Sopulilauma?

Kun presidentti Koivisto aikanaan suivaantui lehdistöön kutsumalla sitä sopulilaumaksi, itsetunnoltaan ns. ”haasteelliset” journalistit älähtivät ja tietenkin torppasivat presidentin väittämän tuoreeltaan – varsinkin omalta kohdaltaan.

Tapahtui kaksikymmentä vuotta myöhemmin: internet miehitti kansalaisten vapaa- ja erityisesti työajan, ja media näki tilaisuutensa. Se alkoi jakaa sisältöjään netissä tarkoituksenaan houkutella yleisöä printtimedian tilauksiin ja irtonumero-ostoksiin.

Siitä vielä kymmenen vuotta eteenpäin, tähän päivään: media on vajonnut olemassaolonsa vakavimpaan kriisiin, kun kansalaiset hakevat tietonsa ja muovauttavat mielipiteensä pääasiassa netitse. Ilmaiseksi.

Mikä sai median jakamaan sisältöjään ilman korvausta? Se, että kaikki muutkin tekivät niin.

Jos kauppias jakaisi kahvipaketteja ilmaiseksi kaupassaan ns. sisäänheittoartikkelina, seuraukset keittiöekonomistin käsityskyvyn mukaan olisivat sellaiset, että kilpaillakseen em. kauppiaan kanssa naapurikauppias alkaisi jakaa jotain saludoakin houkuttelevampaa sisäänheittokamaa  – vaikkapa ilmaisia lounaita. Mutta silloin asiakas keräisi joka taholta ilmaiset pois ja häipyisi tyytyväisenä kotiinsa ostamatta mistään mitään.

Nyt kauppiaat jäävät nuoleskelemaan yhteisiä näppejään, kunnes keksivät noutaa naapurikaupoista näiden ilmaistavaroita ja jakaa myös niitä korvauksetta omassa liikkeessään. Samaan intoutuvat tietysti myös muut kauppiaat, ja pian kaikki kaupat jakelevat maksutta tarvikkeita kokonaisen valikoiman verran. Viimein tulee tilinpäätöksen aika, ja kauppiasparat havaitsevat että latin latia ei ole jäänyt kirstun pohjalle.

Tässä vaiheessa he keksivät että joku muu kuin asiakas voisi maksaa ostoksista. Silloin kuvaan astuvat mainostajat, jotka lätkäisevät ilmoituksiaan ilmaisartikkelien etiketteihin ja keräävät rahat pois sellaisesta myynnistä, jota yleisö ei (vielä) ole tottunut saamaan ilmaiseksi.

Mutta tämäkään toimenpide ei vielä riitä elättämään tavaroitaan jakavia kauppiaita. No, nyt he keksivät alkaa uudestaan periä maksua kaikesta siitä, mitä ovat jonkin aikaa jakaneet maksutta. Mutta asiakas on jo tottunut ilmaiseen lounaaseen, eikä suostu mukisematta maksamaan, mikä johtaa kauppojen massiiviseen konkurssiaaltoon asiakkaan tyytyessä heikkolaatuiseen halparihkamaan pimeiltä markkinoilta.

Tuntuuko tutulta? Ei minustakaan, sillä tuollainen toimintahan olisi pähkähullua liiketoimintaa.

Silti muuan ala harjoittaa sitä liiketoiminnan nimellä.

Sopulit …ovat tunnettuja massavaelluksistaan, joita esiintyy populaation koon saavuttaessa kriittisen kynnyksen. Sopulilaumojen heittäytyminen alas mereen jyrkänteiltä on kuitenkin vain myytti, jonka eräs kuvausryhmä loi saadakseen dokumenttielokuvaansa sopuleista lisää draamaa. (Wikipedia, internet)

Media on niin ikään myyttinen instituutio, jonka koon keskinäinen kilpailu yleisön rahoista on nostattanut kriittiselle kynnykselle. Mutta toisin kuin sopulilauma se on nyt suorittamassa draamaa loikkaamalla kollektiivisesti jyrkänteeltä.

Tuo tekeillä oleva joukko(tiedotus)itsemurha todistaa viimeistään Koiviston puheet sopuleista palturiksi.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä. 

Uus-Finnlandisierung

Ymmärrän aivan hyvin niitä, jotka Neuvostoliiton aikoina kokivat suunnatonta ahdistusta median suomettumisesta, ts. siitä, että asioista ei voinut puhua niiden omalla nimellä, vaan esimerkiksi maailmanpoliittista tilannetta käsiteltäessä median oli otettava huomioon Neuvostoliiton intressit ja aseteltava sanansa äärimmäisen varovasti.

Nyt tilanne on toinen – vai onko?

Ukrainan tilanteen kohdalla suomalainen valtamedia on valinnut puolensa – se on länsi: valtamedia laidasta laitaan pitää nyt lähtökohtanaan sitä, että Venäjän media valehtelee ja läntiset tiedotusvälineet puhuvat totta. Kuitenkin on täysin selvää, että Ukraina on kirvoittanut härskiä propagandaa ja suoranaista valhetta kummastakin leiristä. Mutta läntisen viestinnän kritiikki on Suomen mediassa marginaalista, joko sitä ei löydy lainkaan tai sen esittäjät leimataan hörhöiksi, Venäjän kätyreiksi, maanpettureiksi tai muuten vain bäckmanilaisiksi.

Kirjoittelen toisinaan valtalehti Helsingin Sanomiin uutiskommentteja, ja olen havainnut, että HS harjoittaa estotonta mielipidesensuuria, mitä Ukrainan tilanteeseen ja varsinkin länsimedian Ukraina-uutisoinnin kritiikkiin tulee. Tämä ei ole pelkästään oma kokemukseni ja havaintoni. Olen huomauttanut asiasta myös päätoimittajalle vedoten HS:n ilmoittamiin ihanteisiin sananvapaudesta, mutta vastaukset ovat olleet vähätteleviä, ikään kuin kehtaisin ruikuttaa päätoimittajalle jonkun oman kyhäelmäni julkaisematta jättämisestä. Hesarin päätoimittaja kiistää ehdottomasti lehtensä päivänselvän mielipidesensuurin. Kun tuossa asemassa istuva mies kääntää mustan valkoiseksi, minkäs teet?

Mikä erottaa nykysuomettumisen siitä alkuperäisestä? Neuvostoliiton aikoina suomalaisten keskuudessa puhuttiin aivan avoimesti toisin kuin valtamediassa, eivätkä edes valtamedian toimijat kiistäneet asioiden kaunistelua ja vääristelyä. Ne toisinajattelijat, jotka asiasta julkisesti uskalsivat marista, olivat pääosin äärioikeistolaisia, mutta suurin osa kansalaisista ymmärsi itsesensuurin reaalipolitiikaksi, ja siksi vain harva uskoi, mitä viestimissä puhuttiin. Elettiin nuristen kaksoiselämää, mutta tilanne tiedettiin.

Nykyisessä uussuomettumistilanteessa hämmästyttävän pieni osa kansalaisista elää tuollaista kaksoiselämää – tarkoitan niitä, jotka eivät purematta niele sitä, mitä länsisuomettunut valtamedia heille kertoo. Ne toisinajattelijat, jotka uskaltautuvat julkisesti arvostella läntistä mediaa, eivät enimmäkseen ole ääriaineksia, kuten muinaisen itäsuomettumisen aikana, vaikka heidät sellaisiksi pyritään monin tavoin leimaamaan.

Orwell kirjoitti 1984 -romaanissaan Oseania-nimisestä totalitaarisesta valtiosta, jossa Big Brother valvoi kansaa, ja kansaa pidettiin väkivalloin pimennossa tiedottamalla valheellisesti –  mutta oseanialaiset elivät täysin eri todellisuudessa kuin virallinen todellisuus. Huxley taas kirjoitti samankaltaisen dystopiaromaaninUljas Uusi Maailma, jossa kansalaiset alistuivat totalitarismiin vapaaehtoisesti, siihen ei tarvittu kuin mielialalääkkeitä nimeltään Soma (ei kuitenkaan some), turvallisuuteen ja mukavuuteen perustuvaa totaalista valvontaa – ja tiedotusta, ei totuuden, vaan sen mukaan mitä kansalaiset haluavat kuulla. Huxleyn maailmassa toisinajattelijat olivat harvassa, kun Orwellin totalitarismissa sellaisia oli lähes koko kansa.

Nuo viittaukset eivät kaivanne enempää selityksiä – niin tutulta näyttää. Me teemme sen itse.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä