Elämme taloususkonnon aikaa, se on hyvää vauhtia syrjäyttämässä
Suomen luterilaisen valtionuskonnon.
Olen aina ymmärtänyt että kansamme edustajat parlamentissa
valitaan ajamaan kansalaisten etuja.
Tällä hetkellä näyttää silti siltä, että poliitikot ajavat pikemminkin yritysten ja omistuksen etuja, ja niistä sellaisia, jotka suuntautuvat joko
suoraan tai ennen kaikkea keittiön kautta kansalaisia vastaan. Ei, älkää
ymmärtäkö väärin, en ole lähtökohtaisesti yritystoimintaa vastaan, mutta olen
kansalaisten puolella silloin, kun yritystoiminnan ja kansalaisten välille
syntyy/synnytetään ristiriitoja.
Poliitikoilla, nähtävästi puoluekannasta riippumatta, on
perusteensa kaikkea yritys- ja liiketoimintaa tukevaan politiikkaan. Se on talouskasvu ja työllisyys. Mikäs siinä, jos näiden sanojen merkitys olisi
sisäistetty, mutta ei, näitä termejä käytetään pääasiassa uskonnolliseen tapaan,
jumalan sanana, itsestään selvinä tavoittelemisen arvoisina asioina, aivan kuten
vieläkin monitasoisempia sanoja totuus,
vapaus ja demokratia. Sanojen
merkitystä ei yleensä pohdita eikä perustella, kuten jumalan sanaakaan ei sovi
kyseenalaistaa eikä vaatia sille järjellisiä perusteita.
Elämme kaiken kaikkiaan uskon varassa, ja fokus on siirtynyt
jumalasta talouteen ja rahaan.
Rahasta puhutaan,
kuin se itsessään olisi jonkinlainen tavoittelemisen arvoinen suure, vaikka samalla tiedetään hyvin,
että se on vain vaihdon väline, eikä enimmäkseen
enää edes paperia tai halpaa metallia. Mistä moinen käsityksen ristiriita?
Uskonnosta ja uskonnonomaisesta ajattelusta, vastaan. Harvoin tullaan
ajatelleeksi, että raha on niin kuin se lasketaan, ja sen vaihtoarvo riippuu täysin
laskijasta. Maailman bruttokansantuote on vain pieni murunen kokonaistaloudesta:
raha, jolla on edes jonkinlaista vastinetta todellisuudessa muodostaa vain
muutaman prosentin virtuaalirahasta, jos sitäkään. Virtuaaliraha taas on
perustuvinaan sen toiveisiin realisoitua joskus, mutta sen määrä on nykypäivänä
niin megalomaaninen, että vaikka kaikki tekisimme kymmenen kertaa enemmän
työtä, se ei koskaan voi realisoitua, toisin sanoen sitä velkaa ei koskaan tulla
maksamaan ”takaisin”. Rahasta leijonanosa siis perustuu uskoon, ja tuon uskon
olemme nielaisseet purematta sitä lähes lainkaan.
Huolestuttavaa on se, että kansan edustajat, joiden pitäisi työskennellä
kansansa eduksi, toimivat nykyään tuon uskonnon ohjaamana. Uskotaan siihen,
että jos kaikki istuvat kiltisti kahdeksan tuntia työpaikallaan, maa pelastuu. Ja
siksi on vahvistettava kaikkea työtä ja talouskasvua tukevaa toimintaa, keinolla millä hyvänsä. Työstä on tehty itseisarvo, jota ei kyseenalaisteta, sillä
siihen liitetty raha liikkuu ripeästi, ja rahan liike on pyhä, talouskasvua nostattava tekijä. Ja taas unohdetaan
se, että valtaosa rahasta ja taloudesta ei perustu mihinkään todelliseen.
On olemassa välttämättömiä töitä ja tarpeellisia töitä,
mutta suuri osa töistä on ylimääräistä. Mitä välttämättömämmäksi työ muuttuu, sitä vähemmän se tuottaa talouskasvua. Ajatelkaamme vaikka
terveyden- ja lastenhoitoa etc. Ylimääräinen ja elämisellemme tarpeeton työ on
sitä, joka tuottaa paljon rahaa, ja eniten tuottaa omistaminen/sijoittaminen/pelaaminen,
joka suoritetaan ylimäärärahalla. Se saattaa tuottaa jotakin todellistakin,
mutta enimmäkseen se tuottaa vain lisää virtuaalis-uskonnollisia toiveita ja
haaveita.
Kun kansalliset poliitikot ovat lähes tyystin antautuneet
sille että he eivät enää näennäisiä silmänkääntötemppuja lukuun ottamatta ohjaile
maan taloutta vaan ovat luovuttaneet ohjakset liike-elämälle, he toimivat tylysti
kansaansa vastaan. Huomionarvoista tässä on se, että ne yrittäjät, joiden yritystoiminnan
tarkoitus on tuottaa jotain todellista kansalle (nämä löytyvät enimmäkseen
pk-sektorilta), on jätetty pelkkien voittojen ja lisäarvon vuoksi toimivan
liike-elämän jalkoihin – aivan kuten talous kokonaisuudessaankin on hylännyt
todellisuuden ja toimii nyt pääasiallisesti virtuaalitodellisuudessa, uskon varassa.
Tämä kaikki on ehkä monimutkaista ymmärtää, mutta
käsityskykyni mukaan aina vapauttaessaan voitontavoittelua kansalaisten sääntelystä
(työllisyyden ja talouskasvun varjolla), valtiaat edistävät samalla
eriarvoistumista, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Kun
melkein jokainen poliittinen toimenpide tehdään nykyään väliaikaisen
kriisiratkaisun tapaan, ei kukaan näe nenäänsä pidemmälle. Ymmärrän myös että
nenää pidemmälle katsojat eivät ole mediaseksikkäitä ja sitä kautta eivät myöskään äänestäjien
suosiossa, kuten talouskasvuintoilijat ovat leipää ja sirkushuveja luvatessaan.
Silti juuri noita näkijöitä tarvittaisiin maata luotsaamaan nykyisten
lyhytnäköisten ja itseään kauppaavien namusetien ja -tätien tilalle.
Kysymys kuuluu: olisiko demokratiassamme jokin ongelma?
Teksti on julkaistu myös täällä, jonne toivon mahdolliset kommentit.
