Euroopan ja Venäjän välinen nokkapokka ja euron kriisi kertovat EU:n elävän historiallisesti samanlaista vaihetta, jota Neuvostoliitto kävi viimeisinä aikoinaan läpi.
Ennen kuin tietty osa lukijoista polttaa hihansa, kerron ensin mistä on kyse: Neuvostoliittoa pidettiin kasassa siten, että rakennettiin tarina sen talouden toimivuudesta, vaikka totuus oli toinen. Neuvostoliiton alkuperäinen tarkoitus – kansakuntia yhdistävä, rauhaan ja kansalaisten hyvinvointiin panostava keskusjohtoinen valtioliitto – oli hiipunut eliitin hyödyntäessä kansan hyväuskoisuutta ja työtä omiin etuihinsa, ja valtamedia (etunenässä Pravda, suom. Totuus) saarnasi yhtä totuutta, joka kertoi maalla ja kansalla menevän aina hyvin tarkoituksena yhtenäistää neuvostokansaa. Kun fiktion ja todellisuuden välinen ero repesi kestämättömäksi, koko rakennelma tietysti romahti.
EUn tarkoitus on olla kansakuntia yhdistävä, rauhaan ja kansalaisten hyvinvointiin panostava keskusjohtoinen liittoutuma. Yhteisen rahan, euron, myötä kehitys kohti liittovaltiota on vääjäämätön – muuten yhteisvaluutta ei voi toimia, mikä on totuus vaikka ei tietenkään se virallinen. Neuvostoliiton ”Kommunistisen” Puolueen tapaan EU:ssa liikepankit ja yksityiset suuryhtiöt ovat muodostaneet eliitin, joka hyödyntää eurooppalaisten hyväuskoisuutta ja työtä omiin etuihinsa. EU-eliitin tavoitteena on, että vanhat valtionrajat hiipuvat eivätkä uudet rajat ole maantieteellisiä vaan perustuvat omistukseen. Euroopan valtamedia saarnaa yhtä totuutta – se on rakentanut yhtenäisen tarinan eurotalouden ja EU-byrokratian toimivuudesta, vaikka totuus on toinen.
Neuvostoliitossa kansan parissa muodostui rinnakkaistodellisuus, kun valtaosa kansalaisista alkoi ymmärtää, että totuus on aivan muuta kuin virallisesti kerrottu, lopulta täysin vastakkainen. Tuo kansalaistodellisuus loittoni niin etäälle virallisesta totuudesta, että valtamedian propagandan voimin pystyssä pidetty korttitalo hajosi.
Jos siirtäisimme Neuvostoliiton EU-nykypäivään, elettäisiin nyt suurin piirtein NL:n 1970-luvun loppuvaihetta: kansalaiset ovat jo alkaneet vakavasti epäillä hallitsijoiden ja valtamedian saarnaamaa totuuskuvaa. Se mitä EU:ssa tapahtuu seuraavaksi, on toki valtiaiden päätettävissä, mutta koska valtiaat on täysin kahlittu talouseliittiin, EUssa käy samoin kuin Neuvostoliitossa: eliitin ja kansan edut erkanevat niin kauas toisistaan, että maahan (EU:ta voi pian kutsua maaksi) muodostuu kaksi todellisuutta. Eliitti vetoaa ”talouden realiteetteihin” ja saa numeroilla uunotetut hallitsijat tekemään päätöksensä niiden mukaan, ja valtamedian riippuvuus talouseliitistä saa sen kertomaan virallista totuutta, jolla kansa pyritään pitämään yhtenäisenä. Päätarinaan liitetään myös fiktiiviset ulkoiset uhkat, joita toistamalla kansaan lietsotaan pelkoa, ja niitä hyväksikäyttämällä pyritään ohjaamaan kansa yhteisrintamaan, konsensukseen. Numeromagiaa faktana syöttämällä korostetaan tarvetta ikuiseen talouskasvuun, joka edellyttää kansalta ikuista vyönkiristystä – toisin kuin eliitiltä.
George Orwell kirjoitti aikanaan neuvostotyyppisestä totalitarismista, mutta Aldous Huxley kertoi Uljaassa Uudessa Maailmassa toisentyyppisestä totalitarismista, konsensuksesta, joka on neuvostototalitarismia tehokkaampi siksi, että me teemme sen itse. Tarvitaan vain näennäinen sananvapaus, niin kansan enemmistö kuvittelee ajattelevansa itsenäisesti.
Kun EU Neuvostoliiton tapaan väistämättä hajoaa euron osoittauduttua fiktiiviseksi fiaskoksi ja todellisuuden loitonnuttua virallisesta tarinastaan riittävän pitkälle, voi vain toivoa, että romahdus ei johda yhtä järkyttävään kaaokseen kuin Neuvostoliiton hajoaminen 15 erillisvaltioon aikanaan johti.
Jo parinkymmenen vuoden kuluttua EU:n hajottua noin 28 erillisvaltioksi me muistelemme hymähtäen ja naureskellenkin sitä, miten olemme voineet vain hetkeä aiemmin uskoa tähän kaikkeen, miten ihmeessä me saatoimme pitää valtamedian talous-, euro-, EU-, Nato-, USA-, Kreikka-, Venäjä- ja Ukraina-uutisointia pravdana, miten demokraattisesti valitut edustajamme saattoivat uskoa samanlaiseen fiktioon, kuin mihin Neuvostoliitossa uskottiin ennen sen hajoamista. Miksi meidän piti sivuuttaa Neuvostoliiton karmea esimerkki ja syöksyä suin päin samanlaiseen syöveriin?
Historiattomuus, aikamme syöpä.
Tämä blogikirjoitus on julkaistu myös täällä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti