Sopulilauma?

Kun presidentti Koivisto aikanaan suivaantui lehdistöön kutsumalla sitä sopulilaumaksi, itsetunnoltaan ns. ”haasteelliset” journalistit älähtivät ja tietenkin torppasivat presidentin väittämän tuoreeltaan – varsinkin omalta kohdaltaan.

Tapahtui kaksikymmentä vuotta myöhemmin: internet miehitti kansalaisten vapaa- ja erityisesti työajan, ja media näki tilaisuutensa. Se alkoi jakaa sisältöjään netissä tarkoituksenaan houkutella yleisöä printtimedian tilauksiin ja irtonumero-ostoksiin.

Siitä vielä kymmenen vuotta eteenpäin, tähän päivään: media on vajonnut olemassaolonsa vakavimpaan kriisiin, kun kansalaiset hakevat tietonsa ja muovauttavat mielipiteensä pääasiassa netitse. Ilmaiseksi.

Mikä sai median jakamaan sisältöjään ilman korvausta? Se, että kaikki muutkin tekivät niin.

Jos kauppias jakaisi kahvipaketteja ilmaiseksi kaupassaan ns. sisäänheittoartikkelina, seuraukset keittiöekonomistin käsityskyvyn mukaan olisivat sellaiset, että kilpaillakseen em. kauppiaan kanssa naapurikauppias alkaisi jakaa jotain saludoakin houkuttelevampaa sisäänheittokamaa  – vaikkapa ilmaisia lounaita. Mutta silloin asiakas keräisi joka taholta ilmaiset pois ja häipyisi tyytyväisenä kotiinsa ostamatta mistään mitään.

Nyt kauppiaat jäävät nuoleskelemaan yhteisiä näppejään, kunnes keksivät noutaa naapurikaupoista näiden ilmaistavaroita ja jakaa myös niitä korvauksetta omassa liikkeessään. Samaan intoutuvat tietysti myös muut kauppiaat, ja pian kaikki kaupat jakelevat maksutta tarvikkeita kokonaisen valikoiman verran. Viimein tulee tilinpäätöksen aika, ja kauppiasparat havaitsevat että latin latia ei ole jäänyt kirstun pohjalle.

Tässä vaiheessa he keksivät että joku muu kuin asiakas voisi maksaa ostoksista. Silloin kuvaan astuvat mainostajat, jotka lätkäisevät ilmoituksiaan ilmaisartikkelien etiketteihin ja keräävät rahat pois sellaisesta myynnistä, jota yleisö ei (vielä) ole tottunut saamaan ilmaiseksi.

Mutta tämäkään toimenpide ei vielä riitä elättämään tavaroitaan jakavia kauppiaita. No, nyt he keksivät alkaa uudestaan periä maksua kaikesta siitä, mitä ovat jonkin aikaa jakaneet maksutta. Mutta asiakas on jo tottunut ilmaiseen lounaaseen, eikä suostu mukisematta maksamaan, mikä johtaa kauppojen massiiviseen konkurssiaaltoon asiakkaan tyytyessä heikkolaatuiseen halparihkamaan pimeiltä markkinoilta.

Tuntuuko tutulta? Ei minustakaan, sillä tuollainen toimintahan olisi pähkähullua liiketoimintaa.

Silti muuan ala harjoittaa sitä liiketoiminnan nimellä.

Sopulit …ovat tunnettuja massavaelluksistaan, joita esiintyy populaation koon saavuttaessa kriittisen kynnyksen. Sopulilaumojen heittäytyminen alas mereen jyrkänteiltä on kuitenkin vain myytti, jonka eräs kuvausryhmä loi saadakseen dokumenttielokuvaansa sopuleista lisää draamaa. (Wikipedia, internet)

Media on niin ikään myyttinen instituutio, jonka koon keskinäinen kilpailu yleisön rahoista on nostattanut kriittiselle kynnykselle. Mutta toisin kuin sopulilauma se on nyt suorittamassa draamaa loikkaamalla kollektiivisesti jyrkänteeltä.

Tuo tekeillä oleva joukko(tiedotus)itsemurha todistaa viimeistään Koiviston puheet sopuleista palturiksi.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä. 

Uus-Finnlandisierung

Ymmärrän aivan hyvin niitä, jotka Neuvostoliiton aikoina kokivat suunnatonta ahdistusta median suomettumisesta, ts. siitä, että asioista ei voinut puhua niiden omalla nimellä, vaan esimerkiksi maailmanpoliittista tilannetta käsiteltäessä median oli otettava huomioon Neuvostoliiton intressit ja aseteltava sanansa äärimmäisen varovasti.

Nyt tilanne on toinen – vai onko?

Ukrainan tilanteen kohdalla suomalainen valtamedia on valinnut puolensa – se on länsi: valtamedia laidasta laitaan pitää nyt lähtökohtanaan sitä, että Venäjän media valehtelee ja läntiset tiedotusvälineet puhuvat totta. Kuitenkin on täysin selvää, että Ukraina on kirvoittanut härskiä propagandaa ja suoranaista valhetta kummastakin leiristä. Mutta läntisen viestinnän kritiikki on Suomen mediassa marginaalista, joko sitä ei löydy lainkaan tai sen esittäjät leimataan hörhöiksi, Venäjän kätyreiksi, maanpettureiksi tai muuten vain bäckmanilaisiksi.

Kirjoittelen toisinaan valtalehti Helsingin Sanomiin uutiskommentteja, ja olen havainnut, että HS harjoittaa estotonta mielipidesensuuria, mitä Ukrainan tilanteeseen ja varsinkin länsimedian Ukraina-uutisoinnin kritiikkiin tulee. Tämä ei ole pelkästään oma kokemukseni ja havaintoni. Olen huomauttanut asiasta myös päätoimittajalle vedoten HS:n ilmoittamiin ihanteisiin sananvapaudesta, mutta vastaukset ovat olleet vähätteleviä, ikään kuin kehtaisin ruikuttaa päätoimittajalle jonkun oman kyhäelmäni julkaisematta jättämisestä. Hesarin päätoimittaja kiistää ehdottomasti lehtensä päivänselvän mielipidesensuurin. Kun tuossa asemassa istuva mies kääntää mustan valkoiseksi, minkäs teet?

Mikä erottaa nykysuomettumisen siitä alkuperäisestä? Neuvostoliiton aikoina suomalaisten keskuudessa puhuttiin aivan avoimesti toisin kuin valtamediassa, eivätkä edes valtamedian toimijat kiistäneet asioiden kaunistelua ja vääristelyä. Ne toisinajattelijat, jotka asiasta julkisesti uskalsivat marista, olivat pääosin äärioikeistolaisia, mutta suurin osa kansalaisista ymmärsi itsesensuurin reaalipolitiikaksi, ja siksi vain harva uskoi, mitä viestimissä puhuttiin. Elettiin nuristen kaksoiselämää, mutta tilanne tiedettiin.

Nykyisessä uussuomettumistilanteessa hämmästyttävän pieni osa kansalaisista elää tuollaista kaksoiselämää – tarkoitan niitä, jotka eivät purematta niele sitä, mitä länsisuomettunut valtamedia heille kertoo. Ne toisinajattelijat, jotka uskaltautuvat julkisesti arvostella läntistä mediaa, eivät enimmäkseen ole ääriaineksia, kuten muinaisen itäsuomettumisen aikana, vaikka heidät sellaisiksi pyritään monin tavoin leimaamaan.

Orwell kirjoitti 1984 -romaanissaan Oseania-nimisestä totalitaarisesta valtiosta, jossa Big Brother valvoi kansaa, ja kansaa pidettiin väkivalloin pimennossa tiedottamalla valheellisesti –  mutta oseanialaiset elivät täysin eri todellisuudessa kuin virallinen todellisuus. Huxley taas kirjoitti samankaltaisen dystopiaromaaninUljas Uusi Maailma, jossa kansalaiset alistuivat totalitarismiin vapaaehtoisesti, siihen ei tarvittu kuin mielialalääkkeitä nimeltään Soma (ei kuitenkaan some), turvallisuuteen ja mukavuuteen perustuvaa totaalista valvontaa – ja tiedotusta, ei totuuden, vaan sen mukaan mitä kansalaiset haluavat kuulla. Huxleyn maailmassa toisinajattelijat olivat harvassa, kun Orwellin totalitarismissa sellaisia oli lähes koko kansa.

Nuo viittaukset eivät kaivanne enempää selityksiä – niin tutulta näyttää. Me teemme sen itse.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Uutisointi meillä ja muualla

Suomalaisessa ja länsimaisessa mediassa on varsinkin Ukraina -uutisointiin liittyen verrattu Venäjää George Orwellin " Vuonna 1984" (1948) -romaanin maailmaan. Sen totalitaarisessa Oseanian valtiossa kansaa valvoo Isoveli ja totuutena sille syötetään "uuskieltä", jonka sisältö päätetään totuusministeriössä.

Jossain määrin tämä vertaus Venäjän tiedotusmaastoon pitänee myös paikkansa.

Mutta jo aiemmin kuin ”1984” on myös kirjoitettu toinen merkittävä dystopia, Aldous Huxleyn "Uljas Uusi Maailma" (1932), jossa vallitsee näennäisesti ajattelun- ja toiminnan vapaus, mutta kansa alistuu vapaaehtoisesti totalitarismiin ja konsensukseksi kutsuttavaan yhtenäiseen ajatteluun. Siellä kansalaiset nauttivat päivittäin Soma-nimisiä mielialalääkkeitä (ei kuitenkaan "Some").

"...maailmansa on totalitaristinen yhtenäisvaltio, jossa ihmisen tuotteistaminen on viety loogiseen loppuunsa saakka... Ihmisten kohtalo on ennalta määrätty sen mukaan, mihin tuotantosarjaan (yhteiskuntaluokkaan) hän sattuu kuulumaan... Kulttuuri on täysin latistettu; taide ja korkeakulttuuri on hävitetty ja historia muistomerkkeineen pyyhitty pois ihmisten mielistä...Siinä, missä Orwellin dystopia viittaa suoraan uhkaan ja totalitaristiseen ideologiaan vallankumouksen kautta ... Huxleyn dystopiassa uhka on epäsuora ja viittaa totalitaristiseen ideologiaan konsumerismin ja monopolikapitalismin kautta... Kristinuskon risti on korvattu Fordin T-mallin mukaan T-merkillä."

 (Wikipedia)

Orwellilaisessa yhteiskunnassa toimii kuitenkin alataso, jossa kansa ajattelee ja elää eri todellisuudessa kuin mitä virallinen todellisuus määrää. Huxleylaisessa taas sellainen on paljon harvinaisempaa, koska "me teemme sen itse", toisin sanoen alistumme vapaaehtoisesti viralliselle totuudelle, ajattelun totalitarismille, jota voi kutsua millä nimellä hyvänsä, vaikkapa demokratia, vapaa markkinatalous tai sananvapaus.



Orwell ja Huxley tarjoavat romaaneissaan yllättävän terävän vision sekä Venäjän että länsimaisen yhteiskunnan tulevaisuuden (nykyisyyden?) näkymistä.

Tämä teksti on julkaistu myös täällä

Dokumentintekoa (melkein) sadan vuoden takaa

Kerronpa median nyt ”kohuksi” nostattamaa dokumentintekoa vastaavan muistorikkaan tarinan nuoruusajoiltani, lähes sadan vuoden takaa – 1983-vuodelta, jolloin työskentelin nuorena toimittajana Ylen dokumenttitoimituksessa.

Kyseessä oli Helsingin Kaupunginteatterin ohjaajanimityskalabaliikki, kuumaksi noussut aihe, jota lööpit olivat tuutanneet lähes viikon ajan: Kalle Holmbergia ei haluttu nimittää ohjaajaksi HKT:iin perusteena ammattitaidottomuus (!). Teimme asiasta puolituntisen pikadokumentin, jossa tietysti asianosaisia haastateltiin – Holmbergia lukuun ottamatta. Avainasemassa olivat Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskivi ja HKT:n hallituksen kokoomusedustaja, kansanedustaja Ritva Laurila.

Vaikka itse sanonkin, dokumentista tuli varsin hyvä, siihen uhratut puuttumaan jääneet yöunet kannattivat – teimme elokuvaa viikon ajan yötä päivää. Varsinkin iltapäivälehdet olivat tulevasta dokumentista erityisen kiinnostuneita, ja jouduimme käyttämään kosolti kallista työaikaamme niiden kanssa raportoidessamme missä nyt mennään. Ja sanomisiamme painettiin seuraavien päivien otsikoihin.

Intohimoja herätti nimenomaan se, että asia oli läpeensä poliittinen: Ilaskivi oli vannonut Holmbergille itselleen, että Helsingiltä tämä saisi töitä vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Hänen takanaan oli teatterin hallituksen niukka enemmistö. Oli jokseenkin helppoa ja luontevaa asettua Holmbergin nimityksen tueksi kun viikon varrella kävi ilmi, mitä peliä kulisseissa pelattiin. 

Ilaskivi odotutti kuvausryhmäämme tuntikausia ja otti lopulta meidät vastaan tiuskien ja haukkuen meitä ties mistä. Kun klaffi pamahti, hän vaipui tyypilliseen lammasmaiseen rooliinsa ja kuvattaessa kiersi poliitikon tavoin itse asiaa kuin kolea kissa – kunnes kamera sammutettiin ja hän lähes heitti meidät ärtyneenä ulos.

Laurila puolestaan mokasi totaalisesti kun häneltä tivattiin tietoja Holmbergin ammattitaidosta tai -taidottomuudesta. Hän ei tuntenut asiaa lähes yhtään ja mieleenpainuvimmaksi Holmbergin työksi hän esitti Kiven Seitsemän veljestä Turun Kaupunginteatterissa, joskin korosti, että saavutus oli pelkästään tekstin ansiota. Tässä vaiheessa on myönnettävä että nuori elokuvantekijä ei kyennyt hillitsemään itseään vaan leikkasi lausunnon perään otteen taltioidusta esityksestä, jossa ei sanottu sanaakaan, mutta yleisö hurrasi vimmatusti näyttämötapahtumille.

Myös muut Holmbergin nimitystä vastustaneet teatterin hallituksen jäsenet eivät tunteneet lainkaan faktoja.

Leikkaus meni todella täpärälle, ja Laurila vaati saada nähdä omasta ja Ilaskiven puolesta jutun etukäteen. Painostuksen tuloksena emme keksineet muuta kuin istuttaa kansanedustarouva Tv-1:n neuvotteluhuoneeseen, jonka monitoreihin ajettiin leikattavaa videonauhaa – sitä kelattiin edes takaisin ja viimeisteltiin aivan loppuhetkille asti ja ylikin. Lähetys oli pian jo alkamassa ja Laurila vaati vastaan tulleet omat mokaansa leikattavaksi. Editointihuoneeseen hän ei onneksi päässyt, mutta puhelin soi ahkerasti – Ilaskivi oli näet määrännyt Yleisradion pääjohtaja Kiurun tottelemaan Laurilaa ja leikkauttamaan tämän määräämät kohdat pois. Kiuru soitti tuottajallemme Pekka Holopaiselle, joka välitti tiedon sanomalla minulle, että tehkää juttu kuten parhaaksi näette, hän vastaa seurauksista sitten mahdollisessa rosiksessa. Hyvä, hän järjesti työrauhan – vihdoin viimein.

Lopputekstejä ajettiin sisään ja ohjelma oli juuri alkamassa. Kuvaussihteeri soitti Tuttelille kuuluttamoon, ja käski tätä keksimään puhuttavaa pariksi minuutiksi, kunnes saimme viimeisetkin tekstit paikalleen. Editointinauhuri kytkettiin suoraan lähetyskeskukseen ja nauhaa alettiin kelata alkuun, jolloin työryhmä päätti katsella neuvotteluhuoneessa, mitä tulikaan tehtyä.

Rouva Laurilan raivoisa olemus vastaanotti minut, ja hän kävi kimppuuni vaatimalla edelleen omien mokiensa poistoa. Viittasin ohjelmaa lähettävänä monitorin, jossa Tutteli kuulutti jo. Laurila ei hellittänyt. Monta vuorokautta valvoneena en piitannut enää hyvästä kasvatuksestani vaan ehdotin rouvalle, että voin toki mennä lähetyskeskukseen ja ajaa kuvaruutuun pelkkää mustaa hänen haastattelunsa ajan, mutta kun lehdet soittelevat, en mitenkään aio salata, mitä tuon mustan aikana tapahtui. Laurila tajusi vähitellen tilanteen, kun ohjelma jo pääsi alkuun. ”Tilatkaa taksi. Minä lähden eduskuntaan!” Hän häipyi ovet paukkuen.

Seurauksia ei tullut – meille. Seuraavan aamun lööpeissä Ilaskivi selitti että dokumentin tuomien ”uusia tietojen” valossa hän on tullut toisiin ajatuksiin. Holmberg nimitettiin Helsingin Kaupunginteatteriin.

Niin että osattiin sitä rähinöidä entisajan politiikassakin, mitä dokkareihin ja kokoomukseen tulee.

Mukana "Levottomat palat"-ohjelmaa tekemässä olivat Holopaisen ja itseni lisäksi ainakin Marjaana Mykkänen, Paula Lehdistö, Pertti Klemola, Timo-Erkki Heino ja muutama muu, joilta pyydän tuhannesti anteeksi muistamattomuuttani. Lähes sata vuotta on sentään pitkä aika 

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Jos olisin insinööri ja kodinkoneyrittäjä

Äskettäin uutisoitiin siitä, että Suomen lukuisista kodeista löytyy edelleen toimivia DDR:läisiä tuotteita, ja jotkut laitteista ovat toimineet viisikymmentäkin vuotta moitteettomasti.

Muuten en haikaile DDR-maailmaa, mutta yllämainittu seikka panee miettimään, mikä meissä on vikana, kun suostumme suhteellisen mukisematta nykyiseen tapaan tuottaa lähes pelkkiä kertakäyttöhyödykkeitä. Kun muuta ei ole tarjolla, ostamme kiltisti kännykät ja tietokoneen vuodeksi-pariksi, pesu- ja muut kodinkoneet vain vähän pidemmäksi, samoin lähes kaikki muut härpäkkeet - puhumattakaan puhtaasti kertakäyttöisestä roinasta. Kun taloususkonnon papit ja piispat saarnaavat alinomaa sitä, että markkinatalous sovittaa kulutuksen, taloudet ja koko elämänmenon toimivaan uomaansa kun ihmiset saavat äänestää kukkaroillaan, niin miksi he näkyvät olevan väärässä? Vai tarkoittavatko he vakavissaan sitä, että mitä enemmän rahaa saadaan kiertoon myymällä samaa tuotetta uudelleen ja uudelleen, ja vanha kipataan kaatopaikalle tai parhaassa tapauksessa jonkinlaiseen kierrätykseen, maailma voi hyvin? En usko että he sitä tarkoittavat elleivät ole fataalisti uskoonsa hurahtaneita hihhuleita.

Jos olisin yrittäjä joka hallitsee kodinkoneiden valmistuksen, kehittäisin ensimmäisenä markkinoille DDR-tyyppisen, vaikkapa pesukoneen. DDR-tyyppisellä en tarkoita energiasyöppöä enkä vanhanaikaisuutta, vaan sellaista laitetta joka on tehty kestämään – siis ihmistä varten, ei taloutta. Möisin kestävää pesukonettani tuplahintaan verrattuna muiden bangladeshiläisillä pikkulapsilla teettämiin halpispesukoneisiin, mutta kestoaika olisi viisi- ehkä jopa kymmenkertainen niihin nähden. Lisäksi järjestäisin koneilleni mahdollisimman epätrendikkäästi korjauspalvelun, toisin sanoen suunnittelisin laitteen niin, että se pystytään tarvittaessa korjaamaan muutenkin kuin avaruustieteen insinööritaidoilla, eikä ole tarpeen heittää pois heti kun sulake palaa tai vesiletku irtoaa hanasta.

Ainakin haluaisin uskoa, että kysyntää riittäisi. Tuskin kaikki kuluttajat ovat "halpaan menevää" sakkia, jotka tekevät ostoksensa lyhytnäköisesti. Luulen että vanha ja unohtunut sanonta "köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa" voisi kokea periaatteellisen renessanssin, vaikka yhä harvempi meistä voi kutsua itseään köyhäksi.

En näe tällaiselle muuta estettä kuin ”markkinat”, ts. kilpailijat, jotka todennäköisesti löisivät kaikin keinoin kapuloita rattaisiin. Ja niitä keinoja riittää aina kodinkonekauppojen hallinnasta alkaen. Luulen että myös talouseliitin talutusnuorassa räpiköivä poliittinen johto suhtautuisi asiaan tosiasiallisesti torjuvasti, vaikka äänestäjiä miellyttääkseen ehkä muuta puhuisivatkin.

Sillä tällainen hanke vaarantaisi talouskasvun, sen, joka meille Suomeen on Vapahtajaksi valittu.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Itkemme ja siirrymme demokratiaan?

Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Mutta koska tulevaisuutta käsittelevät ilmiöt kirjoittamissani teoksissa ovat jossain määrin toteutuneet tai suunta on toteutumaan päin – en ota kantaa siihen, onko kyse ainakin osin pelkästä sattumasta – minulta on usein pyydetty kokonaisvaltaista ennustusta pohjalta ”kuinka meidän käy”.
En aio kirjoittaa sellaista blogiin, koska se on mahdoton tehtävä paksussa romaanisarjassakin. Tyydyn siis tässä yksittäisiin huomioihin ja heittoihin. Viimeksi esitin tällä foorumilla hajanaisia ennustuksia ennen 2011 vaaleja: http://jannekuusi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/65900-ennustuksia

K. Marx esitti aikanaan teorian sosialismista ja kommunismista. Tuolloista utopiaa on tulkittu tuhansilla eri tavoilla, joista useimpien voi sanoa menneen metsään. Eräs räikeimmistä metsäänmenijöistä oli Neuvostoliitto, jossa kansakunnan orgaanista evoluutiota yritettiin jouduttaa hyppimällä eräiden historiallisten kehitysvaiheiden yli. Niinpä järjestelmästä tuli pelkkä fiktio ja se romahti. Ei ollut tasa-arvon ja sosialismin aika – vielä.

Me Suomessa elämme markkinatalouden todellisuudessa, joka muodostaa tänään jo samankaltaisen fiktion kuin Neuvostoliiton sosialismi. Vielä viisikymmentä vuotta sitten rahan ja talouden saattoi sanoa vastaavan todellisuutta, nyt ei, ellei valehtele tai usko joulupukkiin. Nykyisin reaalitalouden osuus maailmantaloudesta lienee näet vaivaisen prosentin luokkaa ja fiktiivisen rahatalouden loput 99 prosenttia, kun vielä miesmuistin puitteissa nuo suhdeluvut olivat liki päinvastaiset.

Mutta mepä Suomessa uskomme joulupukkiin, ja tuon uskon varassa lepää liki koko taloutemme – ja myös todellisuutemme. Me uskomme talouden valtaan niin juurevasti että olemme tehneet siitä uuden valtionuskonnon. Seremonioita voimme seurata päivittäin; taloususkonnon papit ja piispat saarnaavat lakkaamatonta talouskasvua, iankaikkista kulutusta ja pysyvää täystyöllisyyttä vastoin parempaa tietoaan, joka koostuisi epistolan vastaisista tosiasioista, jos saarnaajat puhuisivat totta. Siihen eivät uskaltaudu poliitikot, talouseliitti eikä liioin valtamedia, koska ”kaikkihan sen tietävät”. Näissä ”kaikentietävissä” oloissa totuuden puhuminen johtaa kohteliaaseen poistamiseen näyttämöltä, ja siksi vain niiltä veteraaneilta, joiden edessä esirippu jo on jo laskeutunut, saamme aika ajoin kuulla myös totuuden sanoja. Niitä me kuuntelemme näennäisen hartaina, mutta heti kun silmä ja korva välttää, sivuutamme heidät menneen maailman edustajina.

Monet uskovat demokratian pelastavan meidät: ”kyllä kansa tietää”. Ongelmana on se, että kansa ei tiedä, eikä se tiedä edes sitä, ettei se tiedä. Kun kansalaisten tietoisuus on jätetty markkinoiden, uskonnon, huhupuheiden ja juorujen varaan, demokratia ei toimi kansan hyväksi vaan niiden, joita tietämättömyys ja harhainen informaatio hyödyttävät. Demokratia on samastunut markkinatalouteen: asioista ei päätä kansa vaan manipulaattorit, jotka muodostuvat nimettömästä, kafkamaisesta joukosta. Kansalaisten tietämättömyys ja heille synnytetty fiktiivinen todellisuus on tuolle joukolle ensiarvoista, ja tärkeimpänä välineenä siihen on raha. Koska valtauskonnot käsittävät jumalansa oikeudenmukaiseksi auktoriteetiksi, joka järkähtämättömästi kertoo meille, miten tulisi elää, on rahasta hiljalleen hivuttamalla tehty jumalten vastine.

Katsokaa, miten raha kuvitellaan kiinteäksi, horjumattomaksi tukipuuksi, johon voi luottaa siitäkin huolimatta että kaikki aistit, kaikki järki ja kaikki tunne kiljuvat, että raha on häilyvä kuin lastu laineilla – raha on niin kuin se lasketaan. Se on pelkkä mittayksikkö – on hyvin vaikeaa nähdä miten työn ja varallisuuden mittarina käytetty raha vaihtaisi vaippoja tai opettaisi lukemaan, kuten silti kuvitellaan. Kansalaisten nykyinen suhde rahan uskottavuuteen ja luotettavuuteen on läheistä sukua jumalsuhteille, ja siksi taloususkonto Suomessa on todellinen ilmiö, jolla on uskonnon voima.

Miten taloususkonnosta sitten edetään?

Vielä 1980-luvulla harvoja reaalisosialismin kaatumista ennustaneita pidettiin höynähtäneinä. 2010-luvulla niitä, jotka katsovat reaalitodellisuuden etääntyneen niin kauas todellisuudesta, että edessä on romahdus, pidetään samalla tavoin höynähtäneinä. Mutta reaalisosialismi kaatui, ja niin kaatuu myös markkinatalous, ja syy on periaatteessa sama. Fiktion ja todellisuuden välinen kuilu repeää niin leveäksi, että maa katoaa jalkojen alta.

Seuraako luhistumisesta kaaos, se on ikävä kyllä todennäköistä ja riippuu siitä teemmekö jotain putoamisen loiventamiseksi. Ei hyvältä näytä. Mikäli maailman luonnonvarat on ehditty imeä kuiviin ennen romahdusta, elinmahdollisuutemme kapenevat entisestään. Vastoin parempaa tietoa, hyvin uskonnonomaisesti tältäkin kehitykseltä suljetaan nykyään silmät, ja paradoksaalisesti maailman tuhokehityksen jarruttajia pidetään yleisesti hihhuleina, ja jokainen yksittäinen höyrähtänyt luonnonsuojelija katsotaan osoitukseksi siitä, että kaikki maapallollamme onkin hyvin.

Kaaosta seuraa väkivallantäyteinen kausi, kun ne, jotka eivät romahduksen tapahduttuakaan usko mitään tapahtuneen ja ne, jotka pyrkivät hyötymään tilanteesta, iskevät täysin voimin todellisuutta vastaan. Synkkä ennustukseni on se, että tuon jääräpäisyyden vuoksi iso osa maailman kansoista häviää tai hävitetään. Mitkä suomalaisten mahdollisuudet ovat, se riippuu selviytymisestämme ilman nykyisiä riippuvuuksiamme esim. energiasta ja tietotekniikasta. Suotuisammassa ilmanalassa selviytyminen olisi helpompaa, mutta näillä leveysasteilla on tekemistä.

Kaaos saadaan hallintaan vain jonkinlaisen maailmanhallinnon avulla. Se, päästäänkö siihen vaiheeseen vai tuhoudummeko ennen sitä, riippuu eloonjäämishaluisten voimista. Aluksi lienee edessä totalitaarinen komento sen pelastamiseksi, mikä pelastettavissa on. Mutta sen jälkeen todellisella demokratialla on mahdollisuutensa.  Maailma, jossa työ ja varallisuus jaetaan mahdollisimman tasaisesti, syntyy kun muuta mahdollisuutta ei enää ole. Ja vaikka osa kansoista ei tätä niele, ne kykenevät vain viivyttämään tuota vääjäämätöntä kehitystä.

Ennustus on synkkä, niin synkkä että uskon monen sivuuttavan sen mukavuussyistä. Mutta tuhoisien vaiheiden jälkeen ihmiskunnan on mahdollista kypsyä vihdoinkin tasa-arvoiseen maailmaan. Siihen on matkaa, emmekä me sitä elinaikanamme näe, mutta toivoa sopii, että jälkeläisemme eivät ehdi tuhota maapalloa altaan, vaan nielevät tosiasiat tosiasioina – aivan toisin kuin nyt on laita.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Hölmölästä, päivää

Nykysuomessa meno ei suju niin kuin Hölmölässä, ei, vaan paljon hölmömmin. Itse asiassa voisimme pyytää hölmöläisiltä neuvoa, jotta kaikki sujuisi nykyistä paremmin.

Tiedättehän hölmöläiset, nuo suomalaisuuden kantapeikot, aina hyväntahtoiset ja hyvää tarkoittavat sisko- ja velikullat, joiden hommat eivät aina suju niin kuin serkuillaan Strömsössä. Onneksi on Matti, nokkela naapurikylän kaveri, joka avittaa heitä pulmatilanteissa. Matin neuvot otetaan tosissaan, aivan liian tosissaan, ja siksi hölmöläiset eivät hänen neuvoistaan huolimatta saa käärmettä mahtumaan pyssynsuuhun.

Muistamme varmasti hölmöläisten matonjatkamistarinan, sen, jossa mattoa yritettiin pidentää leikkaamalla sitä toisesta päästä ja ompelemalla leikattu palanen toiseen. Hölmöähän sellainen on, emmekä me tietenkään niin tee. Hölmöläisten matonjatkaminen ei johda hävikkiin, koska matto pysyy samanpituisena, ja siksi me, jotka sanoudumme irti Hölmölän touhuista, varmistamme oman matonleikkuumme niin, että matto myös lyhenee.

Käsityksemme työstä noudattaa tuota linjausta. Kuvittelemme, että jos kaikki tekisivät säntillisesti kahdeksan tunnin työpäivän, Suomi pelastuisi. Ja ennen kaikkea näin syntyvän talouskasvun myötä voisimme ottaa vielä enemmän velkaa, jotta saisimme lisää talouskasvua aikaan, jotta voisimme ottaa vielä enemmän velkaa, jotta… Ellei taloutemme näet kasva ikuisesti, velanotto muuttuu kalliiksi ja kannattamattomaksi. Ja silloin meidät kuulemma Hukka perii.

Talouskasvu on yksi niistä uusista myyteistä, jotka on korotettu kolmen myytin joukkoon. Nuo kolme Myyttien Myyttiä ovat vapaus, totuus ja demokratia. Kaikki mitä noihin Kolmeen Suureen liittyy on koettava positiiviseksi ja tavoittelemisen arvoiseksi, ja siksi noita sanoja käytetään sitä enemmän, mitä enemmän niistä on puutetta. Muistammehan esim. Saksan, Kongon tai Korean Demokraattiset Tasavallat. Muistammehan USAssa vallitsevan vapauden tulla valvotuksi – tai ammutuksi vaikkapa ihonvärin perusteella. Muistammehan mediasta sen, että totuus on sitä todempi, mitä paremmin se menee kaupaksi.

Siitä puhe mistä pula. Talouskasvu on uskonnollinen mantra, jota hoettaessa asiasisältö hämärtyy, ja se perustelee välttämättömyytensä omalla olemassaolollaan, kuin jumalat ikään.

Työelämämme ominaispiiteitä on se, että kun työntekijät ovat lähtökohtaisesti sekä laiskureita, lintsareita että varkaita, työn kontrolloimiseen ja siitä raportoimiseen syydetään energiaa ja varoja enemmän kuin hävikki olisi, jos kaikki työntekijät pitäisivät joka viikko rokulipäivän ja pöllisivät teippirullan päivässä työpaikaltaan. Tuo kontrolli rahoitetaan tietysti ”henkilöstömuutoksilla” eli suomeksi potkuilla ja kaatamalla irtisanottujen työt jäljellejääneiden niskaan. Usein harrastetaan pienempipalkkaisten rutiinityöntekijöiden irtisanomista ja kallispalkkaiset joutuvat tekemään heidän työnsä – säästämisen nimissä. Oi, hölmöläiset, apuun!

Lähimpänä Hölmölän touhua ollaan siinä, että ikuisen talouskasvun saavuttamiseksi puuhastellaan valtavasti tarpeetonta työtä ja sen tuotoksista käydään kauppaa. Protestanttiseen työmoraaliimme vedoten meitä velvoitetaan kaikenlaisen turhan työn ääreen, jotta talous ”pyörisi” ja näyttäisi siltä kuin jotain tulisi oikeasti tehdyksi – ja sitä tärkeämpää, mitä enemmän rahaa rattaissa saadaan pyörimään. Tuosta rahan hyörinnästä vasemmasta kädestä oikeaan ja takaisin onkin tullut ensisijainen tavoite, ja itse työ ja työn sisältö on myyty huutokaupalla vähiten tarjoavalle. Suomessahan ei ole työttömyyttä vaan palkattomuutta, jonka takia kasvava osa välttämättömistä, mutta rahaa tuottamattomista töistä jätetään tekemättä ja sen sijaan makuutetaan satojatuhansia työkykyisiä pyörittelemässä peukaloitaan. Samaan aikaan ne onnekkaat, jotka ovat saaneet armon, työskentelevät niska limassa kestokykynsä äärirajoilla. Kummankin ryhmän tilanne on kestämätön, ja masennuslääketiede kaapii mehevät voitot. Hölmöläiset, kertokaa meille edes, miten vältymme hölmöysperäiseltä stressiltä, kun roudaamme laillanne valoa säkeissä taloon.

Kaikkein nerokkaimmat johtajat kohentavat työn dynaamisuutta siirtelemällä työpaikan palikoita toiseen järjestykseen. Uusiin asetuksiin totutteleminen vie tuhottomasti energiaa ja lopputulos on yleensä sama kuin ennen operaatiota, ellei huonompi. Työpaikka kun ei noudata jääkiekkologiikkaa eivätkä muutokset useinkaan ”herättele” joukkuetta pätkääkään, pikemminkin uuvuttavat. Taas Hölmölän apua kaivattaisiin.

Kun tv teki tuloaan, kerrostalojen katot muistuttivat variksenpesiä kun kaikki seisottivat siellä omia tv-antennejaan. Kun yhteisantenni lanseerattiin moni vastusti sitä sosialismina, mutta järki jyräsi – tuolloin. Järki ei kuitenkaan edes hipaise nykyistä työelämää kuin satunnaisesti. Liekö sosialismin peikko estämässä kokonaisvaltaista yhteistoimintaa kun kaikki työn osa-alueet eriytetään omiin pikku lokeroihinsa. Jumalallisen johtoportaan on sitten tarkoitus ohjailla kokonaisuutta, mutta eihän se onnistu kun toinen työntekijä ei toisesta tiedä. Opettakaa Hölmölän väki meille edes yhteisöllisyyden alkeet!

Yksityistäminen ja ulkoistaminen kuuluu samaan sarjaan. Kun julkista palvelua näivetetään poliittisin päätöksin, tilalle pestataan poliitikon kaverin terhakas yksityinen firma, joka näivettää julkista entisestään. Tuo yksityinen toki rahoitetaan pääasiassa samoilla verovaroilla kuin julkisetkin palvelut, mutta kun yksityisen tarkoitus on tuottaa voittoa yrityksen omistajille, hinnan on joko noustava tai asia on hoidettava palvelun heikennyksillä ja/tai asiakasmaksuilla. Hölmöläiset, hoi! Löytyisikö teiltä neuvoja julkisen palvelun byrokratian karsintaan ja jähmeyden pehmentämiseen, niillä kun matonlyhennystä aina perustellaan? Ulkoistaminen ja muu silmien sulkeminen ongelmilta (eli haasteilta, kuten taloususkonnon katekismus opettaa) siirtää ne aina maton alle ja lykkää myöhemmäksi.

Kohtuuden nimissä on todettava, että useimmat pienyritykset ovat toki olemassa siksi, että työ tulisi tehtyä, sen sijaan erityisesti ulkomaalaisomisteiset pörssiyhtiöt toimivat niin, että tulee tehtyä rahaa – ja kiikutettua se ulos maasta. Kaikki yritystoiminta siis ei pohjaudu rahanahneuteen, vaikka ahneuden ruokkimiseen perustuukin maamme vallitseva politiikka, taloususkonto. On näet paljon myös yrittäjiä, joiden tarkoitus on saada aikaan jotain todellista, eikä raha ole sellaista.

Hatusta vedettynä selvittäisimme välttämättömät työt viidessä viikkotunnissa ja tärkeät kymmenessä – noin keskimäärin. Nykytekniikan oloissa parinkymmenen viikkotunnin työllä olosuhteemme voisivat olla jo aika mukavat. Tämä vaatisi vain tahtoa tulontasaukseen, jota meiltä ei löydy, niin kuin löytyisi yhteisöllisiltä hölmöläisiltä.

Mutta koska emme suostu hölmöläisiksi, asiat tehdään heitä hölmömmin.

Valoa tupaan!