Ulvilan murhan mysteeri

Pekka Lehto on tehnyt parhaan elokuvansa. ”Ulvilan murhamysteeri” sukeltaa Suomen rikoshistorian ehkä omituisimpaan tapaukseen, jonka keskiöön on paiskattu neljän lapsen äiti Anneli Auer. Seitsemässä vuodessa ei ole edistytty oikeastaan lainkaan murhan selvittämisessä, ja koko tapaus on edelleen auki. Elokuvassa haastateltu psykologian professori Pekka Santtila kuvaakin osuvasti tutkinnan suhteettoman pitkittymisen kertovan yhteiskunnan totaalisesta epäonnistumisesta.

Pekka Lehto on haihduttanut melko onnistuneesti skandaalikäryn, joka tässä tapauksessa on läsnä jo luonnostaan, elokuvan rakenne on tasapainoinen ja se on hyvin leikattu – kuten myös kuvattu. Pakollisesti draamanomaisesti toteutetut kohtauksetkin pitäytyvät hyvän maun ja tyylikkyyden rajoissa, mikä tämänkaltaisissa aiheenkäsittelyissä ei usein ole ollenkaan selvää.

Riippuen vastaanottajastaan Ulvilan murhamysteerin tutkinnan ja oikeuskäsittelyn voi kokea myös koomisena ja säälittävänä. Oikeastaan tragikoomisena – niin järkyttävällä tavalla poliisitutkinnassa ja oikeuskäsittelyissä on tumpeloitu. Traagiseksi asian tekee se, että kyseessä on murhatun lisäksi viranomaisten tuhoamia ihmiselämiä, ensimmäisenä Anneli Auer ja seuraavana hänen lapsensa. Itse tutkinta- ja oikeuskäsittelyn lisäksi vahvana ihmiselämän tuhoajana on toiminut skandaaleja ja päivittäistä draama-annosta kansalle hysteerisesti tuupannut media.

Helsingin Sanomien arvostelija suhtautuu elokuvaan kaikista lukemistani kritiikeistä nuivimmin. Oletan tämän johtuvan elokuvan hyisestä mediakuvasta, jossa HS on ”laatulehtenä” edustettuna mm. otsikollaan ”Naispaholainen”. Hesarin elokuvakriitikko kysyy närkästyneenä, mitä pahaa siinä sitten on, ja miksi elokuva suhtautuu tällaiseen otsikkoon ja artikkeliin kriittisesti. Tämä tuskin kaipaa kommenttia – kohteenahan on vasta epäilty henkilö, johon kohdistuvat syytteet ja tutkinta häilyvät mitä uskomattomammalla pohjalla selvännäkijöineen, tatuoinneista tulkittuine saatanasymboleineen ja lapsilta painostamalla pumpattuine, erittäin ristiriitaisine lausuntoineen.

Trillerin aineksia elokuvaan saadaan luonnostaan – niin uskomattomia käänteitä tapauksen käsittely tuo eteemme. Kafkamainen tunnelma syntyy ajatuksesta, että Auerin tilalla voisi olla kuka tahansa meistä. Meidän kohtalostamme on päättämässä liuta harvinaisen vähän elämästä ja ihmisestä ymmärtäviä ihmisiä. On sanottava että täysin absurdina käsittelyä pitävä Pekka Santtila esittää ehdottomasti vakuuttavimmat näkemykset – ja hänhän lienee vakuuttunut Auerin syyttömyydestä. Hänen näkemyksensä tuntuu kuitenkin sysätyn sivuun, kun mekanistiset käsitykset ihmisen toiminnasta ovat ne jyränneet. Viimemainitusta mainittakoon käsittämättömän suuren painoarvon saanut Auerin julkisen itkemisen puute. Tämä kielii hyvin rajoittuneesta ihmiskäsityksestä, kun syytetty asetetaan epäilyksenalaiseksi, kun hän ei käyttäydy totuttujen stereotypioiden mukaisesti naisena, jonka pitää itkeä kameroiden edessä. Tulee mieleen, onko Auerin itkua suorastaan kärkytty ja häntä siihen yllytetty, jotta päivittäisdraama-annos saataisiin myytyä ja piikitettyä kansan käsivarteen.

On esitetty sinänsä aiheellinen kysymys, miksi lasten kuulusteluja ja myös heidän kuviaan näkyy elokuvassa ja eikö se ole lasten hyväksikäyttöä. Mielestäni kaiken mediamylläkän ja mistään ja kenestäkään piittaamattomien otsikoiden ja mitä mielikuvituksellisimpien mediajuttujen jälkeen on pitkällä tähtäimellä myös lapsille hyväksi, että median mystisille teille johdattelema yleisö voi nähdä, mistä lasten kohdalla on oikeasti kyse, ja miten heitä on painostettu ja taivuteltu selvästi ennakkoon tehdyn tutkintatuloksen varmistamiseksi. Kuulusteluvideoissahan lasten kasvot on sumennettu, vaikka vuosikymmenen takaisissa kuvissa pikkulasten kasvot ovatkin näkyvissä – nykyään ilmeisen tunnistamattomina.

On selvää että elokuvan tekijät ovat Auerin syyttömyyden kannalla, ja siihen on myös hyvät perusteet. Syyllisyyden puolesta puhuvat niin monimutkaisen mielikuvituksen tuottamat todisteet (tai oikeastaan todisteiden puuttuminen) tapahtumien kulusta, että dekkariin painettuna sellainen kuvio tuomittaisiin yksinkertaisesti täysin epäuskottavana. Mutta oikeusvaltion periaatetta, sitä että epäilty on syytön kunnes toisin todistetaan, on Ulvilan murhan kohdalla räikeästi rikottu, puhumattakaan kansalaisen oikeusturvasta.

Auerin syyllisyydestä ei vieläkään osata sanoa mitään varmaa, eikä sitä voi tehdä tämän elokuvan nähtyäänkään. Elokuva kertookin oikeastaan muusta: yksittäisen kansalaisen sivuosasta häntä itseään koskevissa asioissa.

Loppukaneettina kerron vielä oman kokemukseni polkupyöräonnettomuudesta reilu vuosi sitten. En muista tapauksesta mitään, oletettavasti viitisen minuuttia tapahtunutta ennen viiva pari tuntia sen jälkeen on muistissani musta aukko, eikä sitä saa täytettyä aivokirurgien mukaan koskaan. Muistan lähteneeni pyöräilemään, ja sen jälkeen palasin pätkittäin tietoiseksi todellisuudesta sairaalassa, se prosessi tapahtui liukumalla. Kerrotun mukaan en ollut ollut lainkaan tajuttomana, ja minut löytäneet rakennustyöläiset kertoivat minun heitelleen verisenä ja nenä murskana iloista läppää heidän kanssaan ambulanssin tuloon asti. Koska itse tapausta ei kaiketi (?) kukaan nähnyt, kaverini ilkkuivat minun saaneen joltain turpaan, ja piru vieköön, enhän voi olla siitä sataprosenttisen varma. Anneli Auerista lukiessani iski tietysti kauhukuva siitä, että olen voinut tehdä tuossa tilanteessa oikeastaan mitä vain – vaikka murhata ihmisen – ja olisin siitä autuaan tietämätön loppuelämäni.

Tällainenkin mahdollisuus putkahti mieleen Auerin kohdalla – aivan samoin kuin Bodominjärven murhaa taannoin selvitellessä, kun epäilty ei muista mitään. Ovatko Nils Gustafsson ja Anneli Auer murhanneet vai nähneet murhan – sitä tämä kokemukseni ei todista ollenkaan. Mutta ainakin tiedän, mitä muistinmenetys tarkoittaa.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä