Kuinka käy kirjan?

En tarkoita tällä (pelkästään) omia kirjojani, vaan kirjaa ylipäänsä. Kovasti puhutaan digitaalisuuden ja visuaalisen vyöryn haukkaavan kirjan kitaansa. Kyse taitaa enemmänkin olla aikakokemuksemme totaalimurroksesta, joka on tapahtunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Vaikka teknologian kehityksen piti meidät vapauttaa, kiire on entisestään lisääntynyt ja sen myötä stressi, mitä on mahdotonta kuvata vapautuneisuudeksi. Vertailkaapa vaikka nykypäivän ja muutaman vuosikymmenen takaisen elokuvan leikkausrytmiä. Vauhti on kiihtynyt olennaisesti.

Kirjan lukeminen vaatii keskittymistä ja jonkin verran pitkäjänteisyyttä – juuri niitä inhimillisiä ominaisuuksia, jotka nykyisen visuaalisen, akustisen ja muun informaatiovyöryn aikakautena ovat siirtymässä kortille. Kun elokuva esittää usein valmiiksi pureskeltua, kirja jättää olennaisimman tulkinnan lukijalleen. Se, mitä me lukiessa näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme, lähtee meistä itsestämme. Elokuvissa ne aistielementit, jotka kirjaa lukiessamme koemme itse, ovat usein jonkun muun määrittelemiä, mikä tietenkään itsessään ei ole vaarallista. Mutta kun elokuva on kallis laji, se on johtanut elokuvailmaisunkin ”rautalangasta vääntämiseen”, ts. maksimaalisen katsojakunnan saavuttamiseksi kuljetaan pienimmän yhteisen nimittäjän tietä, eikä luoteta katsojan omaan tulkintaan ja kykyyn kokea itse, väkisin syöttämättä.

Hektinen ja keskittymätön aika on tuonut tullessaan tehokkaan suorittamisen ja teknistymisen ideologian. Kun nykyhallitsijoiden ja talouseliitin toimia katselee, vaikuttaa siltä että tehokkuutta, kilpailukyvyn kohentamista ja hyötyä – käytännössä rahaa – tavoitellessa lapsi valutetaan pesuveden mukana viemäriin. Tuon lapsen nimi on ihmiselämä.

Kun Winston Churchillille esitettiin aikanaan, että asemäärärahoja kartutettaisiin leikkaamalla taiteesta ja kulttuurista, Churchill tokaisi: ”minkä puolesta me sitten taistelisimme?” Tämä tapahtui siihen aikaan kun vielä oli olemassa sivistysporvaristoa, jota Churchill vakaasti edusti.

Nyt on aika toinen, hallitsijat ovat muuttaneet toimintatapojaan, mutta onko ihminen pohjimmiltaan muuttunut? Sopeutuuko hän mihin vain, mitä hänelle ulkopuolelta syötetään? Nämä kysymykset ovat keskeisiä vastajulkaistussa romaanissani Sielusta sieluun, jossa kerrotaan kahden sukupolven naisten kohtaloista kun olot muuttuvat ja aika rientää.

https://www.facebook.com/Kirjailija-Janne-Kuusi-658519970906740/?fref=nf

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Suomalainen media ja vallan nuoleskelu

On ollut sietämätöntä katsella, miten vallan vahtikoira on Suomessa muutaman viime vuoden ja vuosikymmenen aikana alentanut itsensä vallan seurakoiraksi. Olen yrittänyt löytää syitä poliittisen journalismin rappiotilaan, ja uumoilen, että kaupallisen valtamedian osalta kyse on rahasta tilanteessa, jossa viestimet kilpailevat toisiaan ja itseään kuoliaiksi. Niillä lienee hysteerinen tarve osoittaa vallan linnakkeille salonkikelpoisuuttaan, ja siitä syystä valtiaat – joihin voi laskea hallitusvallan lisäksi maan todellisen valtiaan: talouseliitin – saavat nukkua yönsä rauhassa täysin riippumatta siitä, mitä ovat päivällä tehneet.

Kaupallisen median kohdalla tuon saamattomuuden voi jotenkin ymmärtää vaikka ei missään tapauksessa hyväksyä. Se varoo – edelleen hysteerisesti – suututtamasta ketään sellaista, joka kiinnostaa rahoittajaa, mainostajaa, toisin sanoen mainonnalle alttiita kansalaisia – siihen kriittisesti tai välinpitämättömästi suhtautuvien suuttumuksesta ei taida olla niin väliä. Tuloksena on enimmäkseen latteaa höttöä, josta perusteellinen tutkiva journalismi, saati vallan vahtikoiruus, pysyttelee loitolla. Poikkeuksiakin on, mutta ne ikävällä tavalla vain vahvistavat säännön.

Yleisradion kohdalla ymmärtämys sen velttouteen suhteessa poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin on joutunut kovalle koetukselle. Yleisradion päättäjien ajatuksenjuoksua voi ehkä jotenkin hahmottaa, vaikka sitä ei voi hyväksyä edes sen vertaa kuin kaupallisen median kohdalla. Ylessä luultavasti ajatellaan samoin kuin kaupallisessa mediassa: raha puhuu – sen annetaan puhua. Ja raha merkitsee Ylen tapauksessa Suomen kansaa, jota pitäisi miellyttää niin, ettei se suuttuisi. Mutta käsitys ”kansasta” on Ylessä yhtä stereotyyppinen, kapea ja oikaistu kuin markkinoinnissa – kansa kuvitellaan yhtenäiseksi ja yksimieliseksi joukkioksi, ja toiminta sovelletaan sen harhan mukaiseksi, että milloin miljoona, milloin satatuhatta, tuhat, tai joskus jopa pari-kolme ihmistä tarkoittaa ”Suomen kansaa”. Suomessa on kuitenkin yli viisi miljoonaa yksilöä, mikä näkyy markkinahenkisiltä valtiailta ja medialtakin kokonaan unohtuneen.

Kummassakin tapauksessa kaupallinen ajattelu syrjäyttää itse sisällön ja journalismin ytimen: totuuden esilletuonnin. Totuus kerrotaan sellaisena ja siten rajattuna tai väritettynä, jollaisena se kuvitellaan miellyttävän sitä tärkeänä katsottua osaa maksajista. Kertomatta myös jätetään paljon tietoa, jonka pelätään ravistelevan kansan oletettua yhtenäisyyttä.

Olen ilmeisesti niin vanhanaikainen kansalainen, etten tule koskaan hyväksymään yleisön kosiskelun nousemista mediassa tärkeämmäksi kuin tosiasiat ja totuus, vaikka ne eivät maksavaa yleisöä miellyttäisikään. Siksi johtopäätös on ahdistava: maassamme (ja epäilemättä muuallakin) elää suunnaton määrä ihmisiä, jotka haluavat mieluummin, että heille valehdellaan kuin puhutaan totta varsinkin, kun totuus sellaisenaan ei satu miellyttämään. Saman johtopäätöksen – tietäen tai tiedostamattaan – ovat tehneet kauppiaat ja markkinoitsijat, ja heidän vanavedessään poliitikot ja muut vallanpitäjät, erityisesti talouseliitti.

Koska tänään mainonta sekä sen johdannaiset ja seuraukset valtaavat arjestamme niin totalitaarisen lohkon ja riistävät aistimuksistamme jo leijonanosan, voi ajan henkeä hyvällä syyllä kutsua fiktioksi. Vaatii ankaria ponnisteluja nähdä tuon fiktiomuurin yli ja hälventää todellisuutta hämärtävää sumuverhoa silmien edestä varsinkin, kun media ei siinä auta kuin satunnaisesti, enemmänkin päin vastoin. Heittäytyminen mukavaan satumaailmaan on tehty niin houkuttelevaksi, että vastenmielistä ponnistelua mieluummin moni jää sinne lillumaan – jopa tietäen sen kaiken harhaksi ja siihen liittyvän taloudellisen (ja henkisen) hyväksikäytön.

Kaupallinen media hyödyntää meitä siten, ettemme voi siihen kovinkaan helposti vaikuttaa, sillä sen voitot näkyvät rahassa ja menevät omistajille, usein ulkomaille. Ja omistajan sana puhuu. Yleisradion ”voitto” on sen sijaan henkistä laatua, paljon rahaa arvokkaampaa, ja sekin menee omistajille – koko Suomen kansalle, meille. Tuon voiton takaamiseksi ja jalostamiseksi meidän pitäisi tehdä kaikkemme. Ensimmäisenä olisi murrettava kaupallinen ajattelu yhteisesti omistamamme Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnassa ja palautettava se perustehtävänsä äärelle: vallan vahtikoiraksi.

Miksei suomalaisessa mediassa poliitikkoja panna vastuuseen kuten sivistysmaissa tehdään? Tässä hyvä esimerkki siitä, miten laadukkaassa journalismissa toimitaan (=saadaan toimia) suomalaisen poliitikon edessä:

https://www.youtube.com/watch?v=2tqn9BrpEkA

Vai pitääkö haastattelijan olla ulkomaalainen, ettei haastateltava uhkaa marssia ulos studiosta heti kun toimittaja esittää epämiellyttävän kysymyksen:

https://www.youtube.com/watch?v=wb5vwG4eaNg

Mikseivät suomalaiset vallankäyttäjät joudu vastaamaan tekemisistään mediassa? Onko Suomen löperö media hemmotellut heidät pilalle ja tehnyt heistä tuittuilevia pikku prinssejä, prinsessoja ja draamakuningattaria?

PS. Tämä kirjoitus ei ole syytös niitä lukuisia toimittajia kohtaan, jotka tekevät parhaansa riippumattoman journalismin ja ajattelun eteen, mutta joiden työn kunniakkaalle suorittamiselle asetetaan jatkuvia esteitä maan ahtaassa mediailmapiirissä. Heidän sijaansa syytetyn penkille kuuluvat ne, jotka noista esteistä ovat vastuussa, keitä he milloinkin ovatkaan ja mistä syistä he milloinkin niin toimivat.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Hallitus”kriisin” taustalla shokkidoktriini

En ole salaliittoteorioiden hehkuttajatyyppiä, mutta tässä sote-kuviossa haiskahtaa vahvasti laskelmointi. Kokoomus sai pitkään havittelemansa verovarojen ohjailun sote-yritysten omistajien taskuihin (isolta osin ulkomaille), ja kepu sai vahvistettua hyväveliverkostoaan ja valta-asemaansa maakunnissa. On täysin mahdollista, että tämä operaatiooli strategisesti suunniteltu, koska poliittinen historia on kukkuroillaan samanlaisia vedätyksiä niin koti- kuin varsinkin ulkomailla.

Maailmalla on ollut erittäin suosittua ajaa kansan parissa epäsuosittu ja jonkun erityisryhmän etuja ajava uudistus läpi siten, että järjestetään kriisi – hallituskriisi tai mikä muu tahansa, vaikkapa lama tai maanjäristys, joka on tosin vaikeasti järjestettävissä, mutta sellaisen sattuessa erinomaisesti hyödynnettävissä. Tätä menetelmää kutsutaan shokkidoktriiniksi, ja koska siitä vaietaan määrätietoisesti, sen vaikutukset ja tehokkuus ovat kansalle varsin tuntemattomia. Mediakin on haluton sorkkimaan shokkidoktriinia, sillä sen todentaminen vaatisi resursseja ja työtä – ja ennen kaikkea rohkeutta toimia vallan vahtikoirana.

Koska viimeöinen sotepäätöstaktiikka toimi liki täydellisesti – niin, että hallituspuolueet saivat haluamansa kansalaisten ilmiselvän enemmistön selkeästä vastustuksesta huolimatta, ei ole kovinkaan mahdotonta, että koko viime päivien kriisi olisi käsikirjoitettu tosi-tv:n tapaan, maailmalla hyväksi havaittua shokkidoktriinisapluunaa hyväksikäyttäen. Yleisö ei käsikirjoituksen olemassaolosta tiedä eikä media sen paljastamisesta piittaa – tärkeintä on, että se on saanut päivittäisen draamantarpeensa tyydytettyä ja pärjää näillä eväillä pitkään tästä eteenpäin. Toteutus oli myös ohjattu tehokkaimmalla mahdollisella tavalla: kriisi henkilöitiin varsinkin SSS-joukkoon, ja annettiin ymmärtää että sedät siellä riitelevät keskenään. Draaman kaari on ollut tähän mennessä erinomaisen ehyt, ja on etupäässä median aktiivisuudesta kiinni, saadaanko sen happy endiin minkäänlaisia säröjä.

Huonosti tässä kuitenkin kävi – Suomen kansan kannalta, niin kuin odotettavissa oli.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

EU ja Neuvostoliitto

Euroopan ja Venäjän välinen nokkapokka ja euron kriisi kertovat EU:n elävän historiallisesti samanlaista vaihetta, jota Neuvostoliitto kävi viimeisinä aikoinaan läpi.

Ennen kuin tietty osa lukijoista polttaa hihansa, kerron ensin mistä on kyse: Neuvostoliittoa pidettiin kasassa siten, että rakennettiin tarina sen talouden toimivuudesta, vaikka totuus oli toinen. Neuvostoliiton alkuperäinen tarkoitus – kansakuntia yhdistävä, rauhaan ja kansalaisten hyvinvointiin panostava keskusjohtoinen valtioliitto – oli hiipunut eliitin hyödyntäessä kansan hyväuskoisuutta ja työtä omiin etuihinsa, ja valtamedia (etunenässä Pravda, suom. Totuus) saarnasi yhtä totuutta, joka kertoi maalla ja kansalla menevän aina hyvin tarkoituksena yhtenäistää neuvostokansaa. Kun fiktion ja todellisuuden välinen ero repesi kestämättömäksi, koko rakennelma tietysti romahti.

EUn tarkoitus on olla kansakuntia yhdistävä, rauhaan ja kansalaisten hyvinvointiin panostava keskusjohtoinen liittoutuma. Yhteisen rahan, euron, myötä kehitys kohti liittovaltiota on vääjäämätön – muuten yhteisvaluutta ei voi toimia, mikä on totuus vaikka ei tietenkään se virallinen. Neuvostoliiton ”Kommunistisen” Puolueen tapaan EU:ssa liikepankit ja yksityiset suuryhtiöt ovat muodostaneet eliitin, joka hyödyntää eurooppalaisten hyväuskoisuutta ja työtä omiin etuihinsa. EU-eliitin tavoitteena on, että vanhat valtionrajat hiipuvat eivätkä uudet rajat ole maantieteellisiä vaan perustuvat omistukseen. Euroopan valtamedia saarnaa yhtä totuutta – se on rakentanut yhtenäisen tarinan eurotalouden ja EU-byrokratian toimivuudesta, vaikka totuus on toinen.

Neuvostoliitossa kansan parissa muodostui rinnakkaistodellisuus, kun valtaosa kansalaisista alkoi ymmärtää, että totuus on aivan muuta kuin virallisesti kerrottu, lopulta täysin vastakkainen. Tuo kansalaistodellisuus loittoni niin etäälle virallisesta totuudesta, että valtamedian propagandan voimin pystyssä pidetty korttitalo hajosi.

Jos siirtäisimme Neuvostoliiton EU-nykypäivään, elettäisiin nyt suurin piirtein NL:n 1970-luvun loppuvaihetta: kansalaiset ovat jo alkaneet vakavasti epäillä hallitsijoiden ja valtamedian saarnaamaa totuuskuvaa. Se mitä EU:ssa tapahtuu seuraavaksi, on toki valtiaiden päätettävissä, mutta koska valtiaat on täysin kahlittu talouseliittiin, EUssa käy samoin kuin Neuvostoliitossa: eliitin ja kansan edut erkanevat niin kauas toisistaan, että maahan (EU:ta voi pian kutsua maaksi) muodostuu kaksi todellisuutta. Eliitti vetoaa ”talouden realiteetteihin” ja saa numeroilla uunotetut hallitsijat tekemään päätöksensä niiden mukaan, ja valtamedian riippuvuus talouseliitistä saa sen kertomaan virallista totuutta, jolla kansa pyritään pitämään yhtenäisenä. Päätarinaan liitetään myös fiktiiviset ulkoiset uhkat, joita toistamalla kansaan lietsotaan pelkoa, ja niitä hyväksikäyttämällä pyritään ohjaamaan kansa yhteisrintamaan, konsensukseen. Numeromagiaa faktana syöttämällä korostetaan tarvetta ikuiseen talouskasvuun, joka edellyttää kansalta ikuista vyönkiristystä – toisin kuin eliitiltä.

George Orwell kirjoitti aikanaan neuvostotyyppisestä totalitarismista, mutta Aldous Huxley kertoi Uljaassa Uudessa Maailmassa toisentyyppisestä totalitarismista, konsensuksesta, joka on neuvostototalitarismia tehokkaampi siksi, että me teemme sen itse. Tarvitaan vain näennäinen sananvapaus, niin kansan enemmistö kuvittelee ajattelevansa itsenäisesti.

Kun EU Neuvostoliiton tapaan väistämättä hajoaa euron osoittauduttua fiktiiviseksi fiaskoksi ja todellisuuden loitonnuttua virallisesta tarinastaan riittävän pitkälle, voi vain toivoa, että romahdus ei johda yhtä järkyttävään kaaokseen kuin Neuvostoliiton hajoaminen 15 erillisvaltioon aikanaan johti.

Jo parinkymmenen vuoden kuluttua EU:n hajottua noin 28 erillisvaltioksi me muistelemme hymähtäen ja naureskellenkin sitä, miten olemme voineet vain hetkeä aiemmin uskoa tähän kaikkeen, miten ihmeessä me saatoimme pitää valtamedian talous-, euro-, EU-, Nato-, USA-, Kreikka-, Venäjä- ja Ukraina-uutisointia pravdana, miten demokraattisesti valitut edustajamme saattoivat uskoa samanlaiseen fiktioon, kuin mihin Neuvostoliitossa uskottiin ennen sen hajoamista. Miksi meidän piti sivuuttaa Neuvostoliiton karmea esimerkki ja syöksyä suin päin samanlaiseen syöveriin?

Historiattomuus, aikamme syöpä.

http://jannekuusi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/73758-concordia-satan

Tämä blogikirjoitus on julkaistu myös täällä

Työ on määriteltävä uudelleen

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku – mutta vasta alku. On myös tosiasioita jotka voidaan tarvittaessa muuttaa. Tosiasia, jota hallitsijamme eivät näy lainkaan tunnustavan on työelämän dramaattinen muuttuminen sellaiseksi, että täystyöllisyyttä sen perinteisessä merkityksessä (=kaikki suomalaiset työikäiset ja -kykyiset tekisivät palkallista työtä) ei enää saavuteta.

Työtä riittäisi varmasti kaikille, mutta on tunnustettava se, että työn ja toimeentulon kytkentä on määriteltävä kokonaan uuteen uskoon. On mieletöntä, että toisista töistä maksetaan kohtuuttoman suurta palkkaa, toisista ei mitään. Jälkimmäisten ”nauttijoista” on tähän mennessä pyritty huolehtimaan hyväosaisten kammoamalla ja sen vuoksi monimutkaiseksi, hankalaksi ja nöyryyttäväksi rakennetulla sosiaaliturvalla, mutta automatisoinnin ja globaalin epätasapainon edelleen kiihtyessä tulonjako on kerta kaikkiaan järjestettävä toisin. Nykyisen jähmettyneen ajattelun aikana vallinnut kehitys ei voi jatkua: osa työn tuloksista menee kaupaksi ja sen tuotto valuu yhä harvempiin taskuihin, enenevässä määrin ulkomaisille omistajille ja työntekijöille, ja suomalaiselle työntekijälle jää käteen Musta Pekka. Tai voisihan se kehitys näin jatkuakin, mutta silloin yhteiskunta horjuu ja pahasti horjuukin, ellei ajattelussa tehdä täyskäännös muuttuneiden olosuhteiden vaatimalla tavalla.

Kivijalkana on tulonjako, joka ei voi jatkua niin, että koti- ja ulkomainen omistava luokka korjaa potin tekemättä muuta kuin omistamista, joka yksinään ei ole työtä. Koska työnteon ja tulonmuodostuksen suhde on täysin epämääräinen, välistävetäjiä ja pelureita suosiva ja epäoikeudenmukainen, sen nykytila uhkaa vakavasti yhteiskuntarauhaa, jolle hallitsijat ostavat lisäaikaa velaksi – vielä toistaiseksi.

Viisauden alku löytyy perustulosta, joka on saatava pikaisesti käyttöön – mutta järkevällä tavalla ja hutiloimatta. Emme voi jatkaa sillä linjalla, että työn tekemisen vaihtoehtona nähdään pelkästään nykyisen sosiaaliturvan saamisen ehto: syljeskellä kattoon eikä tehdä mitään. Jos yhteiskuntaan halutaan saada aikaan toimeliaisuutta, ihmisiä ei suisteta tyhjän pantiksi, kuten nyt on laita ja myös aika monen hyväosaisen itsekäs asenne. On myös myönnettävä, että jokin osa kansalaisista syljeskelee kattoon joka tapauksessa, mutta perustulon myötä heitä ei enää pyritä painostamaan siihen, kuten nykyään tapahtuu – puhumattakaan rikoksiin yllyttämisestä. Sen sijaan toimeliaisuus ja varsinkin sen aloittaminen helpottuu olennaisesti, ja myös houkutus vilppiin laimenee. Varsinkaan pienimuotoista yritteliäisyyttä ei kahlita kohtuuttomilla toimeentulo-ongelmilla ja riskinotoilla niin kuin nyt.

Tärkeää on se, mitä saadaan aikaan, ei se, tuottaako tuo aikaansaannos välitöntä rahallista hyötyä. Pelivoitot ja todelliset aikaansaannokset on erotettava toisistaan toisin kuin nyt, vaikka saavuttamiinsa etuihin takertuvat hyväosaiset kuinka rimpuilisivat. Ei ole kohtuullista, että osa vanhuksista ja lapsista jätetään hoitamatta ja osa kansasta kouluttamatta siksi että se ei tuota (ainakaan välittömästi) rahaa. Noiden säästöjen vuoksi ei ole järkeä valmistaa väkisin foliohattuja tai muita härpäkkeitä ja myydä niitä toinen toisillemme, jotta näyttäisi siltä että raha liikkuu ja talous kasvaa. Tuontyyppinen talouskasvu on näennäistä ja se koituu harvojen herkuksi, mutta todellisen kasvun ja hyvinvoinnin synnyttävät vain aikaansaannokset – riippumatta siitä, mitä ne rahassa laskettuna tuottavat. Eiväthän yleinen koulutus, sivistys, kulttuuri tai lasten- ja vanhustenhoito ole taloudellisesti ollenkaan tuottavaa ja hyödyllistä, jos taloususkonnon epistolaa on uskominen. Mutta juuri tuota epistolaa opetetaan ja opetellaan kirjaimellisesti, ja siksi vain pikavoitot kelpuutetaan hyödylliseksi – mutta kenelle?

Lyhytnäköisyys onkin nykyhallinnon pahin vitsaus. Kun lastenhoidosta ja koulutuksesta säästetään, se merkitsee käytännössä samanlaista velanottoa suhteessa siihen, että asiat hoidettaisiin kuntoon nyt, vaikka velaksikin. Jos puhutaan vain rahasta, tällaisessa säästämisessä on kyse kustannusten ja velanmaksun siirtämisestä moninkertaisena tuleville sukupolville, ja se summa on jättimäinen verrattuna tänään otettavan velan maksamiseen. Siitä syystä päättäjien hurskastelu siitä, että he eivät raaski ottaa velkaa tulevien sukupolvien maksettavaksi, kuulostaa enemmän kuin irvokkaalta. Tänään otettu velka kun olisi tulevien sukupolvien paljon helpompi maksaa kuin lyhytnäköisillä säästöillä aiheutettu megalomaaninen kustannusten siirto tulevaisuuteen. Eikö 1990-luvun lamasta ole opittu mitään? Vai onko sittenkin ja silti toimitaan näin? Se mahdollisuus olisi vielä hyytävämpi.

Tuonkaltaisen hölmöläisyyden yksi (!) esimerkki on se, että vanhempien subjektiivista päivähoito-oikeutta on tarkoitus säästösyistä heikentää. Ajatteleekohan asiasta päättävä lainkaan seurauksia? Ei siltä näytä, mikä panee epäilemään hänen pätevyyttään päättäjänä. Kun yhteiskunnan ja työelämän sivuun sysäämän kansanosan lapsiakin rangaistaan ajamalla heitä näillä päätöksillä tulevaisuuden pudokkaiksi, seilataan äärimmäisen karikkoisilla vesillä ja samalla keinutetaan sitä samaa venettä, jonka pitäisi olla kaikkien yhteinen. Se vene katkeaa näillä vesillä kahtia.

Taloususkovaisen leikkaajan lyhyt ymmärrys ei yllä nopeaa rahaa pidemmälle, eikä se ole paljon. Tuo minimalistinen ajattelukyky lähtee siitä että työttömäksi joutunut tuomitaan varattomuuden myötä toimettomaksi. Niukoissa oloissa työttömän jälkeläisen sosiaalinen kehitys jää lähes väistämättä jälkeen, kun sen sijaan riittävästi resursoidussa päivähoidossa lapselle olisi tarjolla toimeliaisuutta, huolenpitoa, sosiaalisia kontakteja – ja ruokaa. Mahdollisuus välttää putoaminen. Noin pitkälle ei päivähoitoleikkaajan käsityskyky näy ulottuvan, vaikka lapsikin sen ymmärtäisi.

Mistä ammentaisimme viisautta päättäjiimme? Sitä nimenomaan nyt tarvittaisiin taloususkonnon sijaan.

 Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Julkisuudesta

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin ulkomeren saaressa siihen kun kollegani soitti ja oikeastaan kuultuaan vain ääneni hän pahoitteli soittoaan keskellä yötä ja sulki puhelimen. Huomasin että puhelimeen oli aiemmin tullut tekstiviesti tuntemattomasta numerosta. Siinä kyseltiin onko uutinen edesmenemisestäni totta. Allekirjoituksena oli ”Jouni”, ja Fonecta ilmoitti numeron tarkistaessani tuntemattomaksi. Sen jälkeen alkoi tupsahdella tekstiviestejä ja muutama soittokin, joissa oltiin huolestuneita edesmenemisestäni. Oli tietysti vastattava kaikille, ettei jäisi epätietoisuutta, sillä voin ihan hyvin enkä ollut edes mennyt vessaan. Laiton myös Facebookiin ilmoituksen, jossa totesin huhut kuolemastani liioitteluksi.

Lauantaiaamuna kummastelimme ulkomeren-seuralaisteni kanssa viestiä, ja vainoharhikkoina totesimme, että numeroon ei kannattane soittaa, sillä tuollainen viesti saattaa olla houkutuslintuna jonkinlaiseen hujaukseen, varsinkin kun se oli lähetetty myös asianosaiselle, minulle. Pian veljeni soitti ja tiedusteli olenko hengissä, sillä Ilta-Sanomat oli juuri soittanut hänelle ja kysynyt varmistusta kuolemalleni. Siinä perheessä oltiin hetki sydän syrjällään, kunnes vastasin – toki harkittuani pitkään – että kyllä tämä henki pihisee edelleen ihan sutjakkaan tahtiin. Kavereiden soitot ja tekstarikyselyt jatkuivat myös.

Aamupäivällä Iltasanomien toimittaja soitti minulle ja teki haastattelun, jollaiseen en muuten olisi suostunut, mutta ajattelin, että ainakin juttu leikkaisi nähtävästi laajalle levinneeltä huhulta siivet. Kävi myös ilmi että tekstiviestejä olivat saaneet lähinnä elokuva-alan kollegat, muu lähi- tai kaukopiiri ei ollut niitä saanut. Iltiksen juttu oli kuolinviihdeuutiseksi kohtalaisen asiallinen: http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1433552655850.html?fb_action_ids=1603286383275432&fb_action_types=og.shares&fb_ref=www-share

Uutisen kommentteihin ilmestyikin välittömästi niin lapsellista tölvintää siitä, että koko juttu olisi jonkun tulevan elokuvani mainostemppu yms, että alennuin vastaamaan kommenttiketjuun, joka on myös yllä olevan linkin takaa nähtävissä. Tämän seurauksena joku neropatti vielä nälväisi, että ”Ja jossain mielen syvimmissä syövereissä tykyttää tietoisuus ja mielihyvä siitä, että olen vieläkin julkisuudessa.” Ensin- ja viimeksimainitut kommentit keräsivät luonnollisesti eniten “tykkäyksiä”, jotka näkyvät olevan tärkeimpiä markkina-arvon mittareita nykyisen taloususkonnon aikakaudella. Niiden perusteella markkina-arvoni jää pahasti negatiivisen puolelle…

Fiilikseni lauantaina olivat kyllä suurin piirtein seuraavanlaiset: https://www.youtube.com/watch?v=6fqC8jV6ZJs

Jonkin verran olen joutunut töitteni vuoksi esiintymään julkisuudessa, ja olen myös ollut paljon tekemisissä varsinaisten julkkisten kanssa. Kovinkaan moni heistä ei koe julkisuutta kovinkaan positiivisena. Samalla näet antautuu maalitauluksi kaikenlaisten hörhöjen ja myös yllättävän tolkullisten ihmisten kananmunanheittokilpailuihin. Itse voin aika reilusti väittää, että en pidä omalla kohdallani lainkaan julkisuudesta, vaikka monelle, minullekin ajoittain, se on välttämätön pakko.

Lopuksi vielä kertomus julkisuudesta niiltä ajoilta, jolloin olin ainakin elokuvapiireissä kohtalaisen tunnettu nuorehko sälli. Tampereen elokuvafestivaaleilla menin ns. luonnollisille tarpeilleni Kinopalatsin vessaan, jonka "kaikkein pyhimmän" oven lukko oli rikki. Suorittaessani tekoani ovi aukesi ja sisään pyrkinyt kaveri hämmästyi. Huusipa sitten kavereilleen: ”hei jätkät, tulkaa kattomaan! Janne Kuusi istuu paskalla!” No, muutama muukin saapui sitten pällistelemään tuota ainutlaatuista näkymää hilpeästi kikatellen.

Sitä se on, se julkisuus. Sitä ihteään…

Kirjoitus on julkaistu myös täällä