torstai 2. kesäkuuta 2016

Suomettumisen uusi tuleminen

Suomettuminen elää ja voi hyvin, vaikka muotoaan ja suuntaansa muuttaneena. Erikoistoimittaja Pekka Ervasti kutsui nykyilmiötä nimellä suomettuminen 2.0 juuri ennen poistumistaan/potkujaan Ylestä.

Finnlandisierung oli saksalaisten pilkkanimitys itsesensuurille ja nöyristelylle, aikanaan tietysti suhteessa Neuvostoliittoon. Suomessa varottiin sanomisia toisessa maailmansodassa hävinneinä, mitä Neuvostoliittoon tuli, ja ylivarovaisuus sai toisinaan säälittäviä ja naurettaviakin matelun piirteitä. Suomi on aina elänyt voimakkaasti kaksinaismoralismin aikaa: sotien jälkeen kouluopetus oli pääasiassa äärioikeistolaista, esivallalla, armeijalla ja kirkolla oli vahva niskalenkki kansasta, ja CIA rahoitti jopa demareita, mutta samaan aikaan maassa näyteltiin kuitenkin näytelmää, jossa melkein kaikki tiesivät näyttelevänsä. Repliikit olivat valmiiksi kirjoitettuna, improvisointi oli tiukasti rajattua, kulissit olivat kauniit ja koristeelliset. Tätä näytelmää käytiin sodan voittaneen suurvallan mielistelemiseksi, ja epäilemättä moni naapurimaassakin tiesi näyttelevänsä tuossa massiivisessa teatterissa.

Kun Neuvostoliitto hajosi, Suomi oli hetkellisesti vaarassa suistua suomettumattomuuden tilaan, mutta uusi suomettumisen suunta löytyi ennen pitkää. Maan valtamedia teki keskinäisen sopimuksen propagandasta suomettumisen jatkamiseksi toiseen ilmansuuntaan. Lehtimoguli Aatos Erkon johdolla median hanke onnistui, ja pohja Finnlandisierung 2.0:lle saatiin luotua 1994.

Uussuomettumisen koristeellisina kulisseina toimivat ja sen käsikirjoituksen repliikeissä toistuvat ennen muuta vapaus ja itsenäisyys, mutta päin vastoin kuin vanhasuomettumisen aikana, tämä näytelmä puree kansalaisiin paljon tehokkaammin, ja moni kuvitteleekin sitä tosielämäksi – toisin kuin neuvostoteatterin aikoihin, jolloin pukuhuoneissa ja lämpiöissä puhuttiin avoimesti ja yleisesti ihan toista kuin näyttämöllä. Enää ei, nykyään joutuu kuiskimaan nurkissa, jos yhteiskuntakelpoisuutta kaipaa.

Valtamedian toimintatapa jatkoi vanhaa perinnettä uusissa kuoseissa: kun itänaapuria yhtäkkiä saikin pilkata ja roimia ihan julkisesti, mielistelyn suuntaa käännettiin 180 astetta. Ja kun internet mullisti tiedotusmaailman totaalisesti, perinteinen valtamedia käpertyi kilpikonnapuolustukseen: kilpailu on ollut veristä, ja taloudellisista syistä kalleimmat osaset on jo tehokkaasti poistettu, tutkiva journalismi ensimmäisenä. Lisäksi lyhytnäköinen talousajattelu on karsinut kritiikkiä tuttua ja turvallista suomettumista (2.0) kohtaan, sillä senkin alhainen kustannus-hyöty -suhde vaikeuttaa median kilpailukykyä – rahasta. Rahaa heruu mediataloon silloin, kun asioista kerrotaan maksajaa miellyttävällä tavalla, oli maksaja sitten kuluttaja suoraan tai mainostajan välityksellä. Silloin tosiasioilla ei ole niin väliä, koska totuudesta on tullut sitä todempaa, mitä paremmin se menee kaupaksi.

Mikä on ollut median selviytymisstrategia maksajan miellyttämiseksi? Ratkaisuksi yritetään kansan tiukkaa sitomista länteen kaikilla tasoilla, mikä tarkoittaa mm. kansalaisiin istutettavaa määrättömän kuluttamisen ilosanomaa. Kun vanhasuomettumisen aikakautena säästäminen vielä oli hyve, uussuomettumisen aikana yllytetään törsäämään. Tolkuttoman kuluttamisen ja hemmottelun (joka sekin on käännetty paheesta hyveeksi) toitotetaan merkitsevän itsemääräämisoikeutta ja vapautta – kilpailukyvyn nimellä. Ikuinen talouskasvu tiedetään aivan hyvin mahdottomaksi, mutta siihen kannustetaan nyt kaikin uussuomettumisen keinoin.


Sitä, että jokin todistettavasti ei ole totta mutta siihen uskotaan silti, kutsutaan uskonnoksi. Siksi voi hyvällä syyllä todeta, että suomettumisen nykysuunnan määrittelee taloususkonto.

Tämä teksti on julkaistu myös täällä


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti