Ymmärrän aivan hyvin niitä, jotka Neuvostoliiton aikoina kokivat suunnatonta ahdistusta median suomettumisesta, ts. siitä, että asioista ei voinut puhua niiden omalla nimellä, vaan esimerkiksi maailmanpoliittista tilannetta käsiteltäessä median oli otettava huomioon Neuvostoliiton intressit ja aseteltava sanansa äärimmäisen varovasti.
Nyt tilanne on toinen – vai onko?
Ukrainan tilanteen kohdalla suomalainen valtamedia on valinnut puolensa – se on länsi: valtamedia laidasta laitaan pitää nyt lähtökohtanaan sitä, että Venäjän media valehtelee ja läntiset tiedotusvälineet puhuvat totta. Kuitenkin on täysin selvää, että Ukraina on kirvoittanut härskiä propagandaa ja suoranaista valhetta kummastakin leiristä. Mutta läntisen viestinnän kritiikki on Suomen mediassa marginaalista, joko sitä ei löydy lainkaan tai sen esittäjät leimataan hörhöiksi, Venäjän kätyreiksi, maanpettureiksi tai muuten vain bäckmanilaisiksi.
Kirjoittelen toisinaan valtalehti Helsingin Sanomiin uutiskommentteja, ja olen havainnut, että HS harjoittaa estotonta mielipidesensuuria, mitä Ukrainan tilanteeseen ja varsinkin länsimedian Ukraina-uutisoinnin kritiikkiin tulee. Tämä ei ole pelkästään oma kokemukseni ja havaintoni. Olen huomauttanut asiasta myös päätoimittajalle vedoten HS:n ilmoittamiin ihanteisiin sananvapaudesta, mutta vastaukset ovat olleet vähätteleviä, ikään kuin kehtaisin ruikuttaa päätoimittajalle jonkun oman kyhäelmäni julkaisematta jättämisestä. Hesarin päätoimittaja kiistää ehdottomasti lehtensä päivänselvän mielipidesensuurin. Kun tuossa asemassa istuva mies kääntää mustan valkoiseksi, minkäs teet?
Mikä erottaa nykysuomettumisen siitä alkuperäisestä? Neuvostoliiton aikoina suomalaisten keskuudessa puhuttiin aivan avoimesti toisin kuin valtamediassa, eivätkä edes valtamedian toimijat kiistäneet asioiden kaunistelua ja vääristelyä. Ne toisinajattelijat, jotka asiasta julkisesti uskalsivat marista, olivat pääosin äärioikeistolaisia, mutta suurin osa kansalaisista ymmärsi itsesensuurin reaalipolitiikaksi, ja siksi vain harva uskoi, mitä viestimissä puhuttiin. Elettiin nuristen kaksoiselämää, mutta tilanne tiedettiin.
Nykyisessä uussuomettumistilanteessa hämmästyttävän pieni osa kansalaisista elää tuollaista kaksoiselämää – tarkoitan niitä, jotka eivät purematta niele sitä, mitä länsisuomettunut valtamedia heille kertoo. Ne toisinajattelijat, jotka uskaltautuvat julkisesti arvostella läntistä mediaa, eivät enimmäkseen ole ääriaineksia, kuten muinaisen itäsuomettumisen aikana, vaikka heidät sellaisiksi pyritään monin tavoin leimaamaan.
Orwell kirjoitti 1984 -romaanissaan Oseania-nimisestä totalitaarisesta valtiosta, jossa Big Brother valvoi kansaa, ja kansaa pidettiin väkivalloin pimennossa tiedottamalla valheellisesti – mutta oseanialaiset elivät täysin eri todellisuudessa kuin virallinen todellisuus. Huxley taas kirjoitti samankaltaisen dystopiaromaaninUljas Uusi Maailma, jossa kansalaiset alistuivat totalitarismiin vapaaehtoisesti, siihen ei tarvittu kuin mielialalääkkeitä nimeltään Soma (ei kuitenkaan some), turvallisuuteen ja mukavuuteen perustuvaa totaalista valvontaa – ja tiedotusta, ei totuuden, vaan sen mukaan mitä kansalaiset haluavat kuulla. Huxleyn maailmassa toisinajattelijat olivat harvassa, kun Orwellin totalitarismissa sellaisia oli lähes koko kansa.
Nuo viittaukset eivät kaivanne enempää selityksiä – niin tutulta näyttää. Me teemme sen itse.
Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti