Tiedättehän hölmöläiset, nuo suomalaisuuden kantapeikot, aina hyväntahtoiset ja hyvää tarkoittavat sisko- ja velikullat, joiden hommat eivät aina suju niin kuin serkuillaan Strömsössä. Onneksi on Matti, nokkela naapurikylän kaveri, joka avittaa heitä pulmatilanteissa. Matin neuvot otetaan tosissaan, aivan liian tosissaan, ja siksi hölmöläiset eivät hänen neuvoistaan huolimatta saa käärmettä mahtumaan pyssynsuuhun.
Muistamme varmasti hölmöläisten matonjatkamistarinan, sen, jossa mattoa yritettiin pidentää leikkaamalla sitä toisesta päästä ja ompelemalla leikattu palanen toiseen. Hölmöähän sellainen on, emmekä me tietenkään niin tee. Hölmöläisten matonjatkaminen ei johda hävikkiin, koska matto pysyy samanpituisena, ja siksi me, jotka sanoudumme irti Hölmölän touhuista, varmistamme oman matonleikkuumme niin, että matto myös lyhenee.
Käsityksemme työstä noudattaa tuota linjausta. Kuvittelemme, että jos kaikki tekisivät säntillisesti kahdeksan tunnin työpäivän, Suomi pelastuisi. Ja ennen kaikkea näin syntyvän talouskasvun myötä voisimme ottaa vielä enemmän velkaa, jotta saisimme lisää talouskasvua aikaan, jotta voisimme ottaa vielä enemmän velkaa, jotta… Ellei taloutemme näet kasva ikuisesti, velanotto muuttuu kalliiksi ja kannattamattomaksi. Ja silloin meidät kuulemma Hukka perii.
Talouskasvu on yksi niistä uusista myyteistä, jotka on korotettu kolmen myytin joukkoon. Nuo kolme Myyttien Myyttiä ovat vapaus, totuus ja demokratia. Kaikki mitä noihin Kolmeen Suureen liittyy on koettava positiiviseksi ja tavoittelemisen arvoiseksi, ja siksi noita sanoja käytetään sitä enemmän, mitä enemmän niistä on puutetta. Muistammehan esim. Saksan, Kongon tai Korean Demokraattiset Tasavallat. Muistammehan USAssa vallitsevan vapauden tulla valvotuksi – tai ammutuksi vaikkapa ihonvärin perusteella. Muistammehan mediasta sen, että totuus on sitä todempi, mitä paremmin se menee kaupaksi.
Siitä puhe mistä pula. Talouskasvu on uskonnollinen mantra, jota hoettaessa asiasisältö hämärtyy, ja se perustelee välttämättömyytensä omalla olemassaolollaan, kuin jumalat ikään.
Työelämämme ominaispiiteitä on se, että kun työntekijät ovat lähtökohtaisesti sekä laiskureita, lintsareita että varkaita, työn kontrolloimiseen ja siitä raportoimiseen syydetään energiaa ja varoja enemmän kuin hävikki olisi, jos kaikki työntekijät pitäisivät joka viikko rokulipäivän ja pöllisivät teippirullan päivässä työpaikaltaan. Tuo kontrolli rahoitetaan tietysti ”henkilöstömuutoksilla” eli suomeksi potkuilla ja kaatamalla irtisanottujen työt jäljellejääneiden niskaan. Usein harrastetaan pienempipalkkaisten rutiinityöntekijöiden irtisanomista ja kallispalkkaiset joutuvat tekemään heidän työnsä – säästämisen nimissä. Oi, hölmöläiset, apuun!
Lähimpänä Hölmölän touhua ollaan siinä, että ikuisen talouskasvun saavuttamiseksi puuhastellaan valtavasti tarpeetonta työtä ja sen tuotoksista käydään kauppaa. Protestanttiseen työmoraaliimme vedoten meitä velvoitetaan kaikenlaisen turhan työn ääreen, jotta talous ”pyörisi” ja näyttäisi siltä kuin jotain tulisi oikeasti tehdyksi – ja sitä tärkeämpää, mitä enemmän rahaa rattaissa saadaan pyörimään. Tuosta rahan hyörinnästä vasemmasta kädestä oikeaan ja takaisin onkin tullut ensisijainen tavoite, ja itse työ ja työn sisältö on myyty huutokaupalla vähiten tarjoavalle. Suomessahan ei ole työttömyyttä vaan palkattomuutta, jonka takia kasvava osa välttämättömistä, mutta rahaa tuottamattomista töistä jätetään tekemättä ja sen sijaan makuutetaan satojatuhansia työkykyisiä pyörittelemässä peukaloitaan. Samaan aikaan ne onnekkaat, jotka ovat saaneet armon, työskentelevät niska limassa kestokykynsä äärirajoilla. Kummankin ryhmän tilanne on kestämätön, ja masennuslääketiede kaapii mehevät voitot. Hölmöläiset, kertokaa meille edes, miten vältymme hölmöysperäiseltä stressiltä, kun roudaamme laillanne valoa säkeissä taloon.
Kaikkein nerokkaimmat johtajat kohentavat työn dynaamisuutta siirtelemällä työpaikan palikoita toiseen järjestykseen. Uusiin asetuksiin totutteleminen vie tuhottomasti energiaa ja lopputulos on yleensä sama kuin ennen operaatiota, ellei huonompi. Työpaikka kun ei noudata jääkiekkologiikkaa eivätkä muutokset useinkaan ”herättele” joukkuetta pätkääkään, pikemminkin uuvuttavat. Taas Hölmölän apua kaivattaisiin.
Kun tv teki tuloaan, kerrostalojen katot muistuttivat variksenpesiä kun kaikki seisottivat siellä omia tv-antennejaan. Kun yhteisantenni lanseerattiin moni vastusti sitä sosialismina, mutta järki jyräsi – tuolloin. Järki ei kuitenkaan edes hipaise nykyistä työelämää kuin satunnaisesti. Liekö sosialismin peikko estämässä kokonaisvaltaista yhteistoimintaa kun kaikki työn osa-alueet eriytetään omiin pikku lokeroihinsa. Jumalallisen johtoportaan on sitten tarkoitus ohjailla kokonaisuutta, mutta eihän se onnistu kun toinen työntekijä ei toisesta tiedä. Opettakaa Hölmölän väki meille edes yhteisöllisyyden alkeet!
Yksityistäminen ja ulkoistaminen kuuluu samaan sarjaan. Kun julkista palvelua näivetetään poliittisin päätöksin, tilalle pestataan poliitikon kaverin terhakas yksityinen firma, joka näivettää julkista entisestään. Tuo yksityinen toki rahoitetaan pääasiassa samoilla verovaroilla kuin julkisetkin palvelut, mutta kun yksityisen tarkoitus on tuottaa voittoa yrityksen omistajille, hinnan on joko noustava tai asia on hoidettava palvelun heikennyksillä ja/tai asiakasmaksuilla. Hölmöläiset, hoi! Löytyisikö teiltä neuvoja julkisen palvelun byrokratian karsintaan ja jähmeyden pehmentämiseen, niillä kun matonlyhennystä aina perustellaan? Ulkoistaminen ja muu silmien sulkeminen ongelmilta (eli haasteilta, kuten taloususkonnon katekismus opettaa) siirtää ne aina maton alle ja lykkää myöhemmäksi.
Kohtuuden nimissä on todettava, että useimmat pienyritykset ovat toki olemassa siksi, että työ tulisi tehtyä, sen sijaan erityisesti ulkomaalaisomisteiset pörssiyhtiöt toimivat niin, että tulee tehtyä rahaa – ja kiikutettua se ulos maasta. Kaikki yritystoiminta siis ei pohjaudu rahanahneuteen, vaikka ahneuden ruokkimiseen perustuukin maamme vallitseva politiikka, taloususkonto. On näet paljon myös yrittäjiä, joiden tarkoitus on saada aikaan jotain todellista, eikä raha ole sellaista.
Hatusta vedettynä selvittäisimme välttämättömät työt viidessä viikkotunnissa ja tärkeät kymmenessä – noin keskimäärin. Nykytekniikan oloissa parinkymmenen viikkotunnin työllä olosuhteemme voisivat olla jo aika mukavat. Tämä vaatisi vain tahtoa tulontasaukseen, jota meiltä ei löydy, niin kuin löytyisi yhteisöllisiltä hölmöläisiltä.
Mutta koska emme suostu hölmöläisiksi, asiat tehdään heitä hölmömmin.
 |
| Valoa tupaan! |
