Aiemmin uutterina työhevosina tunnettujen suomalaisten käsitys työstä on heittänyt häränpyllyä ja vaihtunut kuvitelmaan rahasta. Diagnoosin nimi on taloususkonto, joka on askel askeleelta vallannut suomalaisen sielunelämän.
Nyt ollaan jo niin pitkällä, että työn ja yrittämisen tarkoitus katsotaan olevan rahan tekeminen – ei suinkaan minkään tuotteen tai hyödykkeen tai palvelun, jotka ovat jääneet kaupankäynnin jalkoihin. Kaupasta itsestään on tullut tuote, ja se jos mikä on johdattanut kansakuntamme taloususkonnon satumaailmaan, todellisuuden ulkopuolelle.
Vielä on toki paljon lähinnä PK-yrityksiä, joiden tarkoitus on tuottaa pääasiassa jotain todellista. Mutta valtavirta, valtamedia, valtiovalta ja talouseliitti, joka poliitikkoja ohjastaa, saarnaavat uuden valtionuskontomme epistolaa ja johdattavat kansakuntaa tehokkaasti rahan avulla rotkoa kohti, yleensä vetoamalla työllisyyden tekosyyhyn.
Suomeen on syntynyt outo käsitys siitä että asiat eivät saisi maksaa sitä mitä ne oikeasti maksavat. Siksi kaupaksi menee enimmäkseen huono ja halpa – hyvien ja laadukkaitten tuotteiden ja palvelujen jäädessä kaupan hyllyyn tai usein kokonaan tekemättä tai suorittamatta.
Käsitteet ovat keikahtaneet ylösalaisin: sitä mikä menee hyvin kaupaksi pidetään nykyään hyvänä ja sitä mikä ei mene, pidetään huonona. Ja siksi huonoa laatua on alettu pitää normaalitilana – tai joskus jopa hyvänä laatuna, koska huono on usein halpaa, ja menee siksi kaupaksi. Pahvimuki on taloususkonnon normien mukaan posliinikuppia parempi ja laadukkaampi astia, koska sitä myydään enemmän.
Virallisella tasolla taloususko näkyy mm. pakolliseksi määrätyssä kilpailutuksessa. Talonrakennus ja remontit ovat ehkä kuvaavin esimerkki siitä, miten huono työn jälki on nykyään normi. Vanha pätevä sanonta köyhällä ei ole varaa halpaan on tyystin unohdettu – me pidämme nähtävästi itseämme niin äveriäinä, että (vanhan sanonnan mukaan) kun automme tuhkakuppi täyttyy, se pitää vaihtaa. Kun kuluttajan asenne on tämä, kukapa sellaisia autoja kunnolla viitsisi valmistaa?
En malta myöskään olla puuttumatta entiseen ammattiini elokuvantekijänä: me suomalaiset omistamme Yleisradion, mutta emme vaadi draamaohjelmilta laatua vaan annamme sen tuupata verorahoillamme tolkuttoman määrän bulkkia katsottavaksemme. Puhumattakaan siitä, että hyvinä teatterielokuvina pidetään aivan yleisesti sellaista, joka saavuttaa parhaat katsojaluvut (ei asia päin vastoinkaan ole, mutta katsojaluvut nyt vain eivät ole minkäänlainen laadun mittari).
Mutta vakavin taloususkonnon ja sen rinnakkaiskasvainten seuraus on se, että emme enää halua kuulla totuutta, haluamme illuusion totuudesta, sellaisen joka meitä miellyttää. Sellaisen kuvan esim. päättäjistämme ja talousjärjestelmämme toimivuudesta meille tarjoaa valtamedia, joka siten saa itseään parhaiten kaupitelluksi. Totuuksien julkistaminen johtaisi epäedulliseen kilpailuasemaan naapuriviestinten kanssa.
Taloususkontoon kuuluu niin vakaa usko rahaan, että lounas uskotaan ilmaiseksi, tai ainakin melkein. Siihen kuuluu myös Hölmöläisten matonjatkaminen leikkaamalla jatkopala maton toisesta päästä. Joskus Hölmöläisten touhuille naurettiin, nykyään niistä on tehty normaalia ja mikä pahinta, virallista ja jopa pakollista toimintaa.
Kun meiltä viedään rahaa vaivihkaa ja/tai niin pienissä erissä, ettemme sitä huomaa, voidaan tuotteen, palvelun tms. julkinen, näennäinen hinta laskea mahdollisimman alas, jotta pärjättäisiin kilpailussa muiden silmänkääntäjien kanssa. Yksi räikeimmistä esimerkeistä on mainonta, joka kokoaa meiltä rahoituksensa kysymättä ja tietämättämme, ja sen jälkeen esitetään aivan pokkana että esim. tv:n kaupalliset kanavat ovat katsojilleen "ilmaisia".
Ja useimmat meistä jopa uskovat sen, mikä viimeistään osoittaa taloususkonnon murskaavan tehon.
Suomi on sairas.
Tämä on julkaistu myäs täällä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti