tiistai 10. joulukuuta 2013

Itkemme ja siirrymme demokratiaan?




Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Mutta koska tulevaisuutta käsittelevät ilmiöt kirjoittamissani teoksissa ovat jossain määrin toteutuneet tai suunta on toteutumaan päin – en ota kantaa siihen, onko kyse ainakin osin pelkästä sattumasta – minulta on usein pyydetty kokonaisvaltaista ennustusta pohjalta ”kuinka meidän käy”.
En aio kirjoittaa sellaista blogiin, koska se on mahdoton tehtävä paksussa romaanisarjassakin. Tyydyn siis tässä yksittäisiin huomioihin ja heittoihin. Viimeksi esitin tällä foorumilla hajanaisia ennustuksia ennen 2011 vaaleja: http://jannekuusi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/65900-ennustuksia

K. Marx esitti aikanaan teorian sosialismista ja kommunismista. Tuolloista utopiaa on tulkittu tuhansilla eri tavoilla, joista useimpien voi sanoa menneen metsään. Eräs räikeimmistä metsäänmenijöistä oli Neuvostoliitto, jossa kansakunnan orgaanista evoluutiota yritettiin jouduttaa hyppimällä eräiden historiallisten kehitysvaiheiden yli. Niinpä järjestelmästä tuli pelkkä fiktio ja se romahti. Ei ollut tasa-arvon ja sosialismin aika – vielä.

Me Suomessa elämme markkinatalouden todellisuudessa, joka muodostaa tänään jo samankaltaisen fiktion kuin Neuvostoliiton sosialismi. Vielä viisikymmentä vuotta sitten rahan ja talouden saattoi sanoa vastaavan todellisuutta, nyt ei, ellei valehtele tai usko joulupukkiin. Nykyisin reaalitalouden osuus maailmantaloudesta lienee näet vaivaisen prosentin luokkaa ja fiktiivisen rahatalouden loput 99 prosenttia, kun vielä miesmuistin puitteissa nuo suhdeluvut olivat liki päinvastaiset.

Mutta mepä Suomessa uskomme joulupukkiin, ja tuon uskon varassa lepää liki koko taloutemme – ja myös todellisuutemme. Me uskomme talouden valtaan niin juurevasti että olemme tehneet siitä uuden valtionuskonnon. Seremonioita voimme seurata päivittäin; taloususkonnon papit ja piispat saarnaavat lakkaamatonta talouskasvua, iankaikkista kulutusta ja pysyvää täystyöllisyyttä vastoin parempaa tietoaan, joka koostuisi epistolan vastaisista tosiasioista, jos saarnaajat puhuisivat totta. Siihen eivät uskaltaudu poliitikot, talouseliitti eikä liioin valtamedia, koska ”kaikkihan sen tietävät”. Näissä ”kaikentietävissä” oloissa totuuden puhuminen johtaa kohteliaaseen poistamiseen näyttämöltä, ja siksi vain niiltä veteraaneilta, joiden edessä esirippu jo on jo laskeutunut, saamme aika ajoin kuulla myös totuuden sanoja. Niitä me kuuntelemme näennäisen hartaina, mutta heti kun silmä ja korva välttää, sivuutamme heidät menneen maailman edustajina.

Monet uskovat demokratian pelastavan meidät: ”kyllä kansa tietää”. Ongelmana on se, että kansa ei tiedä, eikä se tiedä edes sitä, ettei se tiedä. Kun kansalaisten tietoisuus on jätetty markkinoiden, uskonnon, huhupuheiden ja juorujen varaan, demokratia ei toimi kansan hyväksi vaan niiden, joita tietämättömyys ja harhainen informaatio hyödyttävät. Demokratia on samastunut markkinatalouteen: asioista ei päätä kansa vaan manipulaattorit, jotka muodostuvat nimettömästä, kafkamaisesta joukosta. Kansalaisten tietämättömyys ja heille synnytetty fiktiivinen todellisuus on tuolle joukolle ensiarvoista, ja tärkeimpänä välineenä siihen on raha. Koska valtauskonnot käsittävät jumalansa oikeudenmukaiseksi auktoriteetiksi, joka järkähtämättömästi kertoo meille, miten tulisi elää, on rahasta hiljalleen hivuttamalla tehty jumalten vastine.

Katsokaa, miten raha kuvitellaan kiinteäksi, horjumattomaksi tukipuuksi, johon voi luottaa siitäkin huolimatta että kaikki aistit, kaikki järki ja kaikki tunne kiljuvat, että raha on häilyvä kuin lastu laineilla – raha on niin kuin se lasketaan. Se on pelkkä mittayksikkö – on hyvin vaikeaa nähdä miten työn ja varallisuuden mittarina käytetty raha vaihtaisi vaippoja tai opettaisi lukemaan, kuten silti kuvitellaan. Kansalaisten nykyinen suhde rahan uskottavuuteen ja luotettavuuteen on läheistä sukua jumalsuhteille, ja siksi taloususkonto Suomessa on todellinen ilmiö, jolla on uskonnon voima.

Miten taloususkonnosta sitten edetään?

Vielä 1980-luvulla harvoja reaalisosialismin kaatumista ennustaneita pidettiin höynähtäneinä. 2010-luvulla niitä, jotka katsovat reaalitodellisuuden etääntyneen niin kauas todellisuudesta, että edessä on romahdus, pidetään samalla tavoin höynähtäneinä. Mutta reaalisosialismi kaatui, ja niin kaatuu myös markkinatalous, ja syy on periaatteessa sama. Fiktion ja todellisuuden välinen kuilu repeää niin leveäksi, että maa katoaa jalkojen alta.

Seuraako luhistumisesta kaaos, se on ikävä kyllä todennäköistä ja riippuu siitä teemmekö jotain putoamisen loiventamiseksi. Ei hyvältä näytä. Mikäli maailman luonnonvarat on ehditty imeä kuiviin ennen romahdusta, elinmahdollisuutemme kapenevat entisestään. Vastoin parempaa tietoa, hyvin uskonnonomaisesti tältäkin kehitykseltä suljetaan nykyään silmät, ja paradoksaalisesti maailman tuhokehityksen jarruttajia pidetään yleisesti hihhuleina, ja jokainen yksittäinen höyrähtänyt luonnonsuojelija katsotaan osoitukseksi siitä, että kaikki maapallollamme onkin hyvin.

Kaaosta seuraa väkivallantäyteinen kausi, kun ne, jotka eivät romahduksen tapahduttuakaan usko mitään tapahtuneen ja ne, jotka pyrkivät hyötymään tilanteesta, iskevät täysin voimin todellisuutta vastaan. Synkkä ennustukseni on se, että tuon jääräpäisyyden vuoksi iso osa maailman kansoista häviää tai hävitetään. Mitkä suomalaisten mahdollisuudet ovat, se riippuu selviytymisestämme ilman nykyisiä riippuvuuksiamme esim. energiasta ja tietotekniikasta. Suotuisammassa ilmanalassa selviytyminen olisi helpompaa, mutta näillä leveysasteilla on tekemistä.

Kaaos saadaan hallintaan vain jonkinlaisen maailmanhallinnon avulla. Se, päästäänkö siihen vaiheeseen vai tuhoudummeko ennen sitä, riippuu eloonjäämishaluisten voimista. Aluksi lienee edessä totalitaarinen komento sen pelastamiseksi, mikä pelastettavissa on. Mutta sen jälkeen todellisella demokratialla on mahdollisuutensa.  Maailma, jossa työ ja varallisuus jaetaan mahdollisimman tasaisesti, syntyy kun muuta mahdollisuutta ei enää ole. Ja vaikka osa kansoista ei tätä niele, ne kykenevät vain viivyttämään tuota vääjäämätöntä kehitystä.

Ennustus on synkkä, niin synkkä että uskon monen sivuuttavan sen mukavuussyistä. Mutta tuhoisien vaiheiden jälkeen ihmiskunnan on mahdollista kypsyä vihdoinkin tasa-arvoiseen maailmaan. Siihen on matkaa, emmekä me sitä elinaikanamme näe, mutta toivoa sopii, että jälkeläisemme eivät ehdi tuhota maapalloa altaan, vaan nielevät tosiasiat tosiasioina – aivan toisin kuin nyt on laita.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti