tiistai 27. elokuuta 2013

Työmarkkinaosapuolet tekevät ihmiskauppaa

Markkinataloudessa on tarkoitus antaa yrityksille vapaus reagoida markkinatilanteeseen käyttämällä työvoimaa parhaaksi näkemällään tavalla. Ammattiyhdistysliike on syntynyt vastareaktioksi työnantajien väärälle vapauden käytölle, suomeksi sanottuna ahneudelle, eikä koko ay-liikettä olisi koskaan tarvittu jos koko työnantajapuoli toimisi vastuullisesti. Mutta pitkälle edistyttyään tuo kissa- ja hiirileikki on jämähtänyt asemasodaksi, joka kalvaa sekä osapuolia että koko työmarkkinakenttää. Lisäksi noiden vastanapojen jännite on "jalostuessaan" tartuttanut taloususkonnon etäpesäkkeitä Suomen kansan psyykeen.
Pienemmissä yrityksissä keskitytään useimmiten jonkin tuotteen, palvelun tai hyödykkeen valmistamiseen, ja voitot ja tappiot liittyvät elimellisesti niihin. Suurissa yrityksissä keskitytään useimmiten rahalliseen voittoon, ja tuote, sekä varsinkin työ on kiusallinen mutta tavallisesti pakollinen riippa tuon voiton hankkimiseksi. Myyntiluvut määrittävät yrityksen menestyksen, ja varsinkin pörssiyhtiöt (joiden omistajista iso osa ei edes tunne omistamansa yhtiön tuotetta, mikäli edes tietää omistavansa sitä) keskittyvät markkinointiin ja mielikuvien välittämiseen myymästään brändistä, kun tuotteen ominaisuudet tulevat käsitellyksi joutavanpäiväisenä lisänä siinä sivussa, jos tulevat. Kaupankäynnistä on näissä yrityksissä tullut itseisarvo, ja sitä voidaankin monissa tapauksissa kutsua sen varsinaisen tuotteen sijaan itse tuotteeksi.

Suomessa työmarkkinaosapuolten, AY-liikkeen ja EK:n toimintaa on ollut melko sietämätöntä seurata varsinkin viime aikoina, sillä ne harjoittavat ihmiskauppaa. EK pyrkii vähentämään työvoimaan syytämäänsä rahasummaa, AY taas lisäämään sitä. Kun EK:n tavoitteena on aikaansaada mahdollisimman suuret voitot yhtiöiden omistajille, AY tähtää mahdollisimman suuriin palkkoihin omille jäsenilleen. Mutta kumpikaan ei ole vähääkään kiinnostunut tuotteista, niiden ominaisuuksista tai laadusta, eikä siitä, onko työ niiden tuottamiseksi mielekästä vai mieletöntä. Niitä kiinnostaa ainoastaan ihmisillä suoritettava kaupankäynti – ja raha. Kauniista korulauseista huolimatta on epäilyttävää, onko kumpikaan osapuoli kiinnostunut edes kansalaisten työllisyydestä, sillä lähtökohtaisesti EK tähtää isoon työvoimareserviin, ja AY taas jäsentensä palkkatasoon.

Dialektiikka perustuu siihen, että vastakohdat jalostuvat hedelmälliseen ratkaisuun, mikä vaatii osapuolilta valmiutta dialogiin ja omien ajatusten tuuletuskykyä ja -halua. Vastakohdat voivat siis täydentää toisiaan, eivät ainoastaan nakertaa, kuten Suomessa asia on yleisesti tapana nähdä ja kokea. Valtaosa kiistoista hoituisi niin, että vastakkainasettelun jompaakumpaa osapuolta ei ole tarpeen jyrätä, mutta suomalaiseen keskustelukulttuuriin tällainen ajattelu ei istu, sillä tapanamme on jumittua syviksi kaivamiimme oikeassaolemisen poteroihin ja viskellä sieltä eritteitä vastapuolen juoksuhautoihin. Niin suunnattoman heikko on kansallinen itsetuntomme.

Jos pakka sekoitettaisiin ja kortit jaettaisiin uudelleen, valtiovallan pitäisi ottaa ammattiyhdistysliikkeen rooli, toisin sanoen valtio palaisi varsinaiseen tehtäväänsä, kansalaistensa etujen puolustamiseen, kun se nykyisellä jaolla toimii etupäässä yritysten toimintakyvyn takaajana. Nykyhallinto luottaa siihen, että yritykset kyllä huolehtivat kansan työllistämisestä, vaikka jo osakeyhtiölaki (5§) sanoo, että yhtiön ensisijainen tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen – tuotteesta ja työllistämisestä ei siinä mainita sanallakaan. Perustuslaissa työvoiman taas mainitaan olevan valtiovallan ”suojeluksessa”, mitä se ikinä tarkoittaakin.

Mikäli yleisesti vellova tieto vaanivasta talousromahduksesta pitää todella paikkansa (siinä asiassahan olemme etupäässä valtamedian tiedonvälityksen varassa), on kaikkien osapuolten otettava lusikka kauniiseen käteen. Tai sitten itkettävä ja otettava lusikka ei enää niin kauniiseen käteen.

On siirryttävä rahan tekemisen sijaan tekemään työtä, mutta ei toki mitä tahansa työtä. On tehtävä ensiksi tarpeellinen työ, jolla on tavallisesti sellainen ominaisuus, että se ei ole ”tuottavaa”. ts. se ei tuota rahaa. Keskittyminen pelkkään ”tuottavaan” työhön ei meitä auta, ellei tuo tuotto ole peräisin jostain muualta kuin Suomesta, jolloin se toki on pois joltain muulta. Yhtään näidenkään töiden tekijöitä väheksymättä: viihdykkeiden myyminen toinen toisillemme tai mainosten julkaiseminen ei Suomea kyllä pelasta, mutta jos maamme ensiarvoinen työ saataisiin kuntoon, lähes mille tahansa muullekin työlle olisi tilaa.

Olennaista on, että ne työt, jotka ”tuottamattomuutensa” vuoksi ovat langenneet julkisen palvelun tehtäväksi ja/tai verovaroilla kustannettavaksi, tehdään siitä huolimatta että ”niihin ei ole varaa”. Ne ovat nimittäin niitä oikeasti tuottavia töitä, vaikka rahaa niillä ei tehdäkään. Sen sijaan niillä tehdään jotain tarpeellista. Itse en ole näet tähän ikään mennessä havainnut yhdenkään euron, markan, dollarin tai peson vaihtavan vanhusten ja vauvojen vaippoja tai opettavan lapsia lukemaan.

Kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti