Julkisuudesta

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin ulkomeren saaressa siihen kun kollegani soitti ja oikeastaan kuultuaan vain ääneni hän pahoitteli soittoaan keskellä yötä ja sulki puhelimen. Huomasin että puhelimeen oli aiemmin tullut tekstiviesti tuntemattomasta numerosta. Siinä kyseltiin onko uutinen edesmenemisestäni totta. Allekirjoituksena oli ”Jouni”, ja Fonecta ilmoitti numeron tarkistaessani tuntemattomaksi. Sen jälkeen alkoi tupsahdella tekstiviestejä ja muutama soittokin, joissa oltiin huolestuneita edesmenemisestäni. Oli tietysti vastattava kaikille, ettei jäisi epätietoisuutta, sillä voin ihan hyvin enkä ollut edes mennyt vessaan. Laiton myös Facebookiin ilmoituksen, jossa totesin huhut kuolemastani liioitteluksi.

Lauantaiaamuna kummastelimme ulkomeren-seuralaisteni kanssa viestiä, ja vainoharhikkoina totesimme, että numeroon ei kannattane soittaa, sillä tuollainen viesti saattaa olla houkutuslintuna jonkinlaiseen hujaukseen, varsinkin kun se oli lähetetty myös asianosaiselle, minulle. Pian veljeni soitti ja tiedusteli olenko hengissä, sillä Ilta-Sanomat oli juuri soittanut hänelle ja kysynyt varmistusta kuolemalleni. Siinä perheessä oltiin hetki sydän syrjällään, kunnes vastasin – toki harkittuani pitkään – että kyllä tämä henki pihisee edelleen ihan sutjakkaan tahtiin. Kavereiden soitot ja tekstarikyselyt jatkuivat myös.

Aamupäivällä Iltasanomien toimittaja soitti minulle ja teki haastattelun, jollaiseen en muuten olisi suostunut, mutta ajattelin, että ainakin juttu leikkaisi nähtävästi laajalle levinneeltä huhulta siivet. Kävi myös ilmi että tekstiviestejä olivat saaneet lähinnä elokuva-alan kollegat, muu lähi- tai kaukopiiri ei ollut niitä saanut. Iltiksen juttu oli kuolinviihdeuutiseksi kohtalaisen asiallinen: http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1433552655850.html?fb_action_ids=1603286383275432&fb_action_types=og.shares&fb_ref=www-share

Uutisen kommentteihin ilmestyikin välittömästi niin lapsellista tölvintää siitä, että koko juttu olisi jonkun tulevan elokuvani mainostemppu yms, että alennuin vastaamaan kommenttiketjuun, joka on myös yllä olevan linkin takaa nähtävissä. Tämän seurauksena joku neropatti vielä nälväisi, että ”Ja jossain mielen syvimmissä syövereissä tykyttää tietoisuus ja mielihyvä siitä, että olen vieläkin julkisuudessa.” Ensin- ja viimeksimainitut kommentit keräsivät luonnollisesti eniten “tykkäyksiä”, jotka näkyvät olevan tärkeimpiä markkina-arvon mittareita nykyisen taloususkonnon aikakaudella. Niiden perusteella markkina-arvoni jää pahasti negatiivisen puolelle…

Fiilikseni lauantaina olivat kyllä suurin piirtein seuraavanlaiset: https://www.youtube.com/watch?v=6fqC8jV6ZJs

Jonkin verran olen joutunut töitteni vuoksi esiintymään julkisuudessa, ja olen myös ollut paljon tekemisissä varsinaisten julkkisten kanssa. Kovinkaan moni heistä ei koe julkisuutta kovinkaan positiivisena. Samalla näet antautuu maalitauluksi kaikenlaisten hörhöjen ja myös yllättävän tolkullisten ihmisten kananmunanheittokilpailuihin. Itse voin aika reilusti väittää, että en pidä omalla kohdallani lainkaan julkisuudesta, vaikka monelle, minullekin ajoittain, se on välttämätön pakko.

Lopuksi vielä kertomus julkisuudesta niiltä ajoilta, jolloin olin ainakin elokuvapiireissä kohtalaisen tunnettu nuorehko sälli. Tampereen elokuvafestivaaleilla menin ns. luonnollisille tarpeilleni Kinopalatsin vessaan, jonka "kaikkein pyhimmän" oven lukko oli rikki. Suorittaessani tekoani ovi aukesi ja sisään pyrkinyt kaveri hämmästyi. Huusipa sitten kavereilleen: ”hei jätkät, tulkaa kattomaan! Janne Kuusi istuu paskalla!” No, muutama muukin saapui sitten pällistelemään tuota ainutlaatuista näkymää hilpeästi kikatellen.

Sitä se on, se julkisuus. Sitä ihteään…

Kirjoitus on julkaistu myös täällä