Pekka Lehto on tehnyt parhaan elokuvansa. ”Ulvilan
murhamysteeri” sukeltaa Suomen rikoshistorian ehkä omituisimpaan tapaukseen,
jonka keskiöön on paiskattu neljän lapsen äiti Anneli Auer. Seitsemässä
vuodessa ei ole edistytty oikeastaan lainkaan murhan selvittämisessä, ja koko
tapaus on edelleen auki. Elokuvassa haastateltu psykologian professori Pekka
Santtila kuvaakin osuvasti tutkinnan suhteettoman pitkittymisen kertovan
yhteiskunnan totaalisesta epäonnistumisesta.
Pekka Lehto on haihduttanut melko onnistuneesti
skandaalikäryn, joka tässä tapauksessa on läsnä jo luonnostaan, elokuvan
rakenne on tasapainoinen ja se on hyvin leikattu – kuten myös kuvattu.
Pakollisesti draamanomaisesti toteutetut kohtauksetkin pitäytyvät hyvän maun ja
tyylikkyyden rajoissa, mikä tämänkaltaisissa aiheenkäsittelyissä ei usein ole
ollenkaan selvää.
Riippuen vastaanottajastaan Ulvilan murhamysteerin tutkinnan
ja oikeuskäsittelyn voi kokea myös koomisena ja säälittävänä. Oikeastaan
tragikoomisena – niin järkyttävällä tavalla poliisitutkinnassa ja
oikeuskäsittelyissä on tumpeloitu. Traagiseksi asian tekee se, että kyseessä on
murhatun lisäksi viranomaisten tuhoamia ihmiselämiä, ensimmäisenä Anneli Auer
ja seuraavana hänen lapsensa. Itse tutkinta- ja oikeuskäsittelyn lisäksi
vahvana ihmiselämän tuhoajana on toiminut skandaaleja ja päivittäistä
draama-annosta kansalle hysteerisesti tuupannut media.
Helsingin Sanomien arvostelija suhtautuu elokuvaan kaikista
lukemistani kritiikeistä nuivimmin. Oletan tämän johtuvan elokuvan hyisestä
mediakuvasta, jossa HS on ”laatulehtenä” edustettuna mm. otsikollaan
”Naispaholainen”. Hesarin elokuvakriitikko kysyy närkästyneenä, mitä pahaa
siinä sitten on, ja miksi elokuva suhtautuu tällaiseen otsikkoon ja artikkeliin
kriittisesti. Tämä tuskin kaipaa kommenttia – kohteenahan on vasta epäilty
henkilö, johon kohdistuvat syytteet ja tutkinta häilyvät mitä uskomattomammalla
pohjalla selvännäkijöineen, tatuoinneista tulkittuine saatanasymboleineen ja
lapsilta painostamalla pumpattuine, erittäin ristiriitaisine lausuntoineen.
Trillerin aineksia elokuvaan saadaan luonnostaan – niin
uskomattomia käänteitä tapauksen käsittely tuo eteemme. Kafkamainen tunnelma
syntyy ajatuksesta, että Auerin tilalla voisi olla kuka tahansa meistä. Meidän
kohtalostamme on päättämässä liuta harvinaisen vähän elämästä ja ihmisestä
ymmärtäviä ihmisiä. On sanottava että täysin absurdina käsittelyä pitävä Pekka
Santtila esittää ehdottomasti vakuuttavimmat näkemykset – ja hänhän lienee
vakuuttunut Auerin syyttömyydestä. Hänen näkemyksensä tuntuu kuitenkin sysätyn
sivuun, kun mekanistiset käsitykset ihmisen toiminnasta ovat ne jyränneet.
Viimemainitusta mainittakoon käsittämättömän suuren painoarvon saanut Auerin
julkisen itkemisen puute. Tämä kielii hyvin rajoittuneesta ihmiskäsityksestä,
kun syytetty asetetaan epäilyksenalaiseksi, kun hän ei käyttäydy totuttujen
stereotypioiden mukaisesti naisena, jonka pitää itkeä kameroiden edessä. Tulee
mieleen, onko Auerin itkua suorastaan kärkytty ja häntä siihen yllytetty, jotta
päivittäisdraama-annos saataisiin myytyä ja piikitettyä kansan käsivarteen.
On esitetty sinänsä aiheellinen kysymys, miksi lasten
kuulusteluja ja myös heidän kuviaan näkyy elokuvassa ja eikö se ole lasten
hyväksikäyttöä. Mielestäni kaiken mediamylläkän ja mistään ja kenestäkään
piittaamattomien otsikoiden ja mitä mielikuvituksellisimpien mediajuttujen
jälkeen on pitkällä tähtäimellä myös lapsille hyväksi, että median mystisille
teille johdattelema yleisö voi nähdä, mistä lasten kohdalla on oikeasti kyse,
ja miten heitä on painostettu ja taivuteltu selvästi ennakkoon tehdyn tutkintatuloksen
varmistamiseksi. Kuulusteluvideoissahan lasten kasvot on sumennettu, vaikka
vuosikymmenen takaisissa kuvissa pikkulasten kasvot ovatkin näkyvissä – nykyään
ilmeisen tunnistamattomina.
On selvää että elokuvan tekijät ovat Auerin syyttömyyden
kannalla, ja siihen on myös hyvät perusteet. Syyllisyyden puolesta puhuvat niin
monimutkaisen mielikuvituksen tuottamat todisteet (tai oikeastaan todisteiden
puuttuminen) tapahtumien kulusta, että dekkariin painettuna sellainen kuvio
tuomittaisiin yksinkertaisesti täysin epäuskottavana. Mutta oikeusvaltion
periaatetta, sitä että epäilty on syytön kunnes toisin todistetaan, on Ulvilan
murhan kohdalla räikeästi rikottu, puhumattakaan kansalaisen oikeusturvasta.
Auerin syyllisyydestä ei vieläkään osata sanoa mitään varmaa,
eikä sitä voi tehdä tämän elokuvan nähtyäänkään. Elokuva kertookin oikeastaan
muusta: yksittäisen kansalaisen sivuosasta häntä itseään koskevissa asioissa.
Loppukaneettina kerron vielä oman kokemukseni
polkupyöräonnettomuudesta reilu vuosi sitten. En muista tapauksesta mitään,
oletettavasti viitisen minuuttia tapahtunutta ennen viiva pari tuntia sen
jälkeen on muistissani musta aukko, eikä sitä saa täytettyä aivokirurgien
mukaan koskaan. Muistan lähteneeni pyöräilemään, ja sen jälkeen palasin
pätkittäin tietoiseksi todellisuudesta sairaalassa, se prosessi tapahtui
liukumalla. Kerrotun mukaan en ollut ollut lainkaan tajuttomana, ja minut
löytäneet rakennustyöläiset kertoivat minun heitelleen verisenä ja nenä
murskana iloista läppää heidän kanssaan ambulanssin tuloon asti. Koska itse
tapausta ei kaiketi (?) kukaan nähnyt, kaverini ilkkuivat minun saaneen joltain
turpaan, ja piru vieköön, enhän voi olla siitä sataprosenttisen varma. Anneli
Auerista lukiessani iski tietysti kauhukuva siitä, että olen voinut tehdä tuossa
tilanteessa oikeastaan mitä vain – vaikka murhata ihmisen – ja olisin siitä
autuaan tietämätön loppuelämäni.
Tällainenkin mahdollisuus putkahti mieleen Auerin kohdalla –
aivan samoin kuin Bodominjärven murhaa taannoin selvitellessä, kun epäilty ei
muista mitään. Ovatko Nils Gustafsson ja Anneli Auer murhanneet vai nähneet
murhan – sitä tämä kokemukseni ei todista ollenkaan. Mutta ainakin tiedän, mitä
muistinmenetys tarkoittaa.
Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä
