Kiire pöyristymään

Pöyristyminen on päivän ilmiö, vaikka on sitä osattu pöyristyä ja mielensäpahoittaa ennenkin: essonbaareissa meuhkattiin, mutta essonbaareihin se meuhka usein jäi. Sen sijaan nämä nykyajan pöyristymisriekkujaiset ovat alkaneet vallata yleistä mielipidettä ja ne tukkivat jo ilkeästi somen asiakeskusteluita. Somen hektisyys ohittaa harkinnan, ja monella on valtava kiire ja tarve pöyristyä kaikesta mahdollisesta paljon ennen kuin faktoista tiedetään edes alkeita. Myönnän auliisti itsekin ajoittain yhtyväni trendinmukaisiin paheksuntakuoroihin, mitä paheksun jyrkästi.

Pöyristyessä ei usein ole paljonkaan väliä asialla vaan sillä, kuka asian esittää. Kun Donald Trump tai Jussi Halla-aho tai Paavo Väyrynen avaa suunsa, aivan kaiken sanotun on oltava väärin ja valikoitua fanijoukkoa lukuun ottamatta suomalainen mielipide asemoituu sitä kaikkea vastaan. Kun ulkoministeri avaa suunsa, kaikki mitä hän sanoo on oikein useimpien perussuomalaisten mielestä – ja muiden mielestä se kaikki on väärin. Kun yhtäkkisen massiivisen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista puhutaan, puhujasta tehdään rasisti, eikä mitään hänen argumenttiaan kuunnella vastapuolella, ja kun toisaalla joku ei halua jättää pakolaisia pakkaseen kuolemaan, hän onkin suvakki ja isänmaanpetturi, eikä vastapuoli kuuntele mitään hänen argumenttiaan. Se, joka sanoo Suomessa ääneen faktan, mistä muissa länsimaissa kyllä puhutaan, sen, että Krimin asukkaat haluavat mieluummin kuulua korruptoituneeseen Venäjään kuin umpikorruptoituneeseen Ukrainaan, tuomitaan Kremlin trolliksi, mikä tarkoittaa samalla, että mitään mitä hän sanoo, ei voi/saa ottaa tosissaan. Joka kritisoi äskeisissä USAn vaaleissa Clintonia, leimattiin persuksi ja trumpetiksi. Ja niin edespäin. Pelkkää mustaa ja valkoista, ei edes harmaata näkyvissä – eikä varmasti värejä. Korostan jälleen, etteivät kaikki värisävyt omassa paletissanikaan toisinaan viihdy, mikä on erinomaisen pöyristyttävää.

Tiedotusvälineet kilpailevat siitä, mikä niistä ehtii pöyristyä ja pöyristyttää yleisönsä ensimmäisenä. Media ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti aloittanut tätä muna-vai-kana -piirileikkiä, vaan se haistaa maksavan yleisön mielihalut ja reagoi kärkkäästi niihin – siis rahaan. Erillisiä pöyristymisen aiheita media on syöttänyt usein, aina ”paskaduuni”-termipaheksunnasta (YLE) ja hihamerkki”kohusta” (TS) hampurilaiseensyljentähaavetwiittiin (IL), viime aikoina melkein päivittäin. Ja halvaksihan se tulee siteerata ja levittää pöyristystä eteenpäin. Pikapöyristystapauksissa järkipuhe seuraa vasta kun pöly on laskeutunut – kun ns. maito on jo kaatunut, ja silloin ensipöyristys on jäänyt useille tosiasiaksi. Totuus kun koetaan nykypäivänä sitä todemmaksi, mitä paremmin se menee kaupaksi. Pikavoittoja jahdatessaan median kannattaa ylläpitää yleistä pöyristystä niin kauan kuin siitä on rahaa tahkottavissa, ja niin se todellakin tekee. Ja tuota pöyristyssampoa kutsutaan tiedotusvälineistöksi…

Tyynnyttääkseni tässä kohtaa median toimijoiden pöyristystä lienee turvallisinta lisätä se itsestäänselvyys, että toki valtamediasta muutakin löytyy kuin pelkkää paheksunnan lietsontaa.

Pöyristelyn ydinluu löytyy siitä katoavasta yhtenäiskulttuurista, jossa roikutaan vaikka väkisin mieluummin kuin että tosiasia tunnustettaisiin. Kun some siirtää tiedonvälityksen monopolia medialta kaikelle kansalle, valtamedia takertuu vanhan yhtenäiskulttuurin vaalimiseen ja vetoaa pyhän yksimielisyyden tarpeeseen pyrkimällä sanelemaan, mitä kansan tulisi ajatella – esimerkiksi Natosta, EU:sta, eurosta, Venäjästä, Ukrainasta, vapaudesta, demokratiasta – ja totuudesta. Sellainen ei koskaan pääty hyvin, koska kasvava osuus kansasta erkaantuu aina tahoista, jotka nostavat itsensä sen yläpuolelle. Ja koska kriisiytynyt valtamedia on hätäpäissään luopunut perustehtävästään, vallan vahtikoiruudesta, se tulee kohottaneeksi itsensä eliittiin, jolle käy niin kuin eliiteille lopulta käy. Valtiaiden kanssa samoihin salonkeihin vetäydyttyään valtamedia väistämättä aikaansaa raisuja vastareaktioita, jotka johtavat mediaa nyt kovasti pöyristyttäviin brexit-, trump-, le pen- ja mv-lehti -tyyppisiin osoituksiin kansalaisten kyllästymisestä eliitin ylenkatseeseen.

Yhtenäistä Suomea ei ole eikä sitä ole koskaan ollutkaan, saati yhtenäistä Eurooppaa tai yhteisiä länsimaisia arvoja. Virallisten tahojen ja niiden hännystelijöiden vaalima konsensusaate on ja on aina ollut uskontoa ja illuusiota, jota on pitkään pidetty tekohengityksellä elossa.

On vihdoin aika irrottaa letkut. Vasta sen jälkeen suomalainen keskustelukulttuuri voi vapautua sivistysmaiden tasolle.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Tekeekö Skotlanti Krimit?

Skotlanti aikoo järjestää uuden kansanäänestyksen loikatakseen Britanniasta EU:n alaisuuteen. Mikäs siinä. Britannian nykyiset valtiaat suhtautuvat tosin nihkeästi hankkeeseen, ja ovat kenties aikeissa kieltää kansanäänestyksen, koska sellainen juuri äskettäin pidettiin. Skotlannissa taas vedotaan muuttuneeseen tilanteeseen, ja kansanäänestys uhataan pitää Britannian kiellosta huolimatta.

Vuonna 2014 Ukrainan Kiovassa tehtiin vallankaappaus, ja uudet valtiaat halusivat siirtyä Venäjän vaikutusvallan alaisuudesta EU:n vaikutuksen alaisuuteen. Mutta heidän politiikkansa ei miellyttänyt osaa ukrainalaisia, mm. kolkassa nimeltä Krimin niemimaa. Krimillä järjestettiin kansanäänestys, jota Ukraina ja länsivallat pitivät laittomana, mihin lakiin siinä ikinä viitataankaan. Noissa vaaleissa murskaenemmistö halusi siirtyä Venäjän alaisuuteen, ja myöhemmin länsimaistenkin tutkimusten mukaan vaalitulos heijasti melko täydellisesti krimiläisten kantoja. Suomessa valtamedia ei ole vaivautunut pukahtamaankaan tästä, vaikka muualla länsimaissa asiasta on informoitu.

Koska Skotlanti haluaa nähtävästi vaihtaa isäntäänsä (ei ilmeisesti kuitenkaan niin yksimielisesti kuin Krim), herää mielenkiintoinen kysymys siitä, miten EU, Suomen valtiaat ja valtamedia reagoivat tuohon loikkaushankkeeseen. Jos Britannia pyrkisi kieltämään skotlantilaisilta kansanäänestyksen, mutta se järjestettäisiin silti, pidettäisiinkö sitäkin ”laittomana”? Innolla odottelemme nyt, reagoiko valtamedia Skotlantiin samalla tavoin kuin Krimiin.

Jos valtamedia toimisi edes alkeellisen loogisesti, Skotlannin hanke tuomittaisiin jyrkästi aasta aameneen, samoin EU, jonka tulkittaisiin kaappaavan Skotlannin Britannialta.

Tuota kykyä loogisuuteen sopii epäillä. Oma ennustukseni on päinvastoin se, että Suomen valtamedian sopulilauma rynnäköi pidäkkeettä puolustamaan Skotlannin kansan itsemääräämisoikeutta – täysin päinvastoin kuin krimiläisten.

Taustalinkkejä:

https://humanrightsinvestigations.org/2014/05/12/pew-poll-crimeans-happy-with-annexation-by-russia-believe-referendum-was-free-and-fair/

http://www.latimes.com/opinion/op-ed/la-oe-shifrinson-russia-us-nato-deal--20160530-snap-story.html

http://www.bloomberg.com/view/articles/2015-02-06/one-year-later-crimeans-prefer-russia

http://www.forbes.com/sites/kenrapoza/2015/03/20/one-year-after-russia-annexed-crimea-locals-prefer-moscow-to-kiev/#55320dbb5951

http://www.independent.co.uk/news/uk/politics/brexit-nicola-sturgeon-scotland-scottish-independence-eu-referendum-europe-a7102566.html

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1466905806538

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Suomettumisen uusi tuleminen

Suomettuminen elää ja voi hyvin, vaikka muotoaan ja suuntaansa muuttaneena. Erikoistoimittaja Pekka Ervasti kutsui nykyilmiötä nimellä ”suomettuminen 2.0” juuri ennen poistumistaan/potkujaan Ylestä.

Finnlandisierung oli saksalaisten pilkkanimitys itsesensuurille ja nöyristelylle, aikanaan tietysti suhteessa Neuvostoliittoon. Suomessa varottiin sanomisia toisessa maailmansodassa hävinneinä, mitä Neuvostoliittoon tuli, ja ylivarovaisuus sai toisinaan säälittäviä ja naurettaviakin matelun piirteitä. Suomi on aina elänyt voimakkaasti kaksinaismoralismin aikaa: sotien jälkeen kouluopetus oli pääasiassa äärioikeistolaista, esivallalla, armeijalla ja kirkolla oli vahva niskalenkki kansasta, ja CIA rahoitti jopa demareita, mutta samaan aikaan maassa näyteltiin kuitenkin näytelmää, jossa melkein kaikki tiesivät näyttelevänsä. Repliikit olivat valmiiksi kirjoitettuna, improvisointi oli tiukasti rajattua, kulissit olivat kauniit ja koristeelliset. Tätä näytelmää käytiin sodan voittaneen suurvallan mielistelemiseksi, ja epäilemättä moni naapurimaassakin tiesi näyttelevänsä tuossa massiivisessa teatterissa.

Kun Neuvostoliitto hajosi, Suomi oli hetkellisesti vaarassa suistua suomettumattomuuden tilaan, mutta uusi suomettumisen suunta löytyi ennen pitkää. Maan valtamedia teki keskinäisen sopimuksen propagandasta suomettumisen jatkamiseksi toiseen ilmansuuntaan. Lehtimoguli Aatos Erkon johdolla median hanke onnistui, ja pohja Finnlandisierung 2.0:lle saatiin luotua 1994.

Uussuomettumisen koristeellisina kulisseina toimivat ja sen käsikirjoituksen repliikeissä toistuvat ennen muuta vapaus ja itsenäisyys, mutta päin vastoin kuin vanhasuomettumisen aikana, tämä näytelmä puree kansalaisiin paljon tehokkaammin, ja moni kuvitteleekin sitä tosielämäksi – toisin kuin neuvostoteatterin aikoihin, jolloin pukuhuoneissa ja lämpiöissä puhuttiin avoimesti ja yleisesti ihan toista kuin näyttämöllä. Enää ei, nykyään joutuu kuiskimaan nurkissa, jos yhteiskuntakelpoisuutta kaipaa.

Valtamedian toimintatapa jatkoi vanhaa perinnettä uusissa kuoseissa: kun itänaapuria yhtäkkiä saikin pilkata ja roimia ihan julkisesti, mielistelyn suuntaa käännettiin 180 astetta. Ja kun internet mullisti tiedotusmaailman totaalisesti, perinteinen valtamedia käpertyi kilpikonnapuolustukseen: kilpailu on ollut veristä, ja taloudellisista syistä kalleimmat osaset on jo tehokkaasti poistettu, tutkiva journalismi ensimmäisenä. Lisäksi lyhytnäköinen talousajattelu on karsinut kritiikkiä tuttua ja turvallista suomettumista (2.0) kohtaan, sillä senkin alhainen kustannus-hyöty -suhde vaikeuttaa median kilpailukykyä – rahasta. Rahaa heruu mediataloon silloin, kun asioista kerrotaan maksajaa miellyttävällä tavalla, oli maksaja sitten kuluttaja suoraan tai mainostajan välityksellä. Silloin tosiasioilla ei ole niin väliä, koska totuudesta on tullut sitä todempaa, mitä paremmin se menee kaupaksi.

Mikä on ollut median selviytymisstrategia maksajan miellyttämiseksi? Ratkaisuksi yritetään kansan tiukkaa sitomista länteen kaikilla tasoilla, mikä tarkoittaa mm. kansalaisiin istutettavaa määrättömän kuluttamisen ilosanomaa. Kun vanhasuomettumisen aikakautena säästäminen vielä oli hyve, uussuomettumisen aikana yllytetään törsäämään. Tolkuttoman kuluttamisen ja hemmottelun (joka sekin on käännetty paheesta hyveeksi) toitotetaan merkitsevän itsemääräämisoikeutta ja vapautta – kilpailukyvyn nimellä. Ikuinen talouskasvu tiedetään aivan hyvin mahdottomaksi, mutta siihen kannustetaan nyt kaikin uussuomettumisen keinoin.

Sitä, että jokin todistettavasti ei ole totta mutta siihen uskotaan silti, kutsutaan uskonnoksi. Siksi voi hyvällä syyllä todeta, että suomettumisen nykysuunnan määrittelee taloususkonto.

Tämä teksti on julkaistu myös täällä

Luotettavasta mediasta

Mitä taannoisesta päätoimittajien julkilausumasta pitäisi ajatella? Se on lanseerattu milloin valemedian vastaiseksi, milloin omien toimittajien suojelemiseksi, mitkä ovat ihan relevantteja syitä tällaiseen julkaisuun. Sitten tulee mutta, ja kun asiaa kaivaa syvemmältä, se mutta kasvaa yhä suuremmaksi.

Mitä laajemmin mediaa seuraa, siis koti- ja ulkomaista, sitä kafkamaisempana suomalainen tiedotusympäristö näyttäytyy. Kafkamaisuus tuntuu siinä pyhässä yksimielisyydessä, minkä valtamedia yleisölleen oikeana tietona ja säällisenä ajattelumallina lanseeraa. Ja myös siinä innokkuudessa kiistää kaikki tämä – esim. kyseenalaistamalla koko valtamedian olemassaolo. Minusta valtamedia-termi on tänä aikana täsmällinen nimitys, niin samansuuntaisesti taloudellisten ja poliittisten valtiaiden kanssa isoimmat viestimet nykyään kulkevat. Poikkeuksia toki on nähtävissä, mutta niin heikosti, että ne vain vahvistavat säännön. Valtamedia ei koskaan salli näyteikkunassaan mitään, mikä poikkeaisi poliittisen korrektiuden tieltä. Kriittinen ääni kuuluu marginaalisesti sivulauseissa ja sisäsivujen uumenissa, mistä on tehtävä johtopäätös, että valtamedia laiminlyö aktiivisesti päätehtäväänsä: vallan vahtikoiruutta.

http://dynamic.hs.fi/2016/paatoimittajat/

”Moniarvoinen viestintä ja sananvapaus sallivat erilaiset mielipiteet.” 

Tämä on mielenkiintoinen lause, sillä jokainen suomalaista mediaa tunteva tietää, että valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä ei useinkaan sallita, tai ne leimataan surutta törkypuheeksi. En tietenkään väitä etteikö oikeaa törkypuhetta esiintyisi paljonkin, mutta sen varjolla valtamedia kuitenkin näkyy hyljeksivän varsin laajaa kirjoa ”erilaista” ajattelua.

”Sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin. Kun tietoja pyritään tahallisesti hämärtämään tai vääristelemään, puutumme siihen omissa medioissamme.”

Tämä ei pidä paikkansa, minkä pystyy kuka tahansa mediaa laajasti seuraava toteamaan. Päinvastoin, kun samanmielinen media kertoo muunneltua totuutta, siihen tartutaan hanakasti lainaten, koska niin omat kädet kuvitellaan pidetyiksi puhtaina. Usein vääristyneen uutisen alkuperää ei ole edes mahdollista selvittää sen jälkeen kun ”kaikki” sen tietävät.

“Aiomme vastaisuudessakin olla demokratian ja sananvapauden tukipilareita...”

Otan tämän lupauksen ilolla vastaan, vaikka -kin-päätettä en lauseessa ymmärrä.

“Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas.”

Tästä on vaikea olla toista mieltä. Tällainen uusi linja ja näkemys on näinä vaikeina aikoina valtamedialta erittäin tervetullut.

Leikki leikkinä, mutta missä asioissa valtamedia (oivallinen nimi muuten) sitten vaatii ”konsensusta” – mikä tarkoittaa toisinajattelijoiden alistumista yksisuuntaiseen ajatteluun?

Ennen kaikkea EU-asioissa, yhteisvaluutassa, makkinataloudessa, Suomen Venäjä-suhteissa – ulkopolitiikassa pidetään itsestään selvänä että Venäjä on paha, USA pääasiassa hyvä, vaikka onkin kuriton pohjalta pojat ovat poikia, Israel hyvä, Iran paha, Ukraina hyvä, Venäjä paha, Syyrian hallitus paha, kapinalliset hyvä – tai ei ihan kaikki, jne jne. Suomen Natoon liittymisen suhteen valtamedia tepsuttaa varovasti kuin heikoilla jäillä, sillä se on lanseeraamassa myönteistä suhtautumista asiaan, jota kansan enemmistö vastustaa. Valtamedian tavoitteista Naton(kaan) suhteen ei ole epäselvyyttä. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, tulee mediakritiikki, nimenomaan valtamedian – ja varsinkin kyseessä olevan viestimen kritisointi.

MV-tyyppinen törkymedia ei ole vaihtoehto, sillä sellaisten toimintaperiaate on sama kuin kaupallisella valtamedialla, vain räikeämmällä volyymilla: mainostajia miellyttääkseen ne uutisoivat aiheista, jotka miellyttävät mainoksille alttiita kohderyhmiä, ja myös sillä tavoin. Kumpaankaan en siksi luottaisi sen enempää kuin muihinkaan autokauppiaisiin, vaikka autokauppiaitakin on moneen junaan…

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Kuinka käy kirjan?

En tarkoita tällä (pelkästään) omia kirjojani, vaan kirjaa ylipäänsä. Kovasti puhutaan digitaalisuuden ja visuaalisen vyöryn haukkaavan kirjan kitaansa. Kyse taitaa enemmänkin olla aikakokemuksemme totaalimurroksesta, joka on tapahtunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Vaikka teknologian kehityksen piti meidät vapauttaa, kiire on entisestään lisääntynyt ja sen myötä stressi, mitä on mahdotonta kuvata vapautuneisuudeksi. Vertailkaapa vaikka nykypäivän ja muutaman vuosikymmenen takaisen elokuvan leikkausrytmiä. Vauhti on kiihtynyt olennaisesti.

Kirjan lukeminen vaatii keskittymistä ja jonkin verran pitkäjänteisyyttä – juuri niitä inhimillisiä ominaisuuksia, jotka nykyisen visuaalisen, akustisen ja muun informaatiovyöryn aikakautena ovat siirtymässä kortille. Kun elokuva esittää usein valmiiksi pureskeltua, kirja jättää olennaisimman tulkinnan lukijalleen. Se, mitä me lukiessa näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme, lähtee meistä itsestämme. Elokuvissa ne aistielementit, jotka kirjaa lukiessamme koemme itse, ovat usein jonkun muun määrittelemiä, mikä tietenkään itsessään ei ole vaarallista. Mutta kun elokuva on kallis laji, se on johtanut elokuvailmaisunkin ”rautalangasta vääntämiseen”, ts. maksimaalisen katsojakunnan saavuttamiseksi kuljetaan pienimmän yhteisen nimittäjän tietä, eikä luoteta katsojan omaan tulkintaan ja kykyyn kokea itse, väkisin syöttämättä.

Hektinen ja keskittymätön aika on tuonut tullessaan tehokkaan suorittamisen ja teknistymisen ideologian. Kun nykyhallitsijoiden ja talouseliitin toimia katselee, vaikuttaa siltä että tehokkuutta, kilpailukyvyn kohentamista ja hyötyä – käytännössä rahaa – tavoitellessa lapsi valutetaan pesuveden mukana viemäriin. Tuon lapsen nimi on ihmiselämä.

Kun Winston Churchillille esitettiin aikanaan, että asemäärärahoja kartutettaisiin leikkaamalla taiteesta ja kulttuurista, Churchill tokaisi: ”minkä puolesta me sitten taistelisimme?” Tämä tapahtui siihen aikaan kun vielä oli olemassa sivistysporvaristoa, jota Churchill vakaasti edusti.

Nyt on aika toinen, hallitsijat ovat muuttaneet toimintatapojaan, mutta onko ihminen pohjimmiltaan muuttunut? Sopeutuuko hän mihin vain, mitä hänelle ulkopuolelta syötetään? Nämä kysymykset ovat keskeisiä vastajulkaistussa romaanissani Sielusta sieluun, jossa kerrotaan kahden sukupolven naisten kohtaloista kun olot muuttuvat ja aika rientää.

https://www.facebook.com/Kirjailija-Janne-Kuusi-658519970906740/?fref=nf

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Suomalainen media ja vallan nuoleskelu

On ollut sietämätöntä katsella, miten vallan vahtikoira on Suomessa muutaman viime vuoden ja vuosikymmenen aikana alentanut itsensä vallan seurakoiraksi. Olen yrittänyt löytää syitä poliittisen journalismin rappiotilaan, ja uumoilen, että kaupallisen valtamedian osalta kyse on rahasta tilanteessa, jossa viestimet kilpailevat toisiaan ja itseään kuoliaiksi. Niillä lienee hysteerinen tarve osoittaa vallan linnakkeille salonkikelpoisuuttaan, ja siitä syystä valtiaat – joihin voi laskea hallitusvallan lisäksi maan todellisen valtiaan: talouseliitin – saavat nukkua yönsä rauhassa täysin riippumatta siitä, mitä ovat päivällä tehneet.

Kaupallisen median kohdalla tuon saamattomuuden voi jotenkin ymmärtää vaikka ei missään tapauksessa hyväksyä. Se varoo – edelleen hysteerisesti – suututtamasta ketään sellaista, joka kiinnostaa rahoittajaa, mainostajaa, toisin sanoen mainonnalle alttiita kansalaisia – siihen kriittisesti tai välinpitämättömästi suhtautuvien suuttumuksesta ei taida olla niin väliä. Tuloksena on enimmäkseen latteaa höttöä, josta perusteellinen tutkiva journalismi, saati vallan vahtikoiruus, pysyttelee loitolla. Poikkeuksiakin on, mutta ne ikävällä tavalla vain vahvistavat säännön.

Yleisradion kohdalla ymmärtämys sen velttouteen suhteessa poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin on joutunut kovalle koetukselle. Yleisradion päättäjien ajatuksenjuoksua voi ehkä jotenkin hahmottaa, vaikka sitä ei voi hyväksyä edes sen vertaa kuin kaupallisen median kohdalla. Ylessä luultavasti ajatellaan samoin kuin kaupallisessa mediassa: raha puhuu – sen annetaan puhua. Ja raha merkitsee Ylen tapauksessa Suomen kansaa, jota pitäisi miellyttää niin, ettei se suuttuisi. Mutta käsitys ”kansasta” on Ylessä yhtä stereotyyppinen, kapea ja oikaistu kuin markkinoinnissa – kansa kuvitellaan yhtenäiseksi ja yksimieliseksi joukkioksi, ja toiminta sovelletaan sen harhan mukaiseksi, että milloin miljoona, milloin satatuhatta, tuhat, tai joskus jopa pari-kolme ihmistä tarkoittaa ”Suomen kansaa”. Suomessa on kuitenkin yli viisi miljoonaa yksilöä, mikä näkyy markkinahenkisiltä valtiailta ja medialtakin kokonaan unohtuneen.

Kummassakin tapauksessa kaupallinen ajattelu syrjäyttää itse sisällön ja journalismin ytimen: totuuden esilletuonnin. Totuus kerrotaan sellaisena ja siten rajattuna tai väritettynä, jollaisena se kuvitellaan miellyttävän sitä tärkeänä katsottua osaa maksajista. Kertomatta myös jätetään paljon tietoa, jonka pelätään ravistelevan kansan oletettua yhtenäisyyttä.

Olen ilmeisesti niin vanhanaikainen kansalainen, etten tule koskaan hyväksymään yleisön kosiskelun nousemista mediassa tärkeämmäksi kuin tosiasiat ja totuus, vaikka ne eivät maksavaa yleisöä miellyttäisikään. Siksi johtopäätös on ahdistava: maassamme (ja epäilemättä muuallakin) elää suunnaton määrä ihmisiä, jotka haluavat mieluummin, että heille valehdellaan kuin puhutaan totta varsinkin, kun totuus sellaisenaan ei satu miellyttämään. Saman johtopäätöksen – tietäen tai tiedostamattaan – ovat tehneet kauppiaat ja markkinoitsijat, ja heidän vanavedessään poliitikot ja muut vallanpitäjät, erityisesti talouseliitti.

Koska tänään mainonta sekä sen johdannaiset ja seuraukset valtaavat arjestamme niin totalitaarisen lohkon ja riistävät aistimuksistamme jo leijonanosan, voi ajan henkeä hyvällä syyllä kutsua fiktioksi. Vaatii ankaria ponnisteluja nähdä tuon fiktiomuurin yli ja hälventää todellisuutta hämärtävää sumuverhoa silmien edestä varsinkin, kun media ei siinä auta kuin satunnaisesti, enemmänkin päin vastoin. Heittäytyminen mukavaan satumaailmaan on tehty niin houkuttelevaksi, että vastenmielistä ponnistelua mieluummin moni jää sinne lillumaan – jopa tietäen sen kaiken harhaksi ja siihen liittyvän taloudellisen (ja henkisen) hyväksikäytön.

Kaupallinen media hyödyntää meitä siten, ettemme voi siihen kovinkaan helposti vaikuttaa, sillä sen voitot näkyvät rahassa ja menevät omistajille, usein ulkomaille. Ja omistajan sana puhuu. Yleisradion ”voitto” on sen sijaan henkistä laatua, paljon rahaa arvokkaampaa, ja sekin menee omistajille – koko Suomen kansalle, meille. Tuon voiton takaamiseksi ja jalostamiseksi meidän pitäisi tehdä kaikkemme. Ensimmäisenä olisi murrettava kaupallinen ajattelu yhteisesti omistamamme Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnassa ja palautettava se perustehtävänsä äärelle: vallan vahtikoiraksi.

Miksei suomalaisessa mediassa poliitikkoja panna vastuuseen kuten sivistysmaissa tehdään? Tässä hyvä esimerkki siitä, miten laadukkaassa journalismissa toimitaan (=saadaan toimia) suomalaisen poliitikon edessä:

https://www.youtube.com/watch?v=2tqn9BrpEkA

Vai pitääkö haastattelijan olla ulkomaalainen, ettei haastateltava uhkaa marssia ulos studiosta heti kun toimittaja esittää epämiellyttävän kysymyksen:

https://www.youtube.com/watch?v=wb5vwG4eaNg

Mikseivät suomalaiset vallankäyttäjät joudu vastaamaan tekemisistään mediassa? Onko Suomen löperö media hemmotellut heidät pilalle ja tehnyt heistä tuittuilevia pikku prinssejä, prinsessoja ja draamakuningattaria?

PS. Tämä kirjoitus ei ole syytös niitä lukuisia toimittajia kohtaan, jotka tekevät parhaansa riippumattoman journalismin ja ajattelun eteen, mutta joiden työn kunniakkaalle suorittamiselle asetetaan jatkuvia esteitä maan ahtaassa mediailmapiirissä. Heidän sijaansa syytetyn penkille kuuluvat ne, jotka noista esteistä ovat vastuussa, keitä he milloinkin ovatkaan ja mistä syistä he milloinkin niin toimivat.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä