perjantai 27. maaliskuuta 2015

Leikkaus on korkeakorkoinen laina

Nyt kun puolueet käyvät huutokauppaa siitä, mikä niistä leikkaa eniten, ja valtamedia tivaa puolueilta leikkauksista itsestäänselvyytenä, on hyvä palauttaa mieleen se julkisesti ylistetty tapa, jolla 1990-luvun lama ”selätettiin”.

Tuolloin Suomen talous oli sössitty oikein perusteellisesti: rahamarkkinat oli avattu hallitsemattomasti, ja pankit tyrkyttivät lainaa kenelle tahansa – tarkoituksella ei ollut mitään väliä. Seuraukset tunnemme hyvin, mutta ei nähtävästi tarpeeksi, koska samoja ratkaisuja ollaan ajamassa nytkin, kun 00-luvun nousukaudella poliitikot eivät kannatuksensa säilyttääkseen malttaneet uudistaa rakenteita edes siten, että tyhjät olisi otettu pois. Päinvastoin.

Kun 1990-luvun lamassa pankkijärjestelmän pelastamiseksi ja siinä sivussa wahlroosien rikastuttamiseksi köyhiltä ja keskituloisilta leikattiin – joiltain vietiin  tuhkatkin pesästä –  seuraukset olivat tuhoisat. Ottakaamme esimerkiksi mielenterveyspalveluiden leikkaus: kun samaan aikaan pienyhtiöitä tuhottiin järjestelmällisesti  ja lainarahoilla hankittua omaisuutta pakkomyytiin pilkkahinnalla niille, joilla oli varaa maksaa, oli seurauksena mittaamaton määrä kärsimystä varsinkin kaikkensa menettäneen, valtavan kansalaisjoukon keskelle. Itsemurhia tehtiin ahkeraan tahtiin, alkoholismi, työttömyys, perheiden hajoamiset ja erityisesti mielenterveyden romahtamiset olivat enemmän arkipäivää kuin ilmeisesti koko Suomen historian aikana – paitsi niille, jotka hyötyivät tilanteesta. Apua ei saatu mistään kun apu oli leikattu, mikä jälleentuotti maahan valtavan mielenterveysongelman, josta voi hyvin käyttää ilmaisua kansantauti.

Se maksoi, ja paljon maksoikin – jälkikäteen. Lukuja on mahdoton määritellä, mutta voi arvioida että hinta mielenterveyspalvelujen leikkauksista oli kymmenkertainen, puhumattakaan muista ”koroista”: mittaamattomasta inhimillisestä kärsimyksestä.

1990-luvulla otettiin siis käytännössä lainaa, jolla oli järkyttävän suuri korko rahassa, ja lisäksi vielä sitäkin isompi korko rahaa tärkeämmässä valuutassa: ihmisten hyvinvoinnissa. Mielenterveyden leikkaukset on vain yksi esimerkki siitä giganttikorkoisesta lainasta, joka tuolloin leikkaamalla faktisesti otettiin. Ja lainaa maksetaan edelleen, monin tavoin.

Nyt ollaan hiukan vastaavassa tilanteessa kuin 1990-luvun alussa. Erona on se, että tällä hetkellä rahalainaa saa nollakorolla, jopa miinuskorolla, tuolloin ei.

Valtionvelkaamme pyritään julkisuudessa esittämään samanlaiseksi lainaksi, kuin vaikka kotitalouslainat, mitä se ei ole. Lisäksi ei vaivauduta edes mainitsemaan että kansallisomaisuutemme on merkittävästi suurempi kuin lainan määrä.

Miksi sitten on niin muodikasta mainostaa leikkauslistoja näissä vaaleissa, kun kaikki järkevä ajattelu, useat taloustieteilijät ja varsinkin historian karmeat kokemukset huutavat aivan päinvastaista: taantumassa on elvytettävä, nousukaudella leikattava, tai järkeistettävä ja karsittava byrokratiaa? Kaikkien maailmalta ja omasta maastamme saatujen kokemusten mukaan leikkaukset – varsinkin kun ne suoritetaan suomalaiskansalliseen tapaan mekaanisesti, käyttämättä tervettä järkeä – lisäävät työttömyyttä ja pitkittävät taantumaa. Lainaa olisi saatavilla nyt nollakorolla, mutta sitä kavahdetaan, koska numerot näyttävät pahoilta. Näyttävät. Ja siksi valitaan mieluummin se kaikkein korkeakorkoisin laina, joka ei näytäniin pahalta.

Vastaus leikkausintoon löytyy nähdäkseni siitä tosiasiasta, että tietty joukko hyötyi 1990-luvun lamasta, jotkut aivan valtavasti. Viimeksi mainittuja valtamedia on nostanut jopa kansakunnan kaapin päälle mainitsematta mitenkään, kenen ja minkä kustannuksella nuo rikkaudet tuolloin tehtiin. Ja tuon tietyn joukon takana seisoo tietty poliittinen suunta. Ja tuon tietyn poliittisen suunnan takana seisoo valtamedia, koska sillä on oma lehmä ojassa. Ja valtamedia näyttää suuntaa kansalaisille niin, että sen viestinnän mukaan syntyvät ”yleiset totuudet”, ne, joita toistellaan coctailpartyista taksien kautta essonbaareihin.

Noidankehä on näin ollen täydellinen. Melkein, sillä eivät nuo ”tietyt” silti niin helpolla pääse. Vaikka valtamedia esittää yleisölleen tarkoitusperäisesti rajaamaansa tietoa, suuri osa kansalaisista kykenee vielä ajattelemaan omilla aivoillaan, myös vastavirtaan.

Pian pidetään eduskuntavaalit, jossa omilla aivoillaan ajatteleva kansanosa toivottavasti kertoisi mahdollisimman laajasti ajattelustaan, eikä juoksisi toisen kansanosan tapaan maksetun näkyvyyden (sisältää myös valtamedian uutisoinnin) ja ”yleisten totuuksien” perässä äänestyskoppiin.

Tai jäisi kotiin nukkumaan, kun muutos näyttää ylivoimaiselta.

Kirjoitus on julkaistu myös täällä.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Islannin esimerkki innostaa

Suomen valtapiirit ajavat maata jääräpäisesti eteenpäin tiellä, jota he eivät arvovaltasyistä myönnä vääräksi. Pahinta on se, että valtamedia propagoi tuon romahdukseen johtavan tien oikeellisuutta vailla todellista kritiikkiä. Kansalaisten enemmistö on lisäksi ostettu sillä mukavuudella, ettei valuuttaa ole pakko vaihtaa monilla ulkomaanmatkoilla, mutta samalla jätetään kertomatta että tuo pikku mukavuus maksaa meille miljardeja ja ajaa alas hyvinvointiyhteiskuntaamme vauhdilla.

Kaikki Pohjoismaat menestyvät Suomea paremmin oman valuuttansa avulla, Norja ja Islanti vieläkin paremmin ilman tuota liittovaltioksi väistämättä kehittyvää EU:ta, jonka kritisointi kuuluu niinikään valtamedian tabuihin.

Yksikään eduskuntapuolue ei tohdi ajaa Suomen palaamista omaan valuuttaan, vaikka monet esimerkit, kirkkaimmin Islannin, osoittavat, että valtavistakin talousromahduksista selvitään nimenomaan oman valuutan voimin. Ja nimenomaan ilman EU:n asettamia rajoituksia. Puhumattakaan yhteisvaluutasta.

EU on osoittautunut aivan muuksi kuin Suomen kansan niukka enemmistö kuvitteli äänestäessään KYLLÄ vuoden 1994 EU-vaaleissa. Tuolloin EUta markkinoitiin kansojen välisen yhteisönä, mutta se osoittautui katteettomaksi mainoslauseeksi, kun EU:sta tulikin painostuselin jäsenmaiden politiikan yhdenmukaistamiseksi oikeaan suuntaan. Siihen oikeaan… Se on unohtanut kansojen olemassaolon ja panostaa pelkästään suuryhtiöiden ja pankkien menestykseen – kansoja vastaan.

1990-luvun lopulla – sen jälkeen kun suomalaisille oli eksplisiittisesti luvattu, että KYLLÄ-ääni EU:lle ei merkitse valtuutusta yhteisvaluuttaan – euroon päätettiin siirtyä ilman kansanäänestystä, koska vaalitulos olisi näyttänyt tuolloin miinusta eurolle.

Kun samanaikaisesti Suomen eduskunnan valta on jätetty kumileimasimen asemaan ja siirretty lähes kokonaan hallituksille, ja kun hallituksia ohjastavat etujärjestöt, liike-elämä ja lobbarit, on kansanvallalle sanottu hyvästit. Ja kun vielä Suomen vaalijärjestelmäkin on rakennettu siten (esim vaalipiirit), että se suosii vallassaolevia ja isoja puolueita, muutoksen mahdollisuudet on tehokkaasti eliminoitu.

Kaikki tämä on ollut mahdollista siksi, että suomalaiset eivät sytyttele autoja tuleen ja mellakoi sittenkään kun petos heitä kohtaan käy ilmi ja likaisella rätillä mäiskitään naamaan. Ei siis ole mitenkään yllättävää että äänestäminen ei niin monia innosta.

Nyt vaalien alla olisi kuitenkin huomattava se tosiasia, että kun likipitäen kaikki EU-vastustajien 1994 esittämät kauhukuvat ovat toteutuneet (mistä valtamedia ei välitä informoida, koska sillä on oma kaupallinen ja poliittinen lehmänsä ojassa), tuolloisten vastustajien, äänestämättä jättäneiden ja vuoden 1994 kyllä-ääntään katuvien yhteenlaskettu määrä on taatusti merkittävästi isompi kuin EU:n puolustajien, miksi emme voisi yhdistää voimamme ja hakea todellisia vaihtoehtoja. Niitä, jotka eivät löydy valtapuolueista, kalliista vaalimainoksista tai valtamediasta, vaan lähes pelkästään marginaalista ja sosiaalisesta mediasta?

Niin, miksi?




lauantai 17. tammikuuta 2015

Je Suis tulee – oletko valmis?

Je Suis Charlie, näin vakuutellaan ympäri läntistä maailmaa. Onko Je Suis profeetta, jota ei saa pilkata? Jos sananvapaudesta on eri mieltä kuin Je Suis -lahko, joutuu tuskin ammutuksi, mutta länsimaiseen tapaan päätyy todennäköisesti eristetyksi ja saa terrorismin kannattajan leiman otsaan.

Olen ymmärtänyt, että Je Suis -lahkoa tunnustavat käsittävät sananvapauden niin, että satiirin, pilkan ja ivan kohteena pitää voida olla ihan kaikki – paitsi tietysti oma itse, oma uskonto tai oma maailmankatsomus. Puolustaessaan sananvapautta lahkon fundamentalistit ovat näet yllättävän valmiita sananvapauden jyrkkään rajoittamiseen Je Suis -profeetan pilkkaajilta. Satiiri ei nähtävästi saakaan ulottua kaikkiin profeettoihin.

Tarkoittaako tämä, että kaikki Je Suis -uskontoa tunnustavat vaativat hyviä tapoja ja kanssaihmisten arvoja kunnioittavien suut tukittaviksi? Ei toki, ja siksi Je Suis -fundamentalistien kaksinaamaisuutta ei pidä yleistää koskemaan kaikkia Je Suis -uskontoa tunnustavia.

Käsitettä sananvapaus käytetään äärimmäisen itsepetoksen välineenä. Vähän samaan tapaan kuin demokratiaa vaikkapa Korean, Saksan tai Kongon demokraattisissa tasavalloissa. Ja samaa sarjaa edustaa myös USAn demokratia, jonka veriset ristiretket ovat olleet käynnissä jo vuosikymmeniä. Vastaavia itsepetokseen soveltuvia ja siihen ahkerasti käytettyjä termejä ovat mm. totuus, vapaus ja hyvinvointi.

Je Suis täydentää oivallisesti tuota sarjaa, sehän tarkoittaa suomeksi Minä Olen, ja mikäpä sen oivallisempi ja tehokkaampi työkalu taloususkonnon ristiretkelle tänä aikana, jona itsekkyys ja ahneus on korotettu hyveiksi, ne ovat edellytys yhteiskunnassa menestymiseen, ja joihin valtiovaltaa ja oppositiota myöten kaikin keinoin muutenkin kannustetaan. Lähes kaikkien näiden itsepetoksen etäpesäkkeitä levittävien termien taustalla on näet raha, tavalla tai toisella. 

Taloususkonnon hiekoittamaa tietä pitkin me tallustelemme kohti Taivaan porttia. Ja siellä meidät vastaanottaa Raha Aurinkoinen, jonka oikealla puolella istuu hänen poikansa, meidän Vapahtajamme Je Suis.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Kilpailukyky

Äskettäin näin aivan erinomaisen dokumentin paviaaneista. Apinalaumoissa vallitsee erittäin vahva hierarkia ja johtopaikoista kilpaillaan verisesti. Tohtori Robert Sapolsky oli viettänyt vuosikausia laumojen parissa tutkien mm. apinoiden veren stressihormonipitoisuutta. Hän oli selvittänyt että laumahierarkian alemmilla tasoilla stressitaso nousee merkittävästi korkeammalle kuin sen ylemmillä tasoilla.

Yllättäen erästä tutkimuskohdetta kohtasi tragedia: paviaanit tonkivat kilvan syötävää turistipaikan roskiksista, ja se jäte sisälsi myrkkyä. Kaikki paviaanilauman alfaurokset kuolivat, sen sijaan ruokakilpailussa hävinneet jäivät henkiin. Sapolsky oli jo keskeyttää tutkimuksen tuon lauman kanssa, kunnes se saavutti aivan uuden tason: jäljellejääneet apinat, joista valtaosa oli naaraita, lakkasivat kilpailemasta keskenään, aggressiivisuus romahti ja rauha laskeutui yhteisöön. Mittaukset osoittivat kaikkien stressitason olennaisesti laskeneen, varsinkin kun lauma karkotti kaikki siihen ulkopuolelta pyrkivät ”pahat pojat”, jotka pörhentelivät turhaan naaraiden kiinnostuksen herättämiseksi. Nämä hyväksyivät laumaan vain uusiin elintapoihin sopeutuvat vieraat ja alfaurokset saivat häipyä kädessään Musta Pekka.

Paviaanidokumenttia katsoessani herää kysymys, eroammeko me suomalaiset niin totaalisesti paviaaneista, että meitä on toistuvasti varoitettava menettämästä uskoa kilpailukykyymme? En usko. Mutta talouseliitin ja sen helmoissa roikkuvan poliittisen eliitin ja valtamedian mukaan markkinakilpailun kärkisijoilla pysyttely on Suomelle ensiarvoisen tärkeää. 

Yksinkertainen johtopäätös on se, että suomalaisten stressihormonitaso pysyy edelleen maailman kärkisijoilla. Ja mitä laumamme onnellisuuteen tulee, se voi jokainen päätellä.

Yhdeksänminuuttinen kooste paviaanidokumentista näkyy tästä. Englanninkielisen tekstityksen voi tarvittaessa kytkeä päälle.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Suomi on sairas työhevonen

Aiemmin uutterina työhevosina tunnettujen suomalaisten käsitys työstä on heittänyt häränpyllyä ja vaihtunut kuvitelmaan rahasta. Diagnoosin nimi on taloususkonto, joka on askel askeleelta vallannut suomalaisen sielunelämän.
Nyt ollaan jo niin pitkällä, että työn ja yrittämisen tarkoitus katsotaan olevan rahan tekeminen – ei suinkaan minkään tuotteen tai hyödykkeen tai palvelun, jotka ovat jääneet kaupankäynnin jalkoihin. Kaupasta itsestään on tullut tuote, ja se jos mikä on johdattanut kansakuntamme taloususkonnon satumaailmaan, todellisuuden ulkopuolelle.
Vielä on toki paljon lähinnä PK-yrityksiä, joiden tarkoitus on tuottaa pääasiassa jotain todellista. Mutta valtavirta, valtamedia, valtiovalta ja talouseliitti, joka poliitikkoja ohjastaa, saarnaavat uuden valtionuskontomme epistolaa ja johdattavat kansakuntaa tehokkaasti rahan avulla rotkoa kohti, yleensä vetoamalla työllisyyden tekosyyhyn.
Suomeen on syntynyt outo käsitys siitä että asiat eivät saisi maksaa sitä mitä ne oikeasti maksavat. Siksi kaupaksi menee enimmäkseen huono ja halpa – hyvien ja laadukkaitten tuotteiden ja palvelujen jäädessä kaupan hyllyyn tai usein kokonaan tekemättä tai suorittamatta.
Käsitteet ovat keikahtaneet ylösalaisin: sitä mikä menee hyvin kaupaksi pidetään nykyään hyvänä ja sitä mikä ei mene, pidetään huonona. Ja siksi huonoa laatua on alettu pitää normaalitilana – tai joskus jopa hyvänä laatuna, koska huono on usein halpaa, ja menee siksi kaupaksi. Pahvimuki on taloususkonnon normien mukaan posliinikuppia parempi ja laadukkaampi astia, koska sitä myydään enemmän.
Virallisella tasolla taloususko näkyy mm. pakolliseksi määrätyssä kilpailutuksessa. Talonrakennus ja remontit ovat ehkä kuvaavin esimerkki siitä, miten huono työn jälki on nykyään normi. Vanha pätevä sanonta köyhällä ei ole varaa halpaan on tyystin unohdettu – me pidämme nähtävästi itseämme niin äveriäinä, että (vanhan sanonnan mukaan) kun automme tuhkakuppi täyttyy, se pitää vaihtaa. Kun kuluttajan asenne on tämä, kukapa sellaisia autoja kunnolla viitsisi valmistaa?
En malta myöskään olla puuttumatta entiseen ammattiini elokuvantekijänä: me suomalaiset omistamme Yleisradion, mutta emme vaadi draamaohjelmilta laatua vaan annamme sen tuupata verorahoillamme tolkuttoman määrän bulkkia katsottavaksemme. Puhumattakaan siitä, että hyvinä teatterielokuvina pidetään aivan yleisesti sellaista, joka saavuttaa parhaat katsojaluvut (ei asia päin vastoinkaan ole, mutta katsojaluvut nyt vain eivät ole minkäänlainen laadun mittari).
Mutta vakavin taloususkonnon ja sen rinnakkaiskasvainten seuraus on se, että emme enää halua kuulla totuutta, haluamme illuusion totuudesta, sellaisen joka meitä miellyttää. Sellaisen kuvan esim. päättäjistämme ja talousjärjestelmämme toimivuudesta meille tarjoaa valtamedia, joka siten saa itseään parhaiten kaupitelluksi. Totuuksien julkistaminen johtaisi epäedulliseen kilpailuasemaan naapuriviestinten kanssa.
Taloususkontoon kuuluu niin vakaa usko rahaan, että lounas uskotaan ilmaiseksi, tai ainakin melkein. Siihen kuuluu myös Hölmöläisten matonjatkaminen leikkaamalla jatkopala maton toisesta päästä. Joskus Hölmöläisten touhuille naurettiin, nykyään niistä on tehty normaalia ja mikä pahinta, virallista ja jopa pakollista toimintaa.
Kun meiltä viedään rahaa vaivihkaa ja/tai niin pienissä erissä, ettemme sitä huomaa, voidaan tuotteen, palvelun tms. julkinen, näennäinen hinta laskea mahdollisimman alas, jotta pärjättäisiin kilpailussa muiden silmänkääntäjien kanssa. Yksi räikeimmistä esimerkeistä on mainonta, joka kokoaa meiltä rahoituksensa kysymättä ja tietämättämme, ja sen jälkeen esitetään aivan pokkana että esim. tv:n kaupalliset kanavat ovat katsojilleen "ilmaisia". 
Ja useimmat meistä jopa uskovat sen, mikä viimeistään osoittaa taloususkonnon murskaavan tehon.
Suomi on sairas.

Tämä on julkaistu myäs täällä

lauantai 4. lokakuuta 2014

Ulvilan murhan mysteeri


Pekka Lehto on tehnyt parhaan elokuvansa. ”Ulvilan murhamysteeri” sukeltaa Suomen rikoshistorian ehkä omituisimpaan tapaukseen, jonka keskiöön on paiskattu neljän lapsen äiti Anneli Auer. Seitsemässä vuodessa ei ole edistytty oikeastaan lainkaan murhan selvittämisessä, ja koko tapaus on edelleen auki. Elokuvassa haastateltu psykologian professori Pekka Santtila kuvaakin osuvasti tutkinnan suhteettoman pitkittymisen kertovan yhteiskunnan totaalisesta epäonnistumisesta.

Pekka Lehto on haihduttanut melko onnistuneesti skandaalikäryn, joka tässä tapauksessa on läsnä jo luonnostaan, elokuvan rakenne on tasapainoinen ja se on hyvin leikattu – kuten myös kuvattu. Pakollisesti draamanomaisesti toteutetut kohtauksetkin pitäytyvät hyvän maun ja tyylikkyyden rajoissa, mikä tämänkaltaisissa aiheenkäsittelyissä ei usein ole ollenkaan selvää.

Riippuen vastaanottajastaan Ulvilan murhamysteerin tutkinnan ja oikeuskäsittelyn voi kokea myös koomisena ja säälittävänä. Oikeastaan tragikoomisena – niin järkyttävällä tavalla poliisitutkinnassa ja oikeuskäsittelyissä on tumpeloitu. Traagiseksi asian tekee se, että kyseessä on murhatun lisäksi viranomaisten tuhoamia ihmiselämiä, ensimmäisenä Anneli Auer ja seuraavana hänen lapsensa. Itse tutkinta- ja oikeuskäsittelyn lisäksi vahvana ihmiselämän tuhoajana on toiminut skandaaleja ja päivittäistä draama-annosta kansalle hysteerisesti tuupannut media.

Helsingin Sanomien arvostelija suhtautuu elokuvaan kaikista lukemistani kritiikeistä nuivimmin. Oletan tämän johtuvan elokuvan hyisestä mediakuvasta, jossa HS on ”laatulehtenä” edustettuna mm. otsikollaan ”Naispaholainen”. Hesarin elokuvakriitikko kysyy närkästyneenä, mitä pahaa siinä sitten on, ja miksi elokuva suhtautuu tällaiseen otsikkoon ja artikkeliin kriittisesti. Tämä tuskin kaipaa kommenttia – kohteenahan on vasta epäilty henkilö, johon kohdistuvat syytteet ja tutkinta häilyvät mitä uskomattomammalla pohjalla selvännäkijöineen, tatuoinneista tulkittuine saatanasymboleineen ja lapsilta painostamalla pumpattuine, erittäin ristiriitaisine lausuntoineen.

Trillerin aineksia elokuvaan saadaan luonnostaan – niin uskomattomia käänteitä tapauksen käsittely tuo eteemme. Kafkamainen tunnelma syntyy ajatuksesta, että Auerin tilalla voisi olla kuka tahansa meistä. Meidän kohtalostamme on päättämässä liuta harvinaisen vähän elämästä ja ihmisestä ymmärtäviä ihmisiä. On sanottava että täysin absurdina käsittelyä pitävä Pekka Santtila esittää ehdottomasti vakuuttavimmat näkemykset – ja hänhän lienee vakuuttunut Auerin syyttömyydestä. Hänen näkemyksensä tuntuu kuitenkin sysätyn sivuun, kun mekanistiset käsitykset ihmisen toiminnasta ovat ne jyränneet. Viimemainitusta mainittakoon käsittämättömän suuren painoarvon saanut Auerin julkisen itkemisen puute. Tämä kielii hyvin rajoittuneesta ihmiskäsityksestä, kun syytetty asetetaan epäilyksenalaiseksi, kun hän ei käyttäydy totuttujen stereotypioiden mukaisesti naisena, jonka pitää itkeä kameroiden edessä. Tulee mieleen, onko Auerin itkua suorastaan kärkytty ja häntä siihen yllytetty, jotta päivittäisdraama-annos saataisiin myytyä ja piikitettyä kansan käsivarteen.

On esitetty sinänsä aiheellinen kysymys, miksi lasten kuulusteluja ja myös heidän kuviaan näkyy elokuvassa ja eikö se ole lasten hyväksikäyttöä. Mielestäni kaiken mediamylläkän ja mistään ja kenestäkään piittaamattomien otsikoiden ja mitä mielikuvituksellisimpien mediajuttujen jälkeen on pitkällä tähtäimellä myös lapsille hyväksi, että median mystisille teille johdattelema yleisö voi nähdä, mistä lasten kohdalla on oikeasti kyse, ja miten heitä on painostettu ja taivuteltu selvästi ennakkoon tehdyn tutkintatuloksen varmistamiseksi. Kuulusteluvideoissahan lasten kasvot on sumennettu, vaikka vuosikymmenen takaisissa kuvissa pikkulasten kasvot ovatkin näkyvissä – nykyään ilmeisen tunnistamattomina.

On selvää että elokuvan tekijät ovat Auerin syyttömyyden kannalla, ja siihen on myös hyvät perusteet. Syyllisyyden puolesta puhuvat niin monimutkaisen mielikuvituksen tuottamat todisteet (tai oikeastaan todisteiden puuttuminen) tapahtumien kulusta, että dekkariin painettuna sellainen kuvio tuomittaisiin yksinkertaisesti täysin epäuskottavana. Mutta oikeusvaltion periaatetta, sitä että epäilty on syytön kunnes toisin todistetaan, on Ulvilan murhan kohdalla räikeästi rikottu, puhumattakaan kansalaisen oikeusturvasta.

Auerin syyllisyydestä ei vieläkään osata sanoa mitään varmaa, eikä sitä voi tehdä tämän elokuvan nähtyäänkään. Elokuva kertookin oikeastaan muusta: yksittäisen kansalaisen sivuosasta häntä itseään koskevissa asioissa.

Loppukaneettina kerron vielä oman kokemukseni polkupyöräonnettomuudesta reilu vuosi sitten. En muista tapauksesta mitään, oletettavasti viitisen minuuttia tapahtunutta ennen viiva pari tuntia sen jälkeen on muistissani musta aukko, eikä sitä saa täytettyä aivokirurgien mukaan koskaan. Muistan lähteneeni pyöräilemään, ja sen jälkeen palasin pätkittäin tietoiseksi todellisuudesta sairaalassa, se prosessi tapahtui liukumalla. Kerrotun mukaan en ollut ollut lainkaan tajuttomana, ja minut löytäneet rakennustyöläiset kertoivat minun heitelleen verisenä ja nenä murskana iloista läppää heidän kanssaan ambulanssin tuloon asti. Koska itse tapausta ei kaiketi (?) kukaan nähnyt, kaverini ilkkuivat minun saaneen joltain turpaan, ja piru vieköön, enhän voi olla siitä sataprosenttisen varma. Anneli Auerista lukiessani iski tietysti kauhukuva siitä, että olen voinut tehdä tuossa tilanteessa oikeastaan mitä vain – vaikka murhata ihmisen – ja olisin siitä autuaan tietämätön loppuelämäni.

Tällainenkin mahdollisuus putkahti mieleen Auerin kohdalla – aivan samoin kuin Bodominjärven murhaa taannoin selvitellessä, kun epäilty ei muista mitään. Ovatko Nils Gustafsson ja Anneli Auer murhanneet vai nähneet murhan – sitä tämä kokemukseni ei todista ollenkaan. Mutta ainakin tiedän, mitä muistinmenetys tarkoittaa.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä


torstai 21. elokuuta 2014

Sopulilauma?

Kun presidentti Koivisto aikanaan suivaantui lehdistöön kutsumalla sitä sopulilaumaksi, itsetunnoltaan ns. ”haasteelliset” journalistit älähtivät ja tietenkin torppasivat presidentin väittämän tuoreeltaan – varsinkin omalta kohdaltaan.

Tapahtui kaksikymmentä vuotta myöhemmin: internet miehitti kansalaisten vapaa- ja erityisesti työajan, ja media näki tilaisuutensa. Se alkoi jakaa sisältöjään netissä tarkoituksenaan houkutella yleisöä printtimedian tilauksiin ja irtonumero-ostoksiin.

Siitä vielä kymmenen vuotta eteenpäin, tähän päivään: media on vajonnut olemassaolonsa vakavimpaan kriisiin, kun kansalaiset hakevat tietonsa ja muovauttavat mielipiteensä pääasiassa netitse. Ilmaiseksi.

Mikä sai median jakamaan sisältöjään ilman korvausta? Se, että kaikki muutkin tekivät niin.

Jos kauppias jakaisi kahvipaketteja ilmaiseksi kaupassaan ns. sisäänheittoartikkelina, seuraukset keittiöekonomistin käsityskyvyn mukaan olisivat sellaiset, että kilpaillakseen em. kauppiaan kanssa naapurikauppias alkaisi jakaa jotain saludoakin houkuttelevampaa sisäänheittokamaa  – vaikkapa ilmaisia lounaita. Mutta silloin asiakas keräisi joka taholta ilmaiset pois ja häipyisi tyytyväisenä kotiinsa ostamatta mistään mitään.

Nyt kauppiaat jäävät nuoleskelemaan yhteisiä näppejään, kunnes keksivät noutaa naapurikaupoista näiden ilmaistavaroita ja jakaa myös niitä korvauksetta omassa liikkeessään. Samaan intoutuvat tietysti myös muut kauppiaat, ja pian kaikki kaupat jakelevat maksutta tarvikkeita kokonaisen valikoiman verran. Viimein tulee tilinpäätöksen aika, ja kauppiasparat havaitsevat että latin latia ei ole jäänyt kirstun pohjalle.

Tässä vaiheessa he keksivät että joku muu kuin asiakas voisi maksaa ostoksista. Silloin kuvaan astuvat mainostajat, jotka lätkäisevät ilmoituksiaan ilmaisartikkelien etiketteihin ja keräävät rahat pois sellaisesta myynnistä, jota yleisö ei (vielä) ole tottunut saamaan ilmaiseksi.

Mutta tämäkään toimenpide ei vielä riitä elättämään tavaroitaan jakavia kauppiaita. No, nyt he keksivät alkaa uudestaan periä maksua kaikesta siitä, mitä ovat jonkin aikaa jakaneet maksutta. Mutta asiakas on jo tottunut ilmaiseen lounaaseen, eikä suostu mukisematta maksamaan, mikä johtaa kauppojen massiiviseen konkurssiaaltoon asiakkaan tyytyessä heikkolaatuiseen halparihkamaan pimeiltä markkinoilta.

Tuntuuko tutulta? Ei minustakaan, sillä tuollainen toimintahan olisi pähkähullua liiketoimintaa.

Silti muuan ala harjoittaa sitä liiketoiminnan nimellä.

Sopulit …ovat tunnettuja massavaelluksistaan, joita esiintyy populaation koon saavuttaessa kriittisen kynnyksen. Sopulilaumojen heittäytyminen alas mereen jyrkänteiltä on kuitenkin vain myytti, jonka eräs kuvausryhmä loi saadakseen dokumenttielokuvaansa sopuleista lisää draamaa. (Wikipedia, internet)

Media on niin ikään myyttinen instituutio, jonka koon keskinäinen kilpailu yleisön rahoista on nostattanut kriittiselle kynnykselle. Mutta toisin kuin sopulilauma se on nyt suorittamassa draamaa loikkaamalla kollektiivisesti jyrkänteeltä.

Tuo tekeillä oleva joukko(tiedotus)itsemurha todistaa viimeistään Koiviston puheet sopuleista palturiksi.


Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.