Jos olisin insinööri ja kodinkoneyrittäjä

Äskettäin uutisoitiin siitä, että Suomen lukuisista kodeista löytyy edelleen toimivia DDR:läisiä tuotteita, ja jotkut laitteista ovat toimineet viisikymmentäkin vuotta moitteettomasti.

Muuten en haikaile DDR-maailmaa, mutta yllämainittu seikka panee miettimään, mikä meissä on vikana, kun suostumme suhteellisen mukisematta nykyiseen tapaan tuottaa lähes pelkkiä kertakäyttöhyödykkeitä. Kun muuta ei ole tarjolla, ostamme kiltisti kännykät ja tietokoneen vuodeksi-pariksi, pesu- ja muut kodinkoneet vain vähän pidemmäksi, samoin lähes kaikki muut härpäkkeet - puhumattakaan puhtaasti kertakäyttöisestä roinasta. Kun taloususkonnon papit ja piispat saarnaavat alinomaa sitä, että markkinatalous sovittaa kulutuksen, taloudet ja koko elämänmenon toimivaan uomaansa kun ihmiset saavat äänestää kukkaroillaan, niin miksi he näkyvät olevan väärässä? Vai tarkoittavatko he vakavissaan sitä, että mitä enemmän rahaa saadaan kiertoon myymällä samaa tuotetta uudelleen ja uudelleen, ja vanha kipataan kaatopaikalle tai parhaassa tapauksessa jonkinlaiseen kierrätykseen, maailma voi hyvin? En usko että he sitä tarkoittavat elleivät ole fataalisti uskoonsa hurahtaneita hihhuleita.

Jos olisin yrittäjä joka hallitsee kodinkoneiden valmistuksen, kehittäisin ensimmäisenä markkinoille DDR-tyyppisen, vaikkapa pesukoneen. DDR-tyyppisellä en tarkoita energiasyöppöä enkä vanhanaikaisuutta, vaan sellaista laitetta joka on tehty kestämään – siis ihmistä varten, ei taloutta. Möisin kestävää pesukonettani tuplahintaan verrattuna muiden bangladeshiläisillä pikkulapsilla teettämiin halpispesukoneisiin, mutta kestoaika olisi viisi- ehkä jopa kymmenkertainen niihin nähden. Lisäksi järjestäisin koneilleni mahdollisimman epätrendikkäästi korjauspalvelun, toisin sanoen suunnittelisin laitteen niin, että se pystytään tarvittaessa korjaamaan muutenkin kuin avaruustieteen insinööritaidoilla, eikä ole tarpeen heittää pois heti kun sulake palaa tai vesiletku irtoaa hanasta.

Ainakin haluaisin uskoa, että kysyntää riittäisi. Tuskin kaikki kuluttajat ovat "halpaan menevää" sakkia, jotka tekevät ostoksensa lyhytnäköisesti. Luulen että vanha ja unohtunut sanonta "köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa" voisi kokea periaatteellisen renessanssin, vaikka yhä harvempi meistä voi kutsua itseään köyhäksi.

En näe tällaiselle muuta estettä kuin ”markkinat”, ts. kilpailijat, jotka todennäköisesti löisivät kaikin keinoin kapuloita rattaisiin. Ja niitä keinoja riittää aina kodinkonekauppojen hallinnasta alkaen. Luulen että myös talouseliitin talutusnuorassa räpiköivä poliittinen johto suhtautuisi asiaan tosiasiallisesti torjuvasti, vaikka äänestäjiä miellyttääkseen ehkä muuta puhuisivatkin.

Sillä tällainen hanke vaarantaisi talouskasvun, sen, joka meille Suomeen on Vapahtajaksi valittu.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Itkemme ja siirrymme demokratiaan?

Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Mutta koska tulevaisuutta käsittelevät ilmiöt kirjoittamissani teoksissa ovat jossain määrin toteutuneet tai suunta on toteutumaan päin – en ota kantaa siihen, onko kyse ainakin osin pelkästä sattumasta – minulta on usein pyydetty kokonaisvaltaista ennustusta pohjalta ”kuinka meidän käy”.
En aio kirjoittaa sellaista blogiin, koska se on mahdoton tehtävä paksussa romaanisarjassakin. Tyydyn siis tässä yksittäisiin huomioihin ja heittoihin. Viimeksi esitin tällä foorumilla hajanaisia ennustuksia ennen 2011 vaaleja: http://jannekuusi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/65900-ennustuksia

K. Marx esitti aikanaan teorian sosialismista ja kommunismista. Tuolloista utopiaa on tulkittu tuhansilla eri tavoilla, joista useimpien voi sanoa menneen metsään. Eräs räikeimmistä metsäänmenijöistä oli Neuvostoliitto, jossa kansakunnan orgaanista evoluutiota yritettiin jouduttaa hyppimällä eräiden historiallisten kehitysvaiheiden yli. Niinpä järjestelmästä tuli pelkkä fiktio ja se romahti. Ei ollut tasa-arvon ja sosialismin aika – vielä.

Me Suomessa elämme markkinatalouden todellisuudessa, joka muodostaa tänään jo samankaltaisen fiktion kuin Neuvostoliiton sosialismi. Vielä viisikymmentä vuotta sitten rahan ja talouden saattoi sanoa vastaavan todellisuutta, nyt ei, ellei valehtele tai usko joulupukkiin. Nykyisin reaalitalouden osuus maailmantaloudesta lienee näet vaivaisen prosentin luokkaa ja fiktiivisen rahatalouden loput 99 prosenttia, kun vielä miesmuistin puitteissa nuo suhdeluvut olivat liki päinvastaiset.

Mutta mepä Suomessa uskomme joulupukkiin, ja tuon uskon varassa lepää liki koko taloutemme – ja myös todellisuutemme. Me uskomme talouden valtaan niin juurevasti että olemme tehneet siitä uuden valtionuskonnon. Seremonioita voimme seurata päivittäin; taloususkonnon papit ja piispat saarnaavat lakkaamatonta talouskasvua, iankaikkista kulutusta ja pysyvää täystyöllisyyttä vastoin parempaa tietoaan, joka koostuisi epistolan vastaisista tosiasioista, jos saarnaajat puhuisivat totta. Siihen eivät uskaltaudu poliitikot, talouseliitti eikä liioin valtamedia, koska ”kaikkihan sen tietävät”. Näissä ”kaikentietävissä” oloissa totuuden puhuminen johtaa kohteliaaseen poistamiseen näyttämöltä, ja siksi vain niiltä veteraaneilta, joiden edessä esirippu jo on jo laskeutunut, saamme aika ajoin kuulla myös totuuden sanoja. Niitä me kuuntelemme näennäisen hartaina, mutta heti kun silmä ja korva välttää, sivuutamme heidät menneen maailman edustajina.

Monet uskovat demokratian pelastavan meidät: ”kyllä kansa tietää”. Ongelmana on se, että kansa ei tiedä, eikä se tiedä edes sitä, ettei se tiedä. Kun kansalaisten tietoisuus on jätetty markkinoiden, uskonnon, huhupuheiden ja juorujen varaan, demokratia ei toimi kansan hyväksi vaan niiden, joita tietämättömyys ja harhainen informaatio hyödyttävät. Demokratia on samastunut markkinatalouteen: asioista ei päätä kansa vaan manipulaattorit, jotka muodostuvat nimettömästä, kafkamaisesta joukosta. Kansalaisten tietämättömyys ja heille synnytetty fiktiivinen todellisuus on tuolle joukolle ensiarvoista, ja tärkeimpänä välineenä siihen on raha. Koska valtauskonnot käsittävät jumalansa oikeudenmukaiseksi auktoriteetiksi, joka järkähtämättömästi kertoo meille, miten tulisi elää, on rahasta hiljalleen hivuttamalla tehty jumalten vastine.

Katsokaa, miten raha kuvitellaan kiinteäksi, horjumattomaksi tukipuuksi, johon voi luottaa siitäkin huolimatta että kaikki aistit, kaikki järki ja kaikki tunne kiljuvat, että raha on häilyvä kuin lastu laineilla – raha on niin kuin se lasketaan. Se on pelkkä mittayksikkö – on hyvin vaikeaa nähdä miten työn ja varallisuuden mittarina käytetty raha vaihtaisi vaippoja tai opettaisi lukemaan, kuten silti kuvitellaan. Kansalaisten nykyinen suhde rahan uskottavuuteen ja luotettavuuteen on läheistä sukua jumalsuhteille, ja siksi taloususkonto Suomessa on todellinen ilmiö, jolla on uskonnon voima.

Miten taloususkonnosta sitten edetään?

Vielä 1980-luvulla harvoja reaalisosialismin kaatumista ennustaneita pidettiin höynähtäneinä. 2010-luvulla niitä, jotka katsovat reaalitodellisuuden etääntyneen niin kauas todellisuudesta, että edessä on romahdus, pidetään samalla tavoin höynähtäneinä. Mutta reaalisosialismi kaatui, ja niin kaatuu myös markkinatalous, ja syy on periaatteessa sama. Fiktion ja todellisuuden välinen kuilu repeää niin leveäksi, että maa katoaa jalkojen alta.

Seuraako luhistumisesta kaaos, se on ikävä kyllä todennäköistä ja riippuu siitä teemmekö jotain putoamisen loiventamiseksi. Ei hyvältä näytä. Mikäli maailman luonnonvarat on ehditty imeä kuiviin ennen romahdusta, elinmahdollisuutemme kapenevat entisestään. Vastoin parempaa tietoa, hyvin uskonnonomaisesti tältäkin kehitykseltä suljetaan nykyään silmät, ja paradoksaalisesti maailman tuhokehityksen jarruttajia pidetään yleisesti hihhuleina, ja jokainen yksittäinen höyrähtänyt luonnonsuojelija katsotaan osoitukseksi siitä, että kaikki maapallollamme onkin hyvin.

Kaaosta seuraa väkivallantäyteinen kausi, kun ne, jotka eivät romahduksen tapahduttuakaan usko mitään tapahtuneen ja ne, jotka pyrkivät hyötymään tilanteesta, iskevät täysin voimin todellisuutta vastaan. Synkkä ennustukseni on se, että tuon jääräpäisyyden vuoksi iso osa maailman kansoista häviää tai hävitetään. Mitkä suomalaisten mahdollisuudet ovat, se riippuu selviytymisestämme ilman nykyisiä riippuvuuksiamme esim. energiasta ja tietotekniikasta. Suotuisammassa ilmanalassa selviytyminen olisi helpompaa, mutta näillä leveysasteilla on tekemistä.

Kaaos saadaan hallintaan vain jonkinlaisen maailmanhallinnon avulla. Se, päästäänkö siihen vaiheeseen vai tuhoudummeko ennen sitä, riippuu eloonjäämishaluisten voimista. Aluksi lienee edessä totalitaarinen komento sen pelastamiseksi, mikä pelastettavissa on. Mutta sen jälkeen todellisella demokratialla on mahdollisuutensa.  Maailma, jossa työ ja varallisuus jaetaan mahdollisimman tasaisesti, syntyy kun muuta mahdollisuutta ei enää ole. Ja vaikka osa kansoista ei tätä niele, ne kykenevät vain viivyttämään tuota vääjäämätöntä kehitystä.

Ennustus on synkkä, niin synkkä että uskon monen sivuuttavan sen mukavuussyistä. Mutta tuhoisien vaiheiden jälkeen ihmiskunnan on mahdollista kypsyä vihdoinkin tasa-arvoiseen maailmaan. Siihen on matkaa, emmekä me sitä elinaikanamme näe, mutta toivoa sopii, että jälkeläisemme eivät ehdi tuhota maapalloa altaan, vaan nielevät tosiasiat tosiasioina – aivan toisin kuin nyt on laita.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Hölmölästä, päivää

Nykysuomessa meno ei suju niin kuin Hölmölässä, ei, vaan paljon hölmömmin. Itse asiassa voisimme pyytää hölmöläisiltä neuvoa, jotta kaikki sujuisi nykyistä paremmin.

Tiedättehän hölmöläiset, nuo suomalaisuuden kantapeikot, aina hyväntahtoiset ja hyvää tarkoittavat sisko- ja velikullat, joiden hommat eivät aina suju niin kuin serkuillaan Strömsössä. Onneksi on Matti, nokkela naapurikylän kaveri, joka avittaa heitä pulmatilanteissa. Matin neuvot otetaan tosissaan, aivan liian tosissaan, ja siksi hölmöläiset eivät hänen neuvoistaan huolimatta saa käärmettä mahtumaan pyssynsuuhun.

Muistamme varmasti hölmöläisten matonjatkamistarinan, sen, jossa mattoa yritettiin pidentää leikkaamalla sitä toisesta päästä ja ompelemalla leikattu palanen toiseen. Hölmöähän sellainen on, emmekä me tietenkään niin tee. Hölmöläisten matonjatkaminen ei johda hävikkiin, koska matto pysyy samanpituisena, ja siksi me, jotka sanoudumme irti Hölmölän touhuista, varmistamme oman matonleikkuumme niin, että matto myös lyhenee.

Käsityksemme työstä noudattaa tuota linjausta. Kuvittelemme, että jos kaikki tekisivät säntillisesti kahdeksan tunnin työpäivän, Suomi pelastuisi. Ja ennen kaikkea näin syntyvän talouskasvun myötä voisimme ottaa vielä enemmän velkaa, jotta saisimme lisää talouskasvua aikaan, jotta voisimme ottaa vielä enemmän velkaa, jotta… Ellei taloutemme näet kasva ikuisesti, velanotto muuttuu kalliiksi ja kannattamattomaksi. Ja silloin meidät kuulemma Hukka perii.

Talouskasvu on yksi niistä uusista myyteistä, jotka on korotettu kolmen myytin joukkoon. Nuo kolme Myyttien Myyttiä ovat vapaus, totuus ja demokratia. Kaikki mitä noihin Kolmeen Suureen liittyy on koettava positiiviseksi ja tavoittelemisen arvoiseksi, ja siksi noita sanoja käytetään sitä enemmän, mitä enemmän niistä on puutetta. Muistammehan esim. Saksan, Kongon tai Korean Demokraattiset Tasavallat. Muistammehan USAssa vallitsevan vapauden tulla valvotuksi – tai ammutuksi vaikkapa ihonvärin perusteella. Muistammehan mediasta sen, että totuus on sitä todempi, mitä paremmin se menee kaupaksi.

Siitä puhe mistä pula. Talouskasvu on uskonnollinen mantra, jota hoettaessa asiasisältö hämärtyy, ja se perustelee välttämättömyytensä omalla olemassaolollaan, kuin jumalat ikään.

Työelämämme ominaispiiteitä on se, että kun työntekijät ovat lähtökohtaisesti sekä laiskureita, lintsareita että varkaita, työn kontrolloimiseen ja siitä raportoimiseen syydetään energiaa ja varoja enemmän kuin hävikki olisi, jos kaikki työntekijät pitäisivät joka viikko rokulipäivän ja pöllisivät teippirullan päivässä työpaikaltaan. Tuo kontrolli rahoitetaan tietysti ”henkilöstömuutoksilla” eli suomeksi potkuilla ja kaatamalla irtisanottujen työt jäljellejääneiden niskaan. Usein harrastetaan pienempipalkkaisten rutiinityöntekijöiden irtisanomista ja kallispalkkaiset joutuvat tekemään heidän työnsä – säästämisen nimissä. Oi, hölmöläiset, apuun!

Lähimpänä Hölmölän touhua ollaan siinä, että ikuisen talouskasvun saavuttamiseksi puuhastellaan valtavasti tarpeetonta työtä ja sen tuotoksista käydään kauppaa. Protestanttiseen työmoraaliimme vedoten meitä velvoitetaan kaikenlaisen turhan työn ääreen, jotta talous ”pyörisi” ja näyttäisi siltä kuin jotain tulisi oikeasti tehdyksi – ja sitä tärkeämpää, mitä enemmän rahaa rattaissa saadaan pyörimään. Tuosta rahan hyörinnästä vasemmasta kädestä oikeaan ja takaisin onkin tullut ensisijainen tavoite, ja itse työ ja työn sisältö on myyty huutokaupalla vähiten tarjoavalle. Suomessahan ei ole työttömyyttä vaan palkattomuutta, jonka takia kasvava osa välttämättömistä, mutta rahaa tuottamattomista töistä jätetään tekemättä ja sen sijaan makuutetaan satojatuhansia työkykyisiä pyörittelemässä peukaloitaan. Samaan aikaan ne onnekkaat, jotka ovat saaneet armon, työskentelevät niska limassa kestokykynsä äärirajoilla. Kummankin ryhmän tilanne on kestämätön, ja masennuslääketiede kaapii mehevät voitot. Hölmöläiset, kertokaa meille edes, miten vältymme hölmöysperäiseltä stressiltä, kun roudaamme laillanne valoa säkeissä taloon.

Kaikkein nerokkaimmat johtajat kohentavat työn dynaamisuutta siirtelemällä työpaikan palikoita toiseen järjestykseen. Uusiin asetuksiin totutteleminen vie tuhottomasti energiaa ja lopputulos on yleensä sama kuin ennen operaatiota, ellei huonompi. Työpaikka kun ei noudata jääkiekkologiikkaa eivätkä muutokset useinkaan ”herättele” joukkuetta pätkääkään, pikemminkin uuvuttavat. Taas Hölmölän apua kaivattaisiin.

Kun tv teki tuloaan, kerrostalojen katot muistuttivat variksenpesiä kun kaikki seisottivat siellä omia tv-antennejaan. Kun yhteisantenni lanseerattiin moni vastusti sitä sosialismina, mutta järki jyräsi – tuolloin. Järki ei kuitenkaan edes hipaise nykyistä työelämää kuin satunnaisesti. Liekö sosialismin peikko estämässä kokonaisvaltaista yhteistoimintaa kun kaikki työn osa-alueet eriytetään omiin pikku lokeroihinsa. Jumalallisen johtoportaan on sitten tarkoitus ohjailla kokonaisuutta, mutta eihän se onnistu kun toinen työntekijä ei toisesta tiedä. Opettakaa Hölmölän väki meille edes yhteisöllisyyden alkeet!

Yksityistäminen ja ulkoistaminen kuuluu samaan sarjaan. Kun julkista palvelua näivetetään poliittisin päätöksin, tilalle pestataan poliitikon kaverin terhakas yksityinen firma, joka näivettää julkista entisestään. Tuo yksityinen toki rahoitetaan pääasiassa samoilla verovaroilla kuin julkisetkin palvelut, mutta kun yksityisen tarkoitus on tuottaa voittoa yrityksen omistajille, hinnan on joko noustava tai asia on hoidettava palvelun heikennyksillä ja/tai asiakasmaksuilla. Hölmöläiset, hoi! Löytyisikö teiltä neuvoja julkisen palvelun byrokratian karsintaan ja jähmeyden pehmentämiseen, niillä kun matonlyhennystä aina perustellaan? Ulkoistaminen ja muu silmien sulkeminen ongelmilta (eli haasteilta, kuten taloususkonnon katekismus opettaa) siirtää ne aina maton alle ja lykkää myöhemmäksi.

Kohtuuden nimissä on todettava, että useimmat pienyritykset ovat toki olemassa siksi, että työ tulisi tehtyä, sen sijaan erityisesti ulkomaalaisomisteiset pörssiyhtiöt toimivat niin, että tulee tehtyä rahaa – ja kiikutettua se ulos maasta. Kaikki yritystoiminta siis ei pohjaudu rahanahneuteen, vaikka ahneuden ruokkimiseen perustuukin maamme vallitseva politiikka, taloususkonto. On näet paljon myös yrittäjiä, joiden tarkoitus on saada aikaan jotain todellista, eikä raha ole sellaista.

Hatusta vedettynä selvittäisimme välttämättömät työt viidessä viikkotunnissa ja tärkeät kymmenessä – noin keskimäärin. Nykytekniikan oloissa parinkymmenen viikkotunnin työllä olosuhteemme voisivat olla jo aika mukavat. Tämä vaatisi vain tahtoa tulontasaukseen, jota meiltä ei löydy, niin kuin löytyisi yhteisöllisiltä hölmöläisiltä.

Mutta koska emme suostu hölmöläisiksi, asiat tehdään heitä hölmömmin.

Valoa tupaan!

Työmarkkinaosapuolet tekevät ihmiskauppaa

Markkinataloudessa on tarkoitus antaa yrityksille vapaus reagoida markkinatilanteeseen käyttämällä työvoimaa parhaaksi näkemällään tavalla. Ammattiyhdistysliike on syntynyt vastareaktioksi työnantajien väärälle vapauden käytölle, suomeksi sanottuna ahneudelle, eikä koko ay-liikettä olisi koskaan tarvittu jos koko työnantajapuoli toimisi vastuullisesti. Mutta pitkälle edistyttyään tuo kissa- ja hiirileikki on jämähtänyt asemasodaksi, joka kalvaa sekä osapuolia että koko työmarkkinakenttää. Lisäksi noiden vastanapojen jännite on "jalostuessaan" tartuttanut taloususkonnon etäpesäkkeitä Suomen kansan psyykeen.
Pienemmissä yrityksissä keskitytään useimmiten jonkin tuotteen, palvelun tai hyödykkeen valmistamiseen, ja voitot ja tappiot liittyvät elimellisesti niihin. Suurissa yrityksissä keskitytään useimmiten rahalliseen voittoon, ja tuote, sekä varsinkin työ on kiusallinen mutta tavallisesti pakollinen riippa tuon voiton hankkimiseksi. Myyntiluvut määrittävät yrityksen menestyksen, ja varsinkin pörssiyhtiöt (joiden omistajista iso osa ei edes tunne omistamansa yhtiön tuotetta, mikäli edes tietää omistavansa sitä) keskittyvät markkinointiin ja mielikuvien välittämiseen myymästään brändistä, kun tuotteen ominaisuudet tulevat käsitellyksi joutavanpäiväisenä lisänä siinä sivussa, jos tulevat. Kaupankäynnistä on näissä yrityksissä tullut itseisarvo, ja sitä voidaankin monissa tapauksissa kutsua sen varsinaisen tuotteen sijaan itse tuotteeksi.

Suomessa työmarkkinaosapuolten, AY-liikkeen ja EK:n toimintaa on ollut melko sietämätöntä seurata varsinkin viime aikoina, sillä ne harjoittavat ihmiskauppaa. EK pyrkii vähentämään työvoimaan syytämäänsä rahasummaa, AY taas lisäämään sitä. Kun EK:n tavoitteena on aikaansaada mahdollisimman suuret voitot yhtiöiden omistajille, AY tähtää mahdollisimman suuriin palkkoihin omille jäsenilleen. Mutta kumpikaan ei ole vähääkään kiinnostunut tuotteista, niiden ominaisuuksista tai laadusta, eikä siitä, onko työ niiden tuottamiseksi mielekästä vai mieletöntä. Niitä kiinnostaa ainoastaan ihmisillä suoritettava kaupankäynti – ja raha. Kauniista korulauseista huolimatta on epäilyttävää, onko kumpikaan osapuoli kiinnostunut edes kansalaisten työllisyydestä, sillä lähtökohtaisesti EK tähtää isoon työvoimareserviin, ja AY taas jäsentensä palkkatasoon.

Dialektiikka perustuu siihen, että vastakohdat jalostuvat hedelmälliseen ratkaisuun, mikä vaatii osapuolilta valmiutta dialogiin ja omien ajatusten tuuletuskykyä ja -halua. Vastakohdat voivat siis täydentää toisiaan, eivät ainoastaan nakertaa, kuten Suomessa asia on yleisesti tapana nähdä ja kokea. Valtaosa kiistoista hoituisi niin, että vastakkainasettelun jompaakumpaa osapuolta ei ole tarpeen jyrätä, mutta suomalaiseen keskustelukulttuuriin tällainen ajattelu ei istu, sillä tapanamme on jumittua syviksi kaivamiimme oikeassaolemisen poteroihin ja viskellä sieltä eritteitä vastapuolen juoksuhautoihin. Niin suunnattoman heikko on kansallinen itsetuntomme.

Jos pakka sekoitettaisiin ja kortit jaettaisiin uudelleen, valtiovallan pitäisi ottaa ammattiyhdistysliikkeen rooli, toisin sanoen valtio palaisi varsinaiseen tehtäväänsä, kansalaistensa etujen puolustamiseen, kun se nykyisellä jaolla toimii etupäässä yritysten toimintakyvyn takaajana. Nykyhallinto luottaa siihen, että yritykset kyllä huolehtivat kansan työllistämisestä, vaikka jo osakeyhtiölaki (5§) sanoo, että yhtiön ensisijainen tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen – tuotteesta ja työllistämisestä ei siinä mainita sanallakaan. Perustuslaissa työvoiman taas mainitaan olevan valtiovallan ”suojeluksessa”, mitä se ikinä tarkoittaakin.

Mikäli yleisesti vellova tieto vaanivasta talousromahduksesta pitää todella paikkansa (siinä asiassahan olemme etupäässä valtamedian tiedonvälityksen varassa), on kaikkien osapuolten otettava lusikka kauniiseen käteen. Tai sitten itkettävä ja otettava lusikka ei enää niin kauniiseen käteen.

On siirryttävä rahan tekemisen sijaan tekemään työtä, mutta ei toki mitä tahansa työtä. On tehtävä ensiksi tarpeellinen työ, jolla on tavallisesti sellainen ominaisuus, että se ei ole ”tuottavaa”. ts. se ei tuota rahaa. Keskittyminen pelkkään ”tuottavaan” työhön ei meitä auta, ellei tuo tuotto ole peräisin jostain muualta kuin Suomesta, jolloin se toki on pois joltain muulta. Yhtään näidenkään töiden tekijöitä väheksymättä: viihdykkeiden myyminen toinen toisillemme tai mainosten julkaiseminen ei Suomea kyllä pelasta, mutta jos maamme ensiarvoinen työ saataisiin kuntoon, lähes mille tahansa muullekin työlle olisi tilaa.

Olennaista on, että ne työt, jotka ”tuottamattomuutensa” vuoksi ovat langenneet julkisen palvelun tehtäväksi ja/tai verovaroilla kustannettavaksi, tehdään siitä huolimatta että ”niihin ei ole varaa”. Ne ovat nimittäin niitä oikeasti tuottavia töitä, vaikka rahaa niillä ei tehdäkään. Sen sijaan niillä tehdään jotain tarpeellista. Itse en ole näet tähän ikään mennessä havainnut yhdenkään euron, markan, dollarin tai peson vaihtavan vanhusten ja vauvojen vaippoja tai opettavan lapsia lukemaan.

Kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Elämämme satumaassa

Milloin me Suomessa ryhdyimme puhumaan tarvikkeiden ja niiden laadun sijaan pelkästä rahasta? Milloin me Suomessa ryhdyimme uskomaan todellisuuden sijaan satuja? Milloin me Suomessa ryhdyimme elämään todellisuuden sijaan virtuaalimaailmassa? Käänne taisi tapahtua 1980-luvun nousukauden aikaan, jolloin taloususkonto otti tukevan niskalenkin kansamme kollektiivisesta sielusta. Siinä tehopesussa lastamme nimeltä Elämä on vuodatettu tomerasti likaveden mukana viemäriin.

Elämän elementtien arvottaminen rahaksi on johdattanut kaikki meidät Liisat ihmemaahan, jossa pian mikään ei ole totta. Tätä arvomaailmaa myötäillessään valtamedia tuudittaa meidät talousuneen tai poltattaa meillä talouspilveä, jottemme todellisuudesta enää tietäisi. Ei siihen sen suurempaa salaliittoa liity, sillä valtamedia kertoo meille sitä, mitä me itse haluamme kuulla, koska se menee meille parhaiten kaupaksi. Ja todellisuus on usein liian vastenmielistä kuultavaa, että suostuisimme siitä maksamaan. Maksamme mieluummin fantastisesta unelmasta, sellaisesta sadusta, jonka maailmaan voimme kaikki yhdessä heittäytyä. Me teemme sen itse.

Siitä huolimatta, tarkkailkaapa valtamediaa, ja nähkää se omin silmin: lähes kaikki, mitä se esittää mistä tahansa tuotteesta – aineellisesta tai aineettomasta – koskee myyntituottoja. Jopa suuri osa siitä, mitä media kertoo puoluepolitiikasta, kertoo myynnin tuloksesta eli kannatusluvuista, ja niin politiikan sisältö hautautuu sen seuraamiseen, kuinka hyvin kukakin itseään myy ja mitkä ovat itse kunkin myyntivaltit. Myös keskustelupalstat, vappupuheet ja blogit tursuavat vuoroin huolta, vuoroin ilakointia kannatusgallupien tuloksista.

Omat kokemukseni puoluegallupeista, joiden tuloksia repostellaan mediassa lööppi- ja etusivutasolla, ovat sellaiset, että markkinatutkimusten peräkaneettina, toisarvoisena aiheena on kyselty myös vastaajan puoluekantaa. Koska en koskaan vastaa markkinatutkimuksiin, en vastaa myöskään niihin kytkettyihin puoluegallupeihin vaikka äänestämässä käynkin – enkä ole ainoa, joten se siitä gallupien luotettavuudesta. Mutta siinä fiktiomaailmassa, jossa vallitsee gallupien satuilema totuus, media rakentelee vetäviä draamoja. Vieläpä ihan tosissaan, koska se myy. Parin promillen heilahduksesta, joka ei tosiasiassa merkitse puoluekentässä yhtään mitään, sävelletään huikeita ihmiskohtaloita, triumfeja tai tragedioita. Satumaailmassa, josta on tullut tosi, koska se myy.

Arvaan, että moni esittää nyt, että puolueiden menekki vastaa niiden harjoittamaa politiikkaa. Ajatus pitää sisällään oletuksen, että olisi olemassa yksi oikeanlainen politiikka, ja mitä lähemmäs puolue sitä yltää, sitä paremmin se myy. Moni väittää myös, että myyntiluvut ja -tuotot kuvaisivat suoraan tuotteiden ja hyödykkeiden laatua.

Raha on numeroilla esitettävä tarina, jonka näennäisen täsmällisyytensä vuoksi oletetaan kuvaavan jotain todellista. Mutta raha on pelkkä vaihdon väline eikä itsessään yhtään mitään – niin uskottavalta se päällisin puolin vaikuttaa, että on siksi omiaan herättämään luottamusta. Rahan vaihtoarvon määrittelevät ihmiset, jotka häivytetään kulisseihin kutsumalla heitä markkinavoimiksi. Markkinat taas luonnehditaan jo arkipuheissakin luonnonvoiman kaltaiseksi tai jumalalliseksi ja niihin kytketään myös inhimillisiä ominaisuuksia: milloin ne reagoivat, milloin ne ottavat hyvillään vastaan, milloin hermostuvat.

Siinä mielessä kuvaus täsmää, että henkilöt, jotka markkinoita ohjailevat, saattavat kyllä reagoida, olla hyvillään tai hermostua. Mutta nämä ihmiset eivät ole jumalia eivätkä maanjäristyksiä, joille ei kukaan mahda mitään. He muodostavat talouseliitin, jonka etujen mukaista on, että elämme edelleen unessa ja poltamme sen meille salakuljettamaa pilveä, koska sitä ei kiinnosta todellisuuteen tuotettavat tarvikkeet itsessään, vaan pelkästään niistä tienattavat voitot.

****

Mihin katosi uutisointi tuotteiden ja politiikan sisällöstä ja laadusta, sellainen, joka olisi riippumatonta viestimen myyntituloksista? Mihin katosi media, joka ei muuttaisi toimintansa kurssia myyntilukujensa perusteella?

Ja viimein: mihin katosi totuus, joka ei ole yhtään sen todempi, mitä paremmin se menee kaupaksi?


PS. tämä teksti on julkaistu myös täällä

Jumalan sanaa

Elämme taloususkonnon aikaa, se on hyvää vauhtia syrjäyttämässä Suomen luterilaisen valtionuskonnon.

Olen aina ymmärtänyt että kansamme edustajat parlamentissa valitaan ajamaan kansalaisten etuja. Tällä hetkellä näyttää silti siltä, että poliitikot ajavat pikemminkin yritysten ja omistuksen etuja, ja niistä sellaisia, jotka suuntautuvat joko suoraan tai ennen kaikkea keittiön kautta kansalaisia vastaan. Ei, älkää ymmärtäkö väärin, en ole lähtökohtaisesti yritystoimintaa vastaan, mutta olen kansalaisten puolella silloin, kun yritystoiminnan ja kansalaisten välille syntyy/synnytetään ristiriitoja.

Poliitikoilla, nähtävästi puoluekannasta riippumatta, on perusteensa kaikkea yritys- ja liiketoimintaa tukevaan politiikkaan. Se on talouskasvu ja työllisyys. Mikäs siinä, jos näiden sanojen merkitys olisi sisäistetty, mutta ei, näitä termejä käytetään pääasiassa uskonnolliseen tapaan, jumalan sanana, itsestään selvinä tavoittelemisen arvoisina asioina, aivan kuten vieläkin monitasoisempia sanoja totuus, vapaus ja demokratia. Sanojen merkitystä ei yleensä pohdita eikä perustella, kuten jumalan sanaakaan ei sovi kyseenalaistaa eikä vaatia sille järjellisiä perusteita.

Elämme kaiken kaikkiaan uskon varassa, ja fokus on siirtynyt jumalasta talouteen ja rahaan.

Rahasta puhutaan, kuin se itsessään olisi jonkinlainen tavoittelemisen arvoinen suure, vaikka samalla tiedetään hyvin, että se on vain vaihdon väline, eikä enimmäkseen enää edes paperia tai halpaa metallia. Mistä moinen käsityksen ristiriita? Uskonnosta ja uskonnonomaisesta ajattelusta, vastaan. Harvoin tullaan ajatelleeksi, että raha on niin kuin se lasketaan, ja sen vaihtoarvo riippuu täysin laskijasta. Maailman bruttokansantuote on vain pieni murunen kokonaistaloudesta: raha, jolla on edes jonkinlaista vastinetta todellisuudessa muodostaa vain muutaman prosentin virtuaalirahasta, jos sitäkään. Virtuaaliraha taas on perustuvinaan sen toiveisiin realisoitua joskus, mutta sen määrä on nykypäivänä niin megalomaaninen, että vaikka kaikki tekisimme kymmenen kertaa enemmän työtä, se ei koskaan voi realisoitua, toisin sanoen sitä velkaa ei koskaan tulla maksamaan ”takaisin”. Rahasta leijonanosa siis perustuu uskoon, ja tuon uskon olemme nielaisseet purematta sitä lähes lainkaan.

Huolestuttavaa on se, että kansan edustajat, joiden pitäisi työskennellä kansansa eduksi, toimivat nykyään tuon uskonnon ohjaamana. Uskotaan siihen, että jos kaikki istuvat kiltisti kahdeksan tuntia työpaikallaan, maa pelastuu. Ja siksi on vahvistettava kaikkea työtä ja talouskasvua tukevaa toimintaa, keinolla millä hyvänsä. Työstä on tehty itseisarvo, jota ei kyseenalaisteta, sillä siihen liitetty raha liikkuu ripeästi, ja rahan liike on pyhä, talouskasvua nostattava tekijä. Ja taas unohdetaan se, että valtaosa rahasta ja taloudesta ei perustu mihinkään todelliseen.

On olemassa välttämättömiä töitä ja tarpeellisia töitä, mutta suuri osa töistä on ylimääräistä. Mitä välttämättömämmäksi työ muuttuu, sitä vähemmän se tuottaa talouskasvua. Ajatelkaamme vaikka terveyden- ja lastenhoitoa etc. Ylimääräinen ja elämisellemme tarpeeton työ on sitä, joka tuottaa paljon rahaa, ja eniten tuottaa omistaminen/sijoittaminen/pelaaminen, joka suoritetaan ylimäärärahalla. Se saattaa tuottaa jotakin todellistakin, mutta enimmäkseen se tuottaa vain lisää virtuaalis-uskonnollisia toiveita ja haaveita.

Kun kansalliset poliitikot ovat lähes tyystin antautuneet sille että he eivät enää näennäisiä silmänkääntötemppuja lukuun ottamatta ohjaile maan taloutta vaan ovat luovuttaneet ohjakset liike-elämälle, he toimivat tylysti kansaansa vastaan. Huomionarvoista tässä on se, että ne yrittäjät, joiden yritystoiminnan tarkoitus on tuottaa jotain todellista kansalle (nämä löytyvät enimmäkseen pk-sektorilta), on jätetty pelkkien voittojen ja lisäarvon vuoksi toimivan liike-elämän jalkoihin – aivan kuten talous kokonaisuudessaankin on hylännyt todellisuuden ja toimii nyt pääasiallisesti virtuaalitodellisuudessa, uskon varassa.

Tämä kaikki on ehkä monimutkaista ymmärtää, mutta käsityskykyni mukaan aina vapauttaessaan voitontavoittelua kansalaisten sääntelystä (työllisyyden ja talouskasvun varjolla), valtiaat edistävät samalla eriarvoistumista, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Kun melkein jokainen poliittinen toimenpide tehdään nykyään väliaikaisen kriisiratkaisun tapaan, ei kukaan näe nenäänsä pidemmälle. Ymmärrän myös että nenää pidemmälle katsojat eivät ole mediaseksikkäitä ja sitä kautta eivät myöskään äänestäjien suosiossa, kuten talouskasvuintoilijat ovat leipää ja sirkushuveja luvatessaan.

Silti juuri noita näkijöitä tarvittaisiin maata luotsaamaan nykyisten lyhytnäköisten ja itseään kauppaavien namusetien ja -tätien tilalle. Kysymys kuuluu: olisiko demokratiassamme jokin ongelma?


Teksti on julkaistu myös täällä, jonne toivon mahdolliset kommentit.

Helsingin Sanomien korkeatasoinen sensuuri

Olen Helsingin Sanomien verkkotilaaja, ja olen osallistunut ajoittain sen uutiskeskusteluun siitä alkaen kun he saivat oman kommentointitilini monen kuukauden vetkuttelun jälkeen toimimaan.

Helsingin Sanomien kommentointi on moderoitua, mikä sinänsä on ihan ok, törkykirjoituksia kun on paljon liikkeellä. Hesarissa keskustelu on käsketty päätoimittajan omien sanojen mukaan pitää ”korkeatasoisena”. Mitä tuo korkea taso sitten merkitsee?

Hesarin tapauksessa ”korkea” taso tarkoittaa nähtävästi tietynlaisen kuvan antamista Suomen mielipideilmastosta, mutta käytännössä sen vääristelyä. En tarkoita tällä sitä, että Hesarin pitäisi julkaista joka jumalan tökeryys, vaan noudattaa edes omia ohjeitaan moderoinnissa. Lainaus: ”Kansalaiskeskustelun edistäminen on aina ollut HS:n tärkeä tehtävä. Keskustelu on siirtynyt osin toreilta ja salongeista internetiin… Haluamme luoda HS.fi:stä paikan, jossa jokainen (kursivointi kirjoittajan) suomalainen voi keskustella niistä itselleen tärkeistä asioista, joita HS:n toimituksen sisältö käsittelee.” Allekirjoitus Mikael Pentikäinen.

Olen useaan otteeseen ollut yhteydessä Hesarin moderointikonttoriin, ja vastauksissa kyseenalaistamani mielipidesensuuri on järjestelmällisesti kiistetty samalla tarmokkuudella kuin Kiinassa tai Venäjällä – ja yhtä uskottavasti. Helsingin Sanomat ei siedä, että sen toimintaa arvostellaan kommenteissa, vaan kriittiset ja asialliset kommentit Hesaria kohtaan sensuroidaan surutta. Vaakalaudalla ovat myös mm. valtakunnalliset itsestäänselvyydet, kuten taloususkonto ja jatkuvan kilpailun ja kasvun harha, joiden kritisointi sensuroidaan vuorossa olevasta moderoijasta ja hänen laupeudestaan tai maailmankatsomuksestaan riippuen hämmästyttävän pontevasti.

Tänään kommentoin Hesarin pääkirjoitusta, sitä, jossa tuomitaan ministeri Hautalan toimet pimeän työn teettämisessä. Huomautan heti alkuun, että en lähtökohtaisesti hyväksy pimeää työtä, en ole vihreä enkä kuulu Hautalan kannattajakuntaan. Sen sijaan olen katsonut ympärilleni, ja väitän tietäväni jotain suomalaisesta todellisuudesta.

Olen havainnut, että lähes kaikki aikuisikään ehtineet suomalaiset, kuten tietysti minä itsekin, ovat joskus maksaneet tai vastaanottaneet rahaa ilmoittamatta siitä verottajalle. Kritisoin kommenteissa Hesarin kaksinaamaisuutta syyllistää ministerit, jotka eivät suostuneet vastaamaan Hesarin kysymykseen, ovatko he koskaan olleet tekemisissä kuitittoman maksatuksen kanssa. Käsittääkseni asian kiistäneet ministerit mitä todennäköisimmin valehtelivat, vaikka Stubb vetosi muistamattomuuteen ja Haglund vetosi toiveuniinsa. Toki ministerin vastauksista tiedän vain sen, mikä Hesarista oli luettavissa, mutta ne, jotka eivät suostuneet setvimään menneisyytensä yksityisasioita Hesarin palstoilla, eivät käsittääkseni halunneet valehdella kuten kollegansa mitä ilmeisimmin tekivät.

Edellytin kommenteissani, että Hesarin uskottavuuden vuoksi pääkirjoitustoimittajan ja vastaavan päätoimittajan tulisi kertoa julkisesti (ja rehellisesti), ovatko he itse koskaan maksaneet tai vastaanottaneet verottamatonta rahaa.

Nuo kommenttini sensuroitiin. Jälleen tuli nähtyä, mikä on korkeatasoista keskustelua, mikä ei.

Olen pitänyt pilkkanimitystä Pikkupravda aika lapsellisena, mutta on myönnettävä, että varsinkin nykyisen päätoimittajan kaudella Hesari on rakentanut entistä vahvemmin omaa (mielipide)valtakuntaansa valtakuntamme sisälle. Olen usein ihmetellyt ja myös tivannut selityksiä Pentikäisen Hesarin linjanvedosta ja sen vastuusta Suomen kansalle, mutta vastaukseksi olen saanut poliitikkojakin pyöreämpiä latteuksia, joista on rivien välistä luettavissa pelkkää vallan synnyttämää määrätöntä ylimielisyyttä.

Kirjoitus on julkaistu myös täällä, johon toivon mahdolliset kommentit.

Älä usko otsikoihin

Sunnuntain Hesari otsikoi raflaavasti: Liittyykö Aspergerin oireyhtymä koulusurmiin? Artikkeli sinällään on kohtalaisen asiallinen, siinä pyritään välttämään asperger-syndroomaisten suoraa kytkentää koulusurmiin, eikä juttu muutenkaan ole yhtään otsikkonsa mukainen: artikkeli käsittelee enimmältään koulusurma-uhkaajia, eikä koulusurmaajia. Otsikko on siis harhaanjohtava, koska nämä ovat täysin eri asioita, ja tässäkin tapauksessa kysymysmerkkiä käytetään keinona maalata musta valhe valkoiseksi. Myyvän ja lukijoita houkuttelevan otsikoinnin ja ingressitekstin myötä Hesari on tehnyt karhunpalveluksen paitsi  ilmeisesti jutun kirjoittaneelle toimittajalle, myös ennen kaikkea asperger-syndroomadiagnostisoiduille. Oletan, tai ainakin toivon, että toimittaja itse olisi otsikoinut juttunsa toisin kuin nyt on täysin vastuuttomasti tehty. Pahimmillaan tuo jutun näyttävä lanseeraus voi johtaa koulukiusaamiseen ja syrjintään lietsoessaan aiheetonta pelkoa lukijoihinsa.

Asperger-artikkelin suomalaisosuus pohjautuu tutkimukselle, jossa on käsitelty 77 koulu-uhkaajaa, ja heistä kahdeksan on todettu aspergereiksi. Mainitsematta jätetään se, että nämä 77 ovat mainitussa tutkimuksessa jo lähtökohtaisesti psykiatriseen tutkintaan ohjattuja, ja heidän lisäkseen on huomattava määrä muita kouluammuntauhkailijaa. Nämä huomioon ottamatta saadaan aikaan tuo ”huolestuttava” 10%.

Hesarin artikkeli (tai oikeammin otsikointi) kirvoittikin kipakoita kommentteja HS:n verkkosivuille, eikä ihme: maito on jo kaatunut, kun mielikuvat otsikoinnin perusteella linkittävät aspergerit koulusurmaajiin. Artikkeli viittaa, mutta ei kerro enempää tutkimuksista, joissa väkivallan ja aspergerin yhteydet ovat minimaaliset. Näillä saattaa olla mielikuvia ja suuria suunnitelmia erinäisistä asioista, mutta väkivalta ja vastaava fyysinen aktiivisuus on heille yleensä vierasta.

Asperger-syndroomaiset eivät kuulu valtavirtaan eivätkä sopeudu konsensukseen, mitä tietysti pidetään yhtenäishakuisessa kulttuurissamme ongelmana (tai ”haasteena” kuten bisneskielellä kaiketi tulisi ilmaista). Hesarin artikkeli ja varsinkin sen lanseeraus on linjassa tämän yhtenäisajattelun kanssa siinä missä toisinajattelun vähättely, jota valtamedia harjoittaa aktiivisesti, seurauksista piittaamatta.

Olen tuntenut lukuisia erikoisia henkilöitä, joista joillekin on diagnosoitu asperger, joillekin ei (varsinkin entisaikaan, kun diagnoosia ei edes ollut olemassa). Aiemmin heistä useimpia kuvattiin persoonallisiksi tai omituisiksi, ja he solahtivat arkipäivään aivan luontevasti. Heitä on välillä suorastaan ikävä, vaikka osa heistä olikin vastenmielisiä. Mutta nykyisten ”haasteiden” aikana ei persoonallisuuksia enää haluta kansan pariin, vaan heidät pyritään eristämään kaikenlaisella lokeroinnilla, joista asperger on hyvä esimerkki.

Mutta miksi? Rahan takia, tietysti. Päätelkää itse millä tavoin.

PS. Olen keskustellut paljon viime aikoina siitä, miten asiallisinakin pidetyt viestimet lähestyvät kannibaalilehdistön menettelytapoja, ja on uumoiltu että Hesarikin näyttää kymmenen vuoden kuluttua nykyiseltä Ilta-Sanomilta. Kirjoitan muuten tätä tänne omaan blogiini, koska Hesari on bannannut kommentointimahdollisuuteni, omien sanojensa mukaan teknisistä syistä, vaikka siitä maksankin, ja harvoinpa Hesari kommenttipalstoillaan muutenkaan julkaisee itseään kritisoivia viestejä.

PS2. Olen julkaissut tekstin myös täällä.

Kuinka selätin selkävaivat

Tässä kirjoituksessa paljastan, miten selätin krooniset selkävaivat, ja siksi suosittelen tämän lukemista niille, joita selät riivaavat. Siis kutakuinkin kaikille.

Olen ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni istumatyöntekijä, mikä asettaa selän ankaralle koetukselle, koska käsitykseni mukaan istuminen on ihmiskeholle täysin vieras asento. Olen nähnyt kaltaisteni lyyhistyvän selkäkipujen vuoksi ja jopa invalidisoituneen iäksi.

Minullakin oli parin vuosikymmenen ajan jatkuvia vaikeuksia selkäni kanssa, ja hoidin ongelmaa virallisilla ja vähemmän virallisilla menetelmillä. Kävin läpi työterveyden fysioterapiat, naprapaatit, kiropraktikot ja osteopaatit sekä omatoimiset jumppaliikkeet. Jatkuva istuminen rasitti etenkin ristiselkää niin, että varsinkin yöt olivat yhtä tuskaa, ja niskan jumiutumiset tekivät elämästä ajoittain helvettiä.

Viitisen vuotta sitten työhönsä esimerkillisesti omistautunut osteopaatti teki omalle liiketoiminnalleen hallaa neuvomalla minulle yksinkertaisen keinon selkäongelmieni ratkaisemiseksi. Aloin toteuttaa sitä tunnollisesti, ja siitedes sain sanoa hyvästit selkäkivuille, mistä olen selänhoitajalleni ikuisesti kiitollinen. Koin tapahtuneen lähes ihmeparantumisena – niin yksinkertaisesta asiasta oli lopulta kyse.

Pohdin moneen kertaan tuon verrattoman osteopaatin toimintaa: hän menetti asiakkaansa tekemällä juuri sen, mitä hänen pitikin. Kun laajensin tuota ajatusta, mieleeni juolahti, moniko ammatikseen selkävaivoja helpottava, tai missä tahansa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvässä ammatissa toimiva tekisi samoin. Pessimistinä arvioin että varsin harva. Kyse kun on elinkeinosta.

Kysymys mahdollisesta paranoidisuudestaan huolimatta kuuluu: pitkitetäänkö vaivojamme ja esitetäänkö meille terveydellisiä uhkakuvia, jotta terveydenhoitobisnes tuottaisi? Tuo kysymys herää helposti, kun seuraa nykyistä terveydenhoitoalan yksityistämisvimmaa. Jatkokysymys: kenen intresseissä on heikentää julkisen terveydenhoidon toimintatehoa? Koska julkisen terveydenhoidon tarkoitus on kansalaisten terveydenhoito, yksityisen liiketoiminnan tarkoitus taas on tuottaa voittoa yrityksen omistajille, on vastaus kysymykseen ilmeinen: liikemiesten, joiden etu on ohjata terveydenhoitoa omien yhtiöittensä syliin.

Lisäkysymys: miksi liikemiesten voitontavoittelu on valtiovallan erityisessä suojeluksessa, ja miksi valtiovalta suosii yleisesti kaupankäyntiä varsinaisen tuotannon kustannuksella, oli tuotanto sitten terveydenhoitoa tai kännyköitä? Tarkennan ajatusta: mistä johtuu, että kaupankäynti näkyy muuttuneen tärkeämmäksi kuin se tuote, josta kauppaa käydään? Toisinaan vaikuttaa siltä kuin itse kauppaa pidettäisiin jonkinlaisena alkutuotantona. Mutta kauppaa ei ole olemassa ilman mitään kaupattavaa tuotetta – siitä huolimatta, että kaupankäyntiä voikin pitää palvelutuotantona ja sinänsä välttämättömänä.

Mistä johtuu yhteiskunnan paukkujen siirtäminen tuotannosta kauppaan? Ilmiötä voisi kansankielellä kutsua vaikka perse edellä puuhun kiipeämiseksi. Ensin perustetaan kauppa ja sitten mietitään mitä myytäisiin – jos sittenkään.

En tiedä, kuinka erityinen tämä ilmiö on juuri Suomessa, mutta oletan ettemme ole ainoita, jotka tekevät kauppaa kaupalla. Käsitykseni mukaan kaupankäynnin arvo maailmanlaajuisesti noteerataan vähintään kymmenkertaiseksi verrattuna reaalisen tuotannon arvoon, joten tilanne on täysin nurinkurinen. Tuota kymmenen suhde yhteen -lukemaa kutsutaan myös rahatalouden suhteeksi reaalitalouteen.

Viimeinen kysymykseni kuuluu: mihin olemme matkalla, kun fiktiiviset arvot ovat selättämässä reaaliset arvot?

Ja mitä selättämiseen tulee, selkäkivun sain hallintaan seuraavalla tavalla – ainakin omassa tapauksessani, jonka oletan todella yleiseksi varsinkin istumatyöläisillä: istun tuolilla jalat harallaan, annan kätteni roikkua jalkojen välistä kohti lattiaa ja annan yksinkertaisesti painovoiman toimia viiden minuutin ajan. Tämä on hyvä tehdä heti aamulla, kun selkä on jäykkänä, ennen kuin olen syönyt mitään. Tärkeintä on rentous, en siis työnnä käsiäni alaspäin, vaan annan niiden laskeutua itsestään lattiaa kohti. Viiden minuutin aikana selkäni on pelkän painovoiman avulla antanut periksi vähintään kymmenen sentin verran.  Sen jälkeen nousen varovasti äkillistä liikettä varoen. Viisi minuuttia on osoittautunut sopivaksi: vähempi ei ihan riitä, pidemmästä ei enää ole hyötyä.

Alun perin selkäkivut hellittivät jo parissa-kolmessa päivässä. Joskus kun sairaana ollessani olen jättänyt roikkumisen väliin moneksi päiväksi, olen huomannut, että selkäkivut vähitellen palaavat. Mutta aloitettuani tämän simppelin aamuharjoitteen taas uudestaan, kipu on taas hellittänyt pian.

Viiden minuutin päivittäinen liike on todella pieni hinta siitä helvetistä pääsemisestä, minkä jatkuva selkäkipu tuottaa. Siksi suosittelen tämän kokeilua kaikille, jotka tunnistavat vastaavat oireet, mutta itse varoisin aloittamasta selän ollessa tulehduksen tai krampin vallassa.

Julkaistu myös täällä, jonne toivon kommentit.