Jumalan sanaa

Elämme taloususkonnon aikaa, se on hyvää vauhtia syrjäyttämässä Suomen luterilaisen valtionuskonnon.

Olen aina ymmärtänyt että kansamme edustajat parlamentissa valitaan ajamaan kansalaisten etuja. Tällä hetkellä näyttää silti siltä, että poliitikot ajavat pikemminkin yritysten ja omistuksen etuja, ja niistä sellaisia, jotka suuntautuvat joko suoraan tai ennen kaikkea keittiön kautta kansalaisia vastaan. Ei, älkää ymmärtäkö väärin, en ole lähtökohtaisesti yritystoimintaa vastaan, mutta olen kansalaisten puolella silloin, kun yritystoiminnan ja kansalaisten välille syntyy/synnytetään ristiriitoja.

Poliitikoilla, nähtävästi puoluekannasta riippumatta, on perusteensa kaikkea yritys- ja liiketoimintaa tukevaan politiikkaan. Se on talouskasvu ja työllisyys. Mikäs siinä, jos näiden sanojen merkitys olisi sisäistetty, mutta ei, näitä termejä käytetään pääasiassa uskonnolliseen tapaan, jumalan sanana, itsestään selvinä tavoittelemisen arvoisina asioina, aivan kuten vieläkin monitasoisempia sanoja totuus, vapaus ja demokratia. Sanojen merkitystä ei yleensä pohdita eikä perustella, kuten jumalan sanaakaan ei sovi kyseenalaistaa eikä vaatia sille järjellisiä perusteita.

Elämme kaiken kaikkiaan uskon varassa, ja fokus on siirtynyt jumalasta talouteen ja rahaan.

Rahasta puhutaan, kuin se itsessään olisi jonkinlainen tavoittelemisen arvoinen suure, vaikka samalla tiedetään hyvin, että se on vain vaihdon väline, eikä enimmäkseen enää edes paperia tai halpaa metallia. Mistä moinen käsityksen ristiriita? Uskonnosta ja uskonnonomaisesta ajattelusta, vastaan. Harvoin tullaan ajatelleeksi, että raha on niin kuin se lasketaan, ja sen vaihtoarvo riippuu täysin laskijasta. Maailman bruttokansantuote on vain pieni murunen kokonaistaloudesta: raha, jolla on edes jonkinlaista vastinetta todellisuudessa muodostaa vain muutaman prosentin virtuaalirahasta, jos sitäkään. Virtuaaliraha taas on perustuvinaan sen toiveisiin realisoitua joskus, mutta sen määrä on nykypäivänä niin megalomaaninen, että vaikka kaikki tekisimme kymmenen kertaa enemmän työtä, se ei koskaan voi realisoitua, toisin sanoen sitä velkaa ei koskaan tulla maksamaan ”takaisin”. Rahasta leijonanosa siis perustuu uskoon, ja tuon uskon olemme nielaisseet purematta sitä lähes lainkaan.

Huolestuttavaa on se, että kansan edustajat, joiden pitäisi työskennellä kansansa eduksi, toimivat nykyään tuon uskonnon ohjaamana. Uskotaan siihen, että jos kaikki istuvat kiltisti kahdeksan tuntia työpaikallaan, maa pelastuu. Ja siksi on vahvistettava kaikkea työtä ja talouskasvua tukevaa toimintaa, keinolla millä hyvänsä. Työstä on tehty itseisarvo, jota ei kyseenalaisteta, sillä siihen liitetty raha liikkuu ripeästi, ja rahan liike on pyhä, talouskasvua nostattava tekijä. Ja taas unohdetaan se, että valtaosa rahasta ja taloudesta ei perustu mihinkään todelliseen.

On olemassa välttämättömiä töitä ja tarpeellisia töitä, mutta suuri osa töistä on ylimääräistä. Mitä välttämättömämmäksi työ muuttuu, sitä vähemmän se tuottaa talouskasvua. Ajatelkaamme vaikka terveyden- ja lastenhoitoa etc. Ylimääräinen ja elämisellemme tarpeeton työ on sitä, joka tuottaa paljon rahaa, ja eniten tuottaa omistaminen/sijoittaminen/pelaaminen, joka suoritetaan ylimäärärahalla. Se saattaa tuottaa jotakin todellistakin, mutta enimmäkseen se tuottaa vain lisää virtuaalis-uskonnollisia toiveita ja haaveita.

Kun kansalliset poliitikot ovat lähes tyystin antautuneet sille että he eivät enää näennäisiä silmänkääntötemppuja lukuun ottamatta ohjaile maan taloutta vaan ovat luovuttaneet ohjakset liike-elämälle, he toimivat tylysti kansaansa vastaan. Huomionarvoista tässä on se, että ne yrittäjät, joiden yritystoiminnan tarkoitus on tuottaa jotain todellista kansalle (nämä löytyvät enimmäkseen pk-sektorilta), on jätetty pelkkien voittojen ja lisäarvon vuoksi toimivan liike-elämän jalkoihin – aivan kuten talous kokonaisuudessaankin on hylännyt todellisuuden ja toimii nyt pääasiallisesti virtuaalitodellisuudessa, uskon varassa.

Tämä kaikki on ehkä monimutkaista ymmärtää, mutta käsityskykyni mukaan aina vapauttaessaan voitontavoittelua kansalaisten sääntelystä (työllisyyden ja talouskasvun varjolla), valtiaat edistävät samalla eriarvoistumista, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Kun melkein jokainen poliittinen toimenpide tehdään nykyään väliaikaisen kriisiratkaisun tapaan, ei kukaan näe nenäänsä pidemmälle. Ymmärrän myös että nenää pidemmälle katsojat eivät ole mediaseksikkäitä ja sitä kautta eivät myöskään äänestäjien suosiossa, kuten talouskasvuintoilijat ovat leipää ja sirkushuveja luvatessaan.

Silti juuri noita näkijöitä tarvittaisiin maata luotsaamaan nykyisten lyhytnäköisten ja itseään kauppaavien namusetien ja -tätien tilalle. Kysymys kuuluu: olisiko demokratiassamme jokin ongelma?


Teksti on julkaistu myös täällä, jonne toivon mahdolliset kommentit.