Finnlandisierung
oli saksalaisten pilkkanimitys itsesensuurille ja nöyristelylle, aikanaan
tietysti suhteessa Neuvostoliittoon. Suomessa varottiin sanomisia toisessa
maailmansodassa hävinneinä, mitä Neuvostoliittoon tuli, ja ylivarovaisuus sai
toisinaan säälittäviä ja naurettaviakin matelun piirteitä. Suomi on aina elänyt
voimakkaasti kaksinaismoralismin aikaa: sotien jälkeen kouluopetus oli
pääasiassa äärioikeistolaista, esivallalla, armeijalla ja kirkolla oli vahva niskalenkki
kansasta, ja CIA rahoitti jopa demareita, mutta samaan aikaan maassa näyteltiin
kuitenkin näytelmää, jossa melkein kaikki tiesivät
näyttelevänsä. Repliikit olivat valmiiksi kirjoitettuna, improvisointi oli
tiukasti rajattua, kulissit olivat kauniit ja koristeelliset. Tätä näytelmää
käytiin sodan voittaneen suurvallan mielistelemiseksi, ja epäilemättä moni
naapurimaassakin tiesi näyttelevänsä tuossa massiivisessa teatterissa.
Kun Neuvostoliitto hajosi, Suomi oli hetkellisesti vaarassa suistua suomettumattomuuden
tilaan, mutta uusi suomettumisen suunta löytyi ennen pitkää. Maan valtamedia teki
keskinäisen sopimuksen propagandasta suomettumisen jatkamiseksi toiseen
ilmansuuntaan. Lehtimoguli Aatos Erkon johdolla median hanke onnistui, ja pohja
Finnlandisierung 2.0:lle saatiin luotua 1994.
Uussuomettumisen koristeellisina kulisseina toimivat ja sen käsikirjoituksen
repliikeissä toistuvat ennen muuta vapaus
ja itsenäisyys, mutta päin vastoin
kuin vanhasuomettumisen aikana, tämä näytelmä puree kansalaisiin paljon tehokkaammin,
ja moni kuvitteleekin sitä tosielämäksi – toisin kuin neuvostoteatterin
aikoihin, jolloin pukuhuoneissa ja lämpiöissä puhuttiin avoimesti ja yleisesti ihan
toista kuin näyttämöllä. Enää ei, nykyään joutuu kuiskimaan nurkissa, jos
yhteiskuntakelpoisuutta kaipaa.
Valtamedian toimintatapa jatkoi vanhaa perinnettä uusissa
kuoseissa: kun itänaapuria yhtäkkiä saikin pilkata ja roimia ihan julkisesti, mielistelyn
suuntaa käännettiin 180 astetta. Ja kun internet mullisti tiedotusmaailman
totaalisesti, perinteinen valtamedia käpertyi kilpikonnapuolustukseen: kilpailu
on ollut veristä, ja taloudellisista syistä kalleimmat osaset on jo tehokkaasti
poistettu, tutkiva journalismi ensimmäisenä. Lisäksi lyhytnäköinen
talousajattelu on karsinut kritiikkiä tuttua ja turvallista suomettumista (2.0)
kohtaan, sillä senkin alhainen kustannus-hyöty -suhde vaikeuttaa median kilpailukykyä
– rahasta. Rahaa heruu mediataloon silloin, kun asioista kerrotaan maksajaa
miellyttävällä tavalla, oli maksaja sitten kuluttaja suoraan tai mainostajan
välityksellä. Silloin tosiasioilla ei ole niin väliä, koska totuudesta on
tullut sitä todempaa, mitä paremmin se menee kaupaksi.
Mikä on ollut median selviytymisstrategia maksajan miellyttämiseksi?
Ratkaisuksi yritetään kansan tiukkaa sitomista länteen kaikilla tasoilla, mikä
tarkoittaa mm. kansalaisiin istutettavaa määrättömän kuluttamisen ilosanomaa.
Kun vanhasuomettumisen aikakautena säästäminen vielä oli hyve, uussuomettumisen
aikana yllytetään törsäämään. Tolkuttoman kuluttamisen ja hemmottelun (joka
sekin on käännetty paheesta hyveeksi) toitotetaan merkitsevän itsemääräämisoikeutta
ja vapautta – kilpailukyvyn nimellä. Ikuinen talouskasvu tiedetään aivan hyvin mahdottomaksi,
mutta siihen kannustetaan nyt kaikin uussuomettumisen keinoin.
Sitä, että jokin todistettavasti ei ole totta mutta siihen
uskotaan silti, kutsutaan uskonnoksi. Siksi voi hyvällä syyllä todeta, että suomettumisen
nykysuunnan määrittelee taloususkonto.
Tämä teksti on julkaistu myös täällä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti