususkontoon kuuluu niin vakaa usko rahaan, että lounas uskotaan ilmaiseksi, tai ainakin melkein. Siihen kuuluu myös Hölmöläisten matonjatkaminen leikkaamalla jatkopala maton toisesta päästä. Joskus Hölmöläisten touhuille naurettiin, nykyään niistä on tehty normaalia ja mikä pahinta, virallista ja jopa pakollista toimintaa.

Kun meiltä viedään rahaa vaivihkaa ja/tai niin pienissä erissä, ettemme sitä huomaa, voidaan tuotteen, palvelun tms. julkinen, näennäinen hinta laskea mahdollisimman alas, jotta pärjättäisiin kilpailussa muiden silmänkääntäjien kanssa. Yksi räikeimmistä esimerkeistä on mainonta, joka kokoaa meiltä rahoituksensa kysymättä ja tietämättämme, ja sen jälkeen esitetään aivan pokkana että esim. tv:n kaupalliset kanavat ovat katsojilleen "ilmaisia". 

Ja useimmat meistä jopa uskovat sen, mikä viimeistään osoittaa taloususkonnon murskaavan tehon.

Suomi on sairas.

Tämä on julkaistu myäs täällä

Ulvilan murhan mysteeri

Pekka Lehto on tehnyt parhaan elokuvansa. ”Ulvilan murhamysteeri” sukeltaa Suomen rikoshistorian ehkä omituisimpaan tapaukseen, jonka keskiöön on paiskattu neljän lapsen äiti Anneli Auer. Seitsemässä vuodessa ei ole edistytty oikeastaan lainkaan murhan selvittämisessä, ja koko tapaus on edelleen auki. Elokuvassa haastateltu psykologian professori Pekka Santtila kuvaakin osuvasti tutkinnan suhteettoman pitkittymisen kertovan yhteiskunnan totaalisesta epäonnistumisesta.

Pekka Lehto on haihduttanut melko onnistuneesti skandaalikäryn, joka tässä tapauksessa on läsnä jo luonnostaan, elokuvan rakenne on tasapainoinen ja se on hyvin leikattu – kuten myös kuvattu. Pakollisesti draamanomaisesti toteutetut kohtauksetkin pitäytyvät hyvän maun ja tyylikkyyden rajoissa, mikä tämänkaltaisissa aiheenkäsittelyissä ei usein ole ollenkaan selvää.

Riippuen vastaanottajastaan Ulvilan murhamysteerin tutkinnan ja oikeuskäsittelyn voi kokea myös koomisena ja säälittävänä. Oikeastaan tragikoomisena – niin järkyttävällä tavalla poliisitutkinnassa ja oikeuskäsittelyissä on tumpeloitu. Traagiseksi asian tekee se, että kyseessä on murhatun lisäksi viranomaisten tuhoamia ihmiselämiä, ensimmäisenä Anneli Auer ja seuraavana hänen lapsensa. Itse tutkinta- ja oikeuskäsittelyn lisäksi vahvana ihmiselämän tuhoajana on toiminut skandaaleja ja päivittäistä draama-annosta kansalle hysteerisesti tuupannut media.

Helsingin Sanomien arvostelija suhtautuu elokuvaan kaikista lukemistani kritiikeistä nuivimmin. Oletan tämän johtuvan elokuvan hyisestä mediakuvasta, jossa HS on ”laatulehtenä” edustettuna mm. otsikollaan ”Naispaholainen”. Hesarin elokuvakriitikko kysyy närkästyneenä, mitä pahaa siinä sitten on, ja miksi elokuva suhtautuu tällaiseen otsikkoon ja artikkeliin kriittisesti. Tämä tuskin kaipaa kommenttia – kohteenahan on vasta epäilty henkilö, johon kohdistuvat syytteet ja tutkinta häilyvät mitä uskomattomammalla pohjalla selvännäkijöineen, tatuoinneista tulkittuine saatanasymboleineen ja lapsilta painostamalla pumpattuine, erittäin ristiriitaisine lausuntoineen.

Trillerin aineksia elokuvaan saadaan luonnostaan – niin uskomattomia käänteitä tapauksen käsittely tuo eteemme. Kafkamainen tunnelma syntyy ajatuksesta, että Auerin tilalla voisi olla kuka tahansa meistä. Meidän kohtalostamme on päättämässä liuta harvinaisen vähän elämästä ja ihmisestä ymmärtäviä ihmisiä. On sanottava että täysin absurdina käsittelyä pitävä Pekka Santtila esittää ehdottomasti vakuuttavimmat näkemykset – ja hänhän lienee vakuuttunut Auerin syyttömyydestä. Hänen näkemyksensä tuntuu kuitenkin sysätyn sivuun, kun mekanistiset käsitykset ihmisen toiminnasta ovat ne jyränneet. Viimemainitusta mainittakoon käsittämättömän suuren painoarvon saanut Auerin julkisen itkemisen puute. Tämä kielii hyvin rajoittuneesta ihmiskäsityksestä, kun syytetty asetetaan epäilyksenalaiseksi, kun hän ei käyttäydy totuttujen stereotypioiden mukaisesti naisena, jonka pitää itkeä kameroiden edessä. Tulee mieleen, onko Auerin itkua suorastaan kärkytty ja häntä siihen yllytetty, jotta päivittäisdraama-annos saataisiin myytyä ja piikitettyä kansan käsivarteen.

On esitetty sinänsä aiheellinen kysymys, miksi lasten kuulusteluja ja myös heidän kuviaan näkyy elokuvassa ja eikö se ole lasten hyväksikäyttöä. Mielestäni kaiken mediamylläkän ja mistään ja kenestäkään piittaamattomien otsikoiden ja mitä mielikuvituksellisimpien mediajuttujen jälkeen on pitkällä tähtäimellä myös lapsille hyväksi, että median mystisille teille johdattelema yleisö voi nähdä, mistä lasten kohdalla on oikeasti kyse, ja miten heitä on painostettu ja taivuteltu selvästi ennakkoon tehdyn tutkintatuloksen varmistamiseksi. Kuulusteluvideoissahan lasten kasvot on sumennettu, vaikka vuosikymmenen takaisissa kuvissa pikkulasten kasvot ovatkin näkyvissä – nykyään ilmeisen tunnistamattomina.

On selvää että elokuvan tekijät ovat Auerin syyttömyyden kannalla, ja siihen on myös hyvät perusteet. Syyllisyyden puolesta puhuvat niin monimutkaisen mielikuvituksen tuottamat todisteet (tai oikeastaan todisteiden puuttuminen) tapahtumien kulusta, että dekkariin painettuna sellainen kuvio tuomittaisiin yksinkertaisesti täysin epäuskottavana. Mutta oikeusvaltion periaatetta, sitä että epäilty on syytön kunnes toisin todistetaan, on Ulvilan murhan kohdalla räikeästi rikottu, puhumattakaan kansalaisen oikeusturvasta.

Auerin syyllisyydestä ei vieläkään osata sanoa mitään varmaa, eikä sitä voi tehdä tämän elokuvan nähtyäänkään. Elokuva kertookin oikeastaan muusta: yksittäisen kansalaisen sivuosasta häntä itseään koskevissa asioissa.

Loppukaneettina kerron vielä oman kokemukseni polkupyöräonnettomuudesta reilu vuosi sitten. En muista tapauksesta mitään, oletettavasti viitisen minuuttia tapahtunutta ennen viiva pari tuntia sen jälkeen on muistissani musta aukko, eikä sitä saa täytettyä aivokirurgien mukaan koskaan. Muistan lähteneeni pyöräilemään, ja sen jälkeen palasin pätkittäin tietoiseksi todellisuudesta sairaalassa, se prosessi tapahtui liukumalla. Kerrotun mukaan en ollut ollut lainkaan tajuttomana, ja minut löytäneet rakennustyöläiset kertoivat minun heitelleen verisenä ja nenä murskana iloista läppää heidän kanssaan ambulanssin tuloon asti. Koska itse tapausta ei kaiketi (?) kukaan nähnyt, kaverini ilkkuivat minun saaneen joltain turpaan, ja piru vieköön, enhän voi olla siitä sataprosenttisen varma. Anneli Auerista lukiessani iski tietysti kauhukuva siitä, että olen voinut tehdä tuossa tilanteessa oikeastaan mitä vain – vaikka murhata ihmisen – ja olisin siitä autuaan tietämätön loppuelämäni.

Tällainenkin mahdollisuus putkahti mieleen Auerin kohdalla – aivan samoin kuin Bodominjärven murhaa taannoin selvitellessä, kun epäilty ei muista mitään. Ovatko Nils Gustafsson ja Anneli Auer murhanneet vai nähneet murhan – sitä tämä kokemukseni ei todista ollenkaan. Mutta ainakin tiedän, mitä muistinmenetys tarkoittaa.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Sopulilauma?

Kun presidentti Koivisto aikanaan suivaantui lehdistöön kutsumalla sitä sopulilaumaksi, itsetunnoltaan ns. ”haasteelliset” journalistit älähtivät ja tietenkin torppasivat presidentin väittämän tuoreeltaan – varsinkin omalta kohdaltaan.

Tapahtui kaksikymmentä vuotta myöhemmin: internet miehitti kansalaisten vapaa- ja erityisesti työajan, ja media näki tilaisuutensa. Se alkoi jakaa sisältöjään netissä tarkoituksenaan houkutella yleisöä printtimedian tilauksiin ja irtonumero-ostoksiin.

Siitä vielä kymmenen vuotta eteenpäin, tähän päivään: media on vajonnut olemassaolonsa vakavimpaan kriisiin, kun kansalaiset hakevat tietonsa ja muovauttavat mielipiteensä pääasiassa netitse. Ilmaiseksi.

Mikä sai median jakamaan sisältöjään ilman korvausta? Se, että kaikki muutkin tekivät niin.

Jos kauppias jakaisi kahvipaketteja ilmaiseksi kaupassaan ns. sisäänheittoartikkelina, seuraukset keittiöekonomistin käsityskyvyn mukaan olisivat sellaiset, että kilpaillakseen em. kauppiaan kanssa naapurikauppias alkaisi jakaa jotain saludoakin houkuttelevampaa sisäänheittokamaa  – vaikkapa ilmaisia lounaita. Mutta silloin asiakas keräisi joka taholta ilmaiset pois ja häipyisi tyytyväisenä kotiinsa ostamatta mistään mitään.

Nyt kauppiaat jäävät nuoleskelemaan yhteisiä näppejään, kunnes keksivät noutaa naapurikaupoista näiden ilmaistavaroita ja jakaa myös niitä korvauksetta omassa liikkeessään. Samaan intoutuvat tietysti myös muut kauppiaat, ja pian kaikki kaupat jakelevat maksutta tarvikkeita kokonaisen valikoiman verran. Viimein tulee tilinpäätöksen aika, ja kauppiasparat havaitsevat että latin latia ei ole jäänyt kirstun pohjalle.

Tässä vaiheessa he keksivät että joku muu kuin asiakas voisi maksaa ostoksista. Silloin kuvaan astuvat mainostajat, jotka lätkäisevät ilmoituksiaan ilmaisartikkelien etiketteihin ja keräävät rahat pois sellaisesta myynnistä, jota yleisö ei (vielä) ole tottunut saamaan ilmaiseksi.

Mutta tämäkään toimenpide ei vielä riitä elättämään tavaroitaan jakavia kauppiaita. No, nyt he keksivät alkaa uudestaan periä maksua kaikesta siitä, mitä ovat jonkin aikaa jakaneet maksutta. Mutta asiakas on jo tottunut ilmaiseen lounaaseen, eikä suostu mukisematta maksamaan, mikä johtaa kauppojen massiiviseen konkurssiaaltoon asiakkaan tyytyessä heikkolaatuiseen halparihkamaan pimeiltä markkinoilta.

Tuntuuko tutulta? Ei minustakaan, sillä tuollainen toimintahan olisi pähkähullua liiketoimintaa.

Silti muuan ala harjoittaa sitä liiketoiminnan nimellä.

Sopulit …ovat tunnettuja massavaelluksistaan, joita esiintyy populaation koon saavuttaessa kriittisen kynnyksen. Sopulilaumojen heittäytyminen alas mereen jyrkänteiltä on kuitenkin vain myytti, jonka eräs kuvausryhmä loi saadakseen dokumenttielokuvaansa sopuleista lisää draamaa. (Wikipedia, internet)

Media on niin ikään myyttinen instituutio, jonka koon keskinäinen kilpailu yleisön rahoista on nostattanut kriittiselle kynnykselle. Mutta toisin kuin sopulilauma se on nyt suorittamassa draamaa loikkaamalla kollektiivisesti jyrkänteeltä.

Tuo tekeillä oleva joukko(tiedotus)itsemurha todistaa viimeistään Koiviston puheet sopuleista palturiksi.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä. 

Uus-Finnlandisierung

Ymmärrän aivan hyvin niitä, jotka Neuvostoliiton aikoina kokivat suunnatonta ahdistusta median suomettumisesta, ts. siitä, että asioista ei voinut puhua niiden omalla nimellä, vaan esimerkiksi maailmanpoliittista tilannetta käsiteltäessä median oli otettava huomioon Neuvostoliiton intressit ja aseteltava sanansa äärimmäisen varovasti.

Nyt tilanne on toinen – vai onko?

Ukrainan tilanteen kohdalla suomalainen valtamedia on valinnut puolensa – se on länsi: valtamedia laidasta laitaan pitää nyt lähtökohtanaan sitä, että Venäjän media valehtelee ja läntiset tiedotusvälineet puhuvat totta. Kuitenkin on täysin selvää, että Ukraina on kirvoittanut härskiä propagandaa ja suoranaista valhetta kummastakin leiristä. Mutta läntisen viestinnän kritiikki on Suomen mediassa marginaalista, joko sitä ei löydy lainkaan tai sen esittäjät leimataan hörhöiksi, Venäjän kätyreiksi, maanpettureiksi tai muuten vain bäckmanilaisiksi.

Kirjoittelen toisinaan valtalehti Helsingin Sanomiin uutiskommentteja, ja olen havainnut, että HS harjoittaa estotonta mielipidesensuuria, mitä Ukrainan tilanteeseen ja varsinkin länsimedian Ukraina-uutisoinnin kritiikkiin tulee. Tämä ei ole pelkästään oma kokemukseni ja havaintoni. Olen huomauttanut asiasta myös päätoimittajalle vedoten HS:n ilmoittamiin ihanteisiin sananvapaudesta, mutta vastaukset ovat olleet vähätteleviä, ikään kuin kehtaisin ruikuttaa päätoimittajalle jonkun oman kyhäelmäni julkaisematta jättämisestä. Hesarin päätoimittaja kiistää ehdottomasti lehtensä päivänselvän mielipidesensuurin. Kun tuossa asemassa istuva mies kääntää mustan valkoiseksi, minkäs teet?

Mikä erottaa nykysuomettumisen siitä alkuperäisestä? Neuvostoliiton aikoina suomalaisten keskuudessa puhuttiin aivan avoimesti toisin kuin valtamediassa, eivätkä edes valtamedian toimijat kiistäneet asioiden kaunistelua ja vääristelyä. Ne toisinajattelijat, jotka asiasta julkisesti uskalsivat marista, olivat pääosin äärioikeistolaisia, mutta suurin osa kansalaisista ymmärsi itsesensuurin reaalipolitiikaksi, ja siksi vain harva uskoi, mitä viestimissä puhuttiin. Elettiin nuristen kaksoiselämää, mutta tilanne tiedettiin.

Nykyisessä uussuomettumistilanteessa hämmästyttävän pieni osa kansalaisista elää tuollaista kaksoiselämää – tarkoitan niitä, jotka eivät purematta niele sitä, mitä länsisuomettunut valtamedia heille kertoo. Ne toisinajattelijat, jotka uskaltautuvat julkisesti arvostella läntistä mediaa, eivät enimmäkseen ole ääriaineksia, kuten muinaisen itäsuomettumisen aikana, vaikka heidät sellaisiksi pyritään monin tavoin leimaamaan.

Orwell kirjoitti 1984 -romaanissaan Oseania-nimisestä totalitaarisesta valtiosta, jossa Big Brother valvoi kansaa, ja kansaa pidettiin väkivalloin pimennossa tiedottamalla valheellisesti –  mutta oseanialaiset elivät täysin eri todellisuudessa kuin virallinen todellisuus. Huxley taas kirjoitti samankaltaisen dystopiaromaaninUljas Uusi Maailma, jossa kansalaiset alistuivat totalitarismiin vapaaehtoisesti, siihen ei tarvittu kuin mielialalääkkeitä nimeltään Soma (ei kuitenkaan some), turvallisuuteen ja mukavuuteen perustuvaa totaalista valvontaa – ja tiedotusta, ei totuuden, vaan sen mukaan mitä kansalaiset haluavat kuulla. Huxleyn maailmassa toisinajattelijat olivat harvassa, kun Orwellin totalitarismissa sellaisia oli lähes koko kansa.

Nuo viittaukset eivät kaivanne enempää selityksiä – niin tutulta näyttää. Me teemme sen itse.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Uutisointi meillä ja muualla

Suomalaisessa ja länsimaisessa mediassa on varsinkin Ukraina -uutisointiin liittyen verrattu Venäjää George Orwellin " Vuonna 1984" (1948) -romaanin maailmaan. Sen totalitaarisessa Oseanian valtiossa kansaa valvoo Isoveli ja totuutena sille syötetään "uuskieltä", jonka sisältö päätetään totuusministeriössä.

Jossain määrin tämä vertaus Venäjän tiedotusmaastoon pitänee myös paikkansa.

Mutta jo aiemmin kuin ”1984” on myös kirjoitettu toinen merkittävä dystopia, Aldous Huxleyn "Uljas Uusi Maailma" (1932), jossa vallitsee näennäisesti ajattelun- ja toiminnan vapaus, mutta kansa alistuu vapaaehtoisesti totalitarismiin ja konsensukseksi kutsuttavaan yhtenäiseen ajatteluun. Siellä kansalaiset nauttivat päivittäin Soma-nimisiä mielialalääkkeitä (ei kuitenkaan "Some").

"...maailmansa on totalitaristinen yhtenäisvaltio, jossa ihmisen tuotteistaminen on viety loogiseen loppuunsa saakka... Ihmisten kohtalo on ennalta määrätty sen mukaan, mihin tuotantosarjaan (yhteiskuntaluokkaan) hän sattuu kuulumaan... Kulttuuri on täysin latistettu; taide ja korkeakulttuuri on hävitetty ja historia muistomerkkeineen pyyhitty pois ihmisten mielistä...Siinä, missä Orwellin dystopia viittaa suoraan uhkaan ja totalitaristiseen ideologiaan vallankumouksen kautta ... Huxleyn dystopiassa uhka on epäsuora ja viittaa totalitaristiseen ideologiaan konsumerismin ja monopolikapitalismin kautta... Kristinuskon risti on korvattu Fordin T-mallin mukaan T-merkillä."

 (Wikipedia)

Orwellilaisessa yhteiskunnassa toimii kuitenkin alataso, jossa kansa ajattelee ja elää eri todellisuudessa kuin mitä virallinen todellisuus määrää. Huxleylaisessa taas sellainen on paljon harvinaisempaa, koska "me teemme sen itse", toisin sanoen alistumme vapaaehtoisesti viralliselle totuudelle, ajattelun totalitarismille, jota voi kutsua millä nimellä hyvänsä, vaikkapa demokratia, vapaa markkinatalous tai sananvapaus.



Orwell ja Huxley tarjoavat romaaneissaan yllättävän terävän vision sekä Venäjän että länsimaisen yhteiskunnan tulevaisuuden (nykyisyyden?) näkymistä.

Tämä teksti on julkaistu myös täällä

Dokumentintekoa (melkein) sadan vuoden takaa

Kerronpa median nyt ”kohuksi” nostattamaa dokumentintekoa vastaavan muistorikkaan tarinan nuoruusajoiltani, lähes sadan vuoden takaa – 1983-vuodelta, jolloin työskentelin nuorena toimittajana Ylen dokumenttitoimituksessa.

Kyseessä oli Helsingin Kaupunginteatterin ohjaajanimityskalabaliikki, kuumaksi noussut aihe, jota lööpit olivat tuutanneet lähes viikon ajan: Kalle Holmbergia ei haluttu nimittää ohjaajaksi HKT:iin perusteena ammattitaidottomuus (!). Teimme asiasta puolituntisen pikadokumentin, jossa tietysti asianosaisia haastateltiin – Holmbergia lukuun ottamatta. Avainasemassa olivat Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskivi ja HKT:n hallituksen kokoomusedustaja, kansanedustaja Ritva Laurila.

Vaikka itse sanonkin, dokumentista tuli varsin hyvä, siihen uhratut puuttumaan jääneet yöunet kannattivat – teimme elokuvaa viikon ajan yötä päivää. Varsinkin iltapäivälehdet olivat tulevasta dokumentista erityisen kiinnostuneita, ja jouduimme käyttämään kosolti kallista työaikaamme niiden kanssa raportoidessamme missä nyt mennään. Ja sanomisiamme painettiin seuraavien päivien otsikoihin.

Intohimoja herätti nimenomaan se, että asia oli läpeensä poliittinen: Ilaskivi oli vannonut Holmbergille itselleen, että Helsingiltä tämä saisi töitä vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Hänen takanaan oli teatterin hallituksen niukka enemmistö. Oli jokseenkin helppoa ja luontevaa asettua Holmbergin nimityksen tueksi kun viikon varrella kävi ilmi, mitä peliä kulisseissa pelattiin. 

Ilaskivi odotutti kuvausryhmäämme tuntikausia ja otti lopulta meidät vastaan tiuskien ja haukkuen meitä ties mistä. Kun klaffi pamahti, hän vaipui tyypilliseen lammasmaiseen rooliinsa ja kuvattaessa kiersi poliitikon tavoin itse asiaa kuin kolea kissa – kunnes kamera sammutettiin ja hän lähes heitti meidät ärtyneenä ulos.

Laurila puolestaan mokasi totaalisesti kun häneltä tivattiin tietoja Holmbergin ammattitaidosta tai -taidottomuudesta. Hän ei tuntenut asiaa lähes yhtään ja mieleenpainuvimmaksi Holmbergin työksi hän esitti Kiven Seitsemän veljestä Turun Kaupunginteatterissa, joskin korosti, että saavutus oli pelkästään tekstin ansiota. Tässä vaiheessa on myönnettävä että nuori elokuvantekijä ei kyennyt hillitsemään itseään vaan leikkasi lausunnon perään otteen taltioidusta esityksestä, jossa ei sanottu sanaakaan, mutta yleisö hurrasi vimmatusti näyttämötapahtumille.

Myös muut Holmbergin nimitystä vastustaneet teatterin hallituksen jäsenet eivät tunteneet lainkaan faktoja.

Leikkaus meni todella täpärälle, ja Laurila vaati saada nähdä omasta ja Ilaskiven puolesta jutun etukäteen. Painostuksen tuloksena emme keksineet muuta kuin istuttaa kansanedustarouva Tv-1:n neuvotteluhuoneeseen, jonka monitoreihin ajettiin leikattavaa videonauhaa – sitä kelattiin edes takaisin ja viimeisteltiin aivan loppuhetkille asti ja ylikin. Lähetys oli pian jo alkamassa ja Laurila vaati vastaan tulleet omat mokaansa leikattavaksi. Editointihuoneeseen hän ei onneksi päässyt, mutta puhelin soi ahkerasti – Ilaskivi oli näet määrännyt Yleisradion pääjohtaja Kiurun tottelemaan Laurilaa ja leikkauttamaan tämän määräämät kohdat pois. Kiuru soitti tuottajallemme Pekka Holopaiselle, joka välitti tiedon sanomalla minulle, että tehkää juttu kuten parhaaksi näette, hän vastaa seurauksista sitten mahdollisessa rosiksessa. Hyvä, hän järjesti työrauhan – vihdoin viimein.

Lopputekstejä ajettiin sisään ja ohjelma oli juuri alkamassa. Kuvaussihteeri soitti Tuttelille kuuluttamoon, ja käski tätä keksimään puhuttavaa pariksi minuutiksi, kunnes saimme viimeisetkin tekstit paikalleen. Editointinauhuri kytkettiin suoraan lähetyskeskukseen ja nauhaa alettiin kelata alkuun, jolloin työryhmä päätti katsella neuvotteluhuoneessa, mitä tulikaan tehtyä.

Rouva Laurilan raivoisa olemus vastaanotti minut, ja hän kävi kimppuuni vaatimalla edelleen omien mokiensa poistoa. Viittasin ohjelmaa lähettävänä monitorin, jossa Tutteli kuulutti jo. Laurila ei hellittänyt. Monta vuorokautta valvoneena en piitannut enää hyvästä kasvatuksestani vaan ehdotin rouvalle, että voin toki mennä lähetyskeskukseen ja ajaa kuvaruutuun pelkkää mustaa hänen haastattelunsa ajan, mutta kun lehdet soittelevat, en mitenkään aio salata, mitä tuon mustan aikana tapahtui. Laurila tajusi vähitellen tilanteen, kun ohjelma jo pääsi alkuun. ”Tilatkaa taksi. Minä lähden eduskuntaan!” Hän häipyi ovet paukkuen.

Seurauksia ei tullut – meille. Seuraavan aamun lööpeissä Ilaskivi selitti että dokumentin tuomien ”uusia tietojen” valossa hän on tullut toisiin ajatuksiin. Holmberg nimitettiin Helsingin Kaupunginteatteriin.

Niin että osattiin sitä rähinöidä entisajan politiikassakin, mitä dokkareihin ja kokoomukseen tulee.

Mukana "Levottomat palat"-ohjelmaa tekemässä olivat Holopaisen ja itseni lisäksi ainakin Marjaana Mykkänen, Paula Lehdistö, Pertti Klemola, Timo-Erkki Heino ja muutama muu, joilta pyydän tuhannesti anteeksi muistamattomuuttani. Lähes sata vuotta on sentään pitkä aika 

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.