Työ on määriteltävä uudelleen

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku – mutta vasta alku. On myös tosiasioita jotka voidaan tarvittaessa muuttaa. Tosiasia, jota hallitsijamme eivät näy lainkaan tunnustavan on työelämän dramaattinen muuttuminen sellaiseksi, että täystyöllisyyttä sen perinteisessä merkityksessä (=kaikki suomalaiset työikäiset ja -kykyiset tekisivät palkallista työtä) ei enää saavuteta.

Työtä riittäisi varmasti kaikille, mutta on tunnustettava se, että työn ja toimeentulon kytkentä on määriteltävä kokonaan uuteen uskoon. On mieletöntä, että toisista töistä maksetaan kohtuuttoman suurta palkkaa, toisista ei mitään. Jälkimmäisten ”nauttijoista” on tähän mennessä pyritty huolehtimaan hyväosaisten kammoamalla ja sen vuoksi monimutkaiseksi, hankalaksi ja nöyryyttäväksi rakennetulla sosiaaliturvalla, mutta automatisoinnin ja globaalin epätasapainon edelleen kiihtyessä tulonjako on kerta kaikkiaan järjestettävä toisin. Nykyisen jähmettyneen ajattelun aikana vallinnut kehitys ei voi jatkua: osa työn tuloksista menee kaupaksi ja sen tuotto valuu yhä harvempiin taskuihin, enenevässä määrin ulkomaisille omistajille ja työntekijöille, ja suomalaiselle työntekijälle jää käteen Musta Pekka. Tai voisihan se kehitys näin jatkuakin, mutta silloin yhteiskunta horjuu ja pahasti horjuukin, ellei ajattelussa tehdä täyskäännös muuttuneiden olosuhteiden vaatimalla tavalla.

Kivijalkana on tulonjako, joka ei voi jatkua niin, että koti- ja ulkomainen omistava luokka korjaa potin tekemättä muuta kuin omistamista, joka yksinään ei ole työtä. Koska työnteon ja tulonmuodostuksen suhde on täysin epämääräinen, välistävetäjiä ja pelureita suosiva ja epäoikeudenmukainen, sen nykytila uhkaa vakavasti yhteiskuntarauhaa, jolle hallitsijat ostavat lisäaikaa velaksi – vielä toistaiseksi.

Viisauden alku löytyy perustulosta, joka on saatava pikaisesti käyttöön – mutta järkevällä tavalla ja hutiloimatta. Emme voi jatkaa sillä linjalla, että työn tekemisen vaihtoehtona nähdään pelkästään nykyisen sosiaaliturvan saamisen ehto: syljeskellä kattoon eikä tehdä mitään. Jos yhteiskuntaan halutaan saada aikaan toimeliaisuutta, ihmisiä ei suisteta tyhjän pantiksi, kuten nyt on laita ja myös aika monen hyväosaisen itsekäs asenne. On myös myönnettävä, että jokin osa kansalaisista syljeskelee kattoon joka tapauksessa, mutta perustulon myötä heitä ei enää pyritä painostamaan siihen, kuten nykyään tapahtuu – puhumattakaan rikoksiin yllyttämisestä. Sen sijaan toimeliaisuus ja varsinkin sen aloittaminen helpottuu olennaisesti, ja myös houkutus vilppiin laimenee. Varsinkaan pienimuotoista yritteliäisyyttä ei kahlita kohtuuttomilla toimeentulo-ongelmilla ja riskinotoilla niin kuin nyt.

Tärkeää on se, mitä saadaan aikaan, ei se, tuottaako tuo aikaansaannos välitöntä rahallista hyötyä. Pelivoitot ja todelliset aikaansaannokset on erotettava toisistaan toisin kuin nyt, vaikka saavuttamiinsa etuihin takertuvat hyväosaiset kuinka rimpuilisivat. Ei ole kohtuullista, että osa vanhuksista ja lapsista jätetään hoitamatta ja osa kansasta kouluttamatta siksi että se ei tuota (ainakaan välittömästi) rahaa. Noiden säästöjen vuoksi ei ole järkeä valmistaa väkisin foliohattuja tai muita härpäkkeitä ja myydä niitä toinen toisillemme, jotta näyttäisi siltä että raha liikkuu ja talous kasvaa. Tuontyyppinen talouskasvu on näennäistä ja se koituu harvojen herkuksi, mutta todellisen kasvun ja hyvinvoinnin synnyttävät vain aikaansaannokset – riippumatta siitä, mitä ne rahassa laskettuna tuottavat. Eiväthän yleinen koulutus, sivistys, kulttuuri tai lasten- ja vanhustenhoito ole taloudellisesti ollenkaan tuottavaa ja hyödyllistä, jos taloususkonnon epistolaa on uskominen. Mutta juuri tuota epistolaa opetetaan ja opetellaan kirjaimellisesti, ja siksi vain pikavoitot kelpuutetaan hyödylliseksi – mutta kenelle?

Lyhytnäköisyys onkin nykyhallinnon pahin vitsaus. Kun lastenhoidosta ja koulutuksesta säästetään, se merkitsee käytännössä samanlaista velanottoa suhteessa siihen, että asiat hoidettaisiin kuntoon nyt, vaikka velaksikin. Jos puhutaan vain rahasta, tällaisessa säästämisessä on kyse kustannusten ja velanmaksun siirtämisestä moninkertaisena tuleville sukupolville, ja se summa on jättimäinen verrattuna tänään otettavan velan maksamiseen. Siitä syystä päättäjien hurskastelu siitä, että he eivät raaski ottaa velkaa tulevien sukupolvien maksettavaksi, kuulostaa enemmän kuin irvokkaalta. Tänään otettu velka kun olisi tulevien sukupolvien paljon helpompi maksaa kuin lyhytnäköisillä säästöillä aiheutettu megalomaaninen kustannusten siirto tulevaisuuteen. Eikö 1990-luvun lamasta ole opittu mitään? Vai onko sittenkin ja silti toimitaan näin? Se mahdollisuus olisi vielä hyytävämpi.

Tuonkaltaisen hölmöläisyyden yksi (!) esimerkki on se, että vanhempien subjektiivista päivähoito-oikeutta on tarkoitus säästösyistä heikentää. Ajatteleekohan asiasta päättävä lainkaan seurauksia? Ei siltä näytä, mikä panee epäilemään hänen pätevyyttään päättäjänä. Kun yhteiskunnan ja työelämän sivuun sysäämän kansanosan lapsiakin rangaistaan ajamalla heitä näillä päätöksillä tulevaisuuden pudokkaiksi, seilataan äärimmäisen karikkoisilla vesillä ja samalla keinutetaan sitä samaa venettä, jonka pitäisi olla kaikkien yhteinen. Se vene katkeaa näillä vesillä kahtia.

Taloususkovaisen leikkaajan lyhyt ymmärrys ei yllä nopeaa rahaa pidemmälle, eikä se ole paljon. Tuo minimalistinen ajattelukyky lähtee siitä että työttömäksi joutunut tuomitaan varattomuuden myötä toimettomaksi. Niukoissa oloissa työttömän jälkeläisen sosiaalinen kehitys jää lähes väistämättä jälkeen, kun sen sijaan riittävästi resursoidussa päivähoidossa lapselle olisi tarjolla toimeliaisuutta, huolenpitoa, sosiaalisia kontakteja – ja ruokaa. Mahdollisuus välttää putoaminen. Noin pitkälle ei päivähoitoleikkaajan käsityskyky näy ulottuvan, vaikka lapsikin sen ymmärtäisi.

Mistä ammentaisimme viisautta päättäjiimme? Sitä nimenomaan nyt tarvittaisiin taloususkonnon sijaan.

 Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä