Suomalainen media ja vallan nuoleskelu

On ollut sietämätöntä katsella, miten vallan vahtikoira on Suomessa muutaman viime vuoden ja vuosikymmenen aikana alentanut itsensä vallan seurakoiraksi. Olen yrittänyt löytää syitä poliittisen journalismin rappiotilaan, ja uumoilen, että kaupallisen valtamedian osalta kyse on rahasta tilanteessa, jossa viestimet kilpailevat toisiaan ja itseään kuoliaiksi. Niillä lienee hysteerinen tarve osoittaa vallan linnakkeille salonkikelpoisuuttaan, ja siitä syystä valtiaat – joihin voi laskea hallitusvallan lisäksi maan todellisen valtiaan: talouseliitin – saavat nukkua yönsä rauhassa täysin riippumatta siitä, mitä ovat päivällä tehneet.

Kaupallisen median kohdalla tuon saamattomuuden voi jotenkin ymmärtää vaikka ei missään tapauksessa hyväksyä. Se varoo – edelleen hysteerisesti – suututtamasta ketään sellaista, joka kiinnostaa rahoittajaa, mainostajaa, toisin sanoen mainonnalle alttiita kansalaisia – siihen kriittisesti tai välinpitämättömästi suhtautuvien suuttumuksesta ei taida olla niin väliä. Tuloksena on enimmäkseen latteaa höttöä, josta perusteellinen tutkiva journalismi, saati vallan vahtikoiruus, pysyttelee loitolla. Poikkeuksiakin on, mutta ne ikävällä tavalla vain vahvistavat säännön.

Yleisradion kohdalla ymmärtämys sen velttouteen suhteessa poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin on joutunut kovalle koetukselle. Yleisradion päättäjien ajatuksenjuoksua voi ehkä jotenkin hahmottaa, vaikka sitä ei voi hyväksyä edes sen vertaa kuin kaupallisen median kohdalla. Ylessä luultavasti ajatellaan samoin kuin kaupallisessa mediassa: raha puhuu – sen annetaan puhua. Ja raha merkitsee Ylen tapauksessa Suomen kansaa, jota pitäisi miellyttää niin, ettei se suuttuisi. Mutta käsitys ”kansasta” on Ylessä yhtä stereotyyppinen, kapea ja oikaistu kuin markkinoinnissa – kansa kuvitellaan yhtenäiseksi ja yksimieliseksi joukkioksi, ja toiminta sovelletaan sen harhan mukaiseksi, että milloin miljoona, milloin satatuhatta, tuhat, tai joskus jopa pari-kolme ihmistä tarkoittaa ”Suomen kansaa”. Suomessa on kuitenkin yli viisi miljoonaa yksilöä, mikä näkyy markkinahenkisiltä valtiailta ja medialtakin kokonaan unohtuneen.

Kummassakin tapauksessa kaupallinen ajattelu syrjäyttää itse sisällön ja journalismin ytimen: totuuden esilletuonnin. Totuus kerrotaan sellaisena ja siten rajattuna tai väritettynä, jollaisena se kuvitellaan miellyttävän sitä tärkeänä katsottua osaa maksajista. Kertomatta myös jätetään paljon tietoa, jonka pelätään ravistelevan kansan oletettua yhtenäisyyttä.

Olen ilmeisesti niin vanhanaikainen kansalainen, etten tule koskaan hyväksymään yleisön kosiskelun nousemista mediassa tärkeämmäksi kuin tosiasiat ja totuus, vaikka ne eivät maksavaa yleisöä miellyttäisikään. Siksi johtopäätös on ahdistava: maassamme (ja epäilemättä muuallakin) elää suunnaton määrä ihmisiä, jotka haluavat mieluummin, että heille valehdellaan kuin puhutaan totta varsinkin, kun totuus sellaisenaan ei satu miellyttämään. Saman johtopäätöksen – tietäen tai tiedostamattaan – ovat tehneet kauppiaat ja markkinoitsijat, ja heidän vanavedessään poliitikot ja muut vallanpitäjät, erityisesti talouseliitti.

Koska tänään mainonta sekä sen johdannaiset ja seuraukset valtaavat arjestamme niin totalitaarisen lohkon ja riistävät aistimuksistamme jo leijonanosan, voi ajan henkeä hyvällä syyllä kutsua fiktioksi. Vaatii ankaria ponnisteluja nähdä tuon fiktiomuurin yli ja hälventää todellisuutta hämärtävää sumuverhoa silmien edestä varsinkin, kun media ei siinä auta kuin satunnaisesti, enemmänkin päin vastoin. Heittäytyminen mukavaan satumaailmaan on tehty niin houkuttelevaksi, että vastenmielistä ponnistelua mieluummin moni jää sinne lillumaan – jopa tietäen sen kaiken harhaksi ja siihen liittyvän taloudellisen (ja henkisen) hyväksikäytön.

Kaupallinen media hyödyntää meitä siten, ettemme voi siihen kovinkaan helposti vaikuttaa, sillä sen voitot näkyvät rahassa ja menevät omistajille, usein ulkomaille. Ja omistajan sana puhuu. Yleisradion ”voitto” on sen sijaan henkistä laatua, paljon rahaa arvokkaampaa, ja sekin menee omistajille – koko Suomen kansalle, meille. Tuon voiton takaamiseksi ja jalostamiseksi meidän pitäisi tehdä kaikkemme. Ensimmäisenä olisi murrettava kaupallinen ajattelu yhteisesti omistamamme Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnassa ja palautettava se perustehtävänsä äärelle: vallan vahtikoiraksi.

Miksei suomalaisessa mediassa poliitikkoja panna vastuuseen kuten sivistysmaissa tehdään? Tässä hyvä esimerkki siitä, miten laadukkaassa journalismissa toimitaan (=saadaan toimia) suomalaisen poliitikon edessä:

https://www.youtube.com/watch?v=2tqn9BrpEkA

Vai pitääkö haastattelijan olla ulkomaalainen, ettei haastateltava uhkaa marssia ulos studiosta heti kun toimittaja esittää epämiellyttävän kysymyksen:

https://www.youtube.com/watch?v=wb5vwG4eaNg

Mikseivät suomalaiset vallankäyttäjät joudu vastaamaan tekemisistään mediassa? Onko Suomen löperö media hemmotellut heidät pilalle ja tehnyt heistä tuittuilevia pikku prinssejä, prinsessoja ja draamakuningattaria?

PS. Tämä kirjoitus ei ole syytös niitä lukuisia toimittajia kohtaan, jotka tekevät parhaansa riippumattoman journalismin ja ajattelun eteen, mutta joiden työn kunniakkaalle suorittamiselle asetetaan jatkuvia esteitä maan ahtaassa mediailmapiirissä. Heidän sijaansa syytetyn penkille kuuluvat ne, jotka noista esteistä ovat vastuussa, keitä he milloinkin ovatkaan ja mistä syistä he milloinkin niin toimivat.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä