Julkisuudesta

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin ulkomeren saaressa siihen kun kollegani soitti ja oikeastaan kuultuaan vain ääneni hän pahoitteli soittoaan keskellä yötä ja sulki puhelimen. Huomasin että puhelimeen oli aiemmin tullut tekstiviesti tuntemattomasta numerosta. Siinä kyseltiin onko uutinen edesmenemisestäni totta. Allekirjoituksena oli ”Jouni”, ja Fonecta ilmoitti numeron tarkistaessani tuntemattomaksi. Sen jälkeen alkoi tupsahdella tekstiviestejä ja muutama soittokin, joissa oltiin huolestuneita edesmenemisestäni. Oli tietysti vastattava kaikille, ettei jäisi epätietoisuutta, sillä voin ihan hyvin enkä ollut edes mennyt vessaan. Laiton myös Facebookiin ilmoituksen, jossa totesin huhut kuolemastani liioitteluksi.

Lauantaiaamuna kummastelimme ulkomeren-seuralaisteni kanssa viestiä, ja vainoharhikkoina totesimme, että numeroon ei kannattane soittaa, sillä tuollainen viesti saattaa olla houkutuslintuna jonkinlaiseen hujaukseen, varsinkin kun se oli lähetetty myös asianosaiselle, minulle. Pian veljeni soitti ja tiedusteli olenko hengissä, sillä Ilta-Sanomat oli juuri soittanut hänelle ja kysynyt varmistusta kuolemalleni. Siinä perheessä oltiin hetki sydän syrjällään, kunnes vastasin – toki harkittuani pitkään – että kyllä tämä henki pihisee edelleen ihan sutjakkaan tahtiin. Kavereiden soitot ja tekstarikyselyt jatkuivat myös.

Aamupäivällä Iltasanomien toimittaja soitti minulle ja teki haastattelun, jollaiseen en muuten olisi suostunut, mutta ajattelin, että ainakin juttu leikkaisi nähtävästi laajalle levinneeltä huhulta siivet. Kävi myös ilmi että tekstiviestejä olivat saaneet lähinnä elokuva-alan kollegat, muu lähi- tai kaukopiiri ei ollut niitä saanut. Iltiksen juttu oli kuolinviihdeuutiseksi kohtalaisen asiallinen: http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1433552655850.html?fb_action_ids=1603286383275432&fb_action_types=og.shares&fb_ref=www-share

Uutisen kommentteihin ilmestyikin välittömästi niin lapsellista tölvintää siitä, että koko juttu olisi jonkun tulevan elokuvani mainostemppu yms, että alennuin vastaamaan kommenttiketjuun, joka on myös yllä olevan linkin takaa nähtävissä. Tämän seurauksena joku neropatti vielä nälväisi, että ”Ja jossain mielen syvimmissä syövereissä tykyttää tietoisuus ja mielihyvä siitä, että olen vieläkin julkisuudessa.” Ensin- ja viimeksimainitut kommentit keräsivät luonnollisesti eniten “tykkäyksiä”, jotka näkyvät olevan tärkeimpiä markkina-arvon mittareita nykyisen taloususkonnon aikakaudella. Niiden perusteella markkina-arvoni jää pahasti negatiivisen puolelle…

Fiilikseni lauantaina olivat kyllä suurin piirtein seuraavanlaiset: https://www.youtube.com/watch?v=6fqC8jV6ZJs

Jonkin verran olen joutunut töitteni vuoksi esiintymään julkisuudessa, ja olen myös ollut paljon tekemisissä varsinaisten julkkisten kanssa. Kovinkaan moni heistä ei koe julkisuutta kovinkaan positiivisena. Samalla näet antautuu maalitauluksi kaikenlaisten hörhöjen ja myös yllättävän tolkullisten ihmisten kananmunanheittokilpailuihin. Itse voin aika reilusti väittää, että en pidä omalla kohdallani lainkaan julkisuudesta, vaikka monelle, minullekin ajoittain, se on välttämätön pakko.

Lopuksi vielä kertomus julkisuudesta niiltä ajoilta, jolloin olin ainakin elokuvapiireissä kohtalaisen tunnettu nuorehko sälli. Tampereen elokuvafestivaaleilla menin ns. luonnollisille tarpeilleni Kinopalatsin vessaan, jonka "kaikkein pyhimmän" oven lukko oli rikki. Suorittaessani tekoani ovi aukesi ja sisään pyrkinyt kaveri hämmästyi. Huusipa sitten kavereilleen: ”hei jätkät, tulkaa kattomaan! Janne Kuusi istuu paskalla!” No, muutama muukin saapui sitten pällistelemään tuota ainutlaatuista näkymää hilpeästi kikatellen.

Sitä se on, se julkisuus. Sitä ihteään…

Kirjoitus on julkaistu myös täällä

Raha ja vaalit

Modernin kapitalismin isänäkin pidetty autotehtailija Henry Ford lausui aikanaan: ”on hyvä, että kansa ei tunne pankki- ja rahoitusjärjestelmäämme, sillä jos he niin tekisivät, vallankumous tapahtuisi jo ennen huomisaamua”.

Tämä legendaarinen lausahdus palasi mieleeni kun viime viikolla juonsin Tampereella vaalipaneelia, johon poikkeuksellisesti oli kutsuttu kaikki puolueet – tosin Muutos 2011 ja mukaan ilmoittautunut kokoomus jäivät pois. Kun ehdokkailta kysyttiin pankki- ja rahoitusjärjestelmästä, oli hämmentävää, että osa heistä ei tuntenut lainkaan sen perusperiaatteita, vaan noudatti kansan yleistä tietämystä tuosta aiheesta: tietämättömyyttä.

Tällä hetkellä se tilanne, jonka Henry Ford jo aikanaan totesi kansalle tuntemattomaksi, on merkittävästi kärjistyneempi, sillä maailman mittakaavassa reaalitalouden osuus (sen, jolla on vastine todellisuudessa) finanssitaloudesta (jolla siis ei ole vastinetta todellisuudessa) lienee tutkijoista riippuen alle 5%, ja useiden tutkimusten mukaan jopa alle yhden prosentin. Fordin aikana suhteet olivat kuitenkin liki päinvastaiset – silloin rahalla oli enimmäkseen todellinen vastine reaalimaailmassa, ja Ford puhui tuolloin ainoastaan pienestä talouden osasta, siitä, joka tänään on kasvanut megalomaanisiin mittoihin.

Koska asiaa ei selvästikään kovin hyvin tunneta, selostan sen pääpiirteet – ja seuraan mielenkiinnolla vallankumouksen leimahtamista. Kun otamme pankkilainan, sitä rahaa ei ole olemassakaan, vaan pankki luo tyhjästä rahan, joka siirtyy bitteinä tilillemme. Toki pankilla pitää olla jotain todellista pohjakassassaan. Keskustelin taannoin asuntolainan yhteydessä pankkivirkailijan kanssa asiasta, ja tuolloin hän surkutteli, että EU oli juuri määrännyt liikepankkien omavaraisuusosuudeksi aiemman 8% sijaan 15% – tämä siis vain meitä tavallisia pulliaisia palvelevissa pankeissa. Juuri tämänhetkistä prosenttilukua en tiedä, koska sitä ei julkisesti kuuluteta, ilmeisesti Fordin mainitsemista syistä – ja investointipankeissa reaalinen omavaraisuusaste lienee merkittävästi alempi. Loppuja 85% ei siis ole olemassakaan, vaan sen toivotaan realisoituvan, ja se realisoituukin silloin, kun laina maksetaan takaisin. Me maksamme asuntolainamme (yleensä) työmme tuloksella, toisin sanoen reaalitaloudesta käsin.

Se, että pankeilla on oikeus luoda rahaa tyhjästä, ei kuulu yleistietoomme. Kun joku jättää maksamatta velkansa, pankki kirjaa luottotappion, eikä mitään todellista tapahdu, elleivät luottotappiot kasva merkittäväksi, jolloin pankin pitäisi kaatua, mutta se ei kaadu, koska valtiot (nykyään myös EU) pelastavat sen – näinhän kävi Suomessa 1990-luvulla, kun pelastusrahat revittiin reaalitaloudesta: veronmaksajien työstä ja kaatamalla laumoittain pienyrittäjiä. Tuon operaation jälkeen moni noista pankeista pakenikin euroalueen ulkopuolelle – Ruotsiin ja Tanskaan.

Mutta vallankumous ei syty ennen huomisaamua, koska talous- ja poliittinen eliitti ja valtamedia vaikenevat rahan todellisesta luonteesta. Se, vaikenevatko ne tietämättään vai tietäen, ei ole tiedossa. Jos tietäen, kyse on petoksesta, jos tietämättään, kyse on epäpätevyydestä – molempi pahempi. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että valtiaat antavat kansan ymmärtää totuudenvastaisesti Suomen ja maailmantalouden elävän täydessä reaalitaloudessa juuri Henry Fordin mainitsemasta syystä. Se, että kansan pimitys on näin hyvin onnistunut johtunee asian monimutkaisuudesta, ja kun eliitit pitävät kansalaisia valistumattomina, ne katsovat että on helpompi kertoa talousasioista niin yksinkertaisesti kuin mahdollista – vaikka kertomus ei pitäisi paikkansa kuin pieneltä osin.

Kun on seurannut median vaalikeskusteluja – joihin on kutsuttu yleensä vain eduskuntapuolueiden edustajia, eikä vahingossakaan päästetty haastajia näiden kanssa tekemisiin – näkee selvästi, että talousasioista puhutaan enimmäkseen pieneen vähemmistöön jäävän reaalitalouden pohjalta, tietysti siksi että se on ymmärrettävämpää kuin puhua finanssitaloudesta, siitä, joka peittoaa reaalitalouden nykyään mennen tullen.

On epäselvää kuinka moni eduskuntapuolueiden ehdokkaista ei tunne pankki- ja rahoitusjärjestelmäämme ja kuinka moni heistä vain jättää kertomatta tietämänsä. Epäselvää se on siksi, että valtamedia ei tivaa sitä heiltä.

Miksi? Tapahtuisiko vallankumous nyt, jos kansa tietäisi rahan tyhjästä luomisesta niin kuin se pankki- ja rahoitusjärjestelmässämme toimii? Epäilen, koska juuri sillä tyhjästä luodulla rahalla ostetaan nyt yhteiskuntarauhaa. Rauha ja hyvinvointi ovat meillä vain lainassa.

Kysymys kuuluu, kuinka pitkään se voi jatkua.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Mitä EU:lle EI-äänestäneet tekevät nyt?

Kuinka voi olla mahdollista että vaikka vuonna 1994 Suomen liittämistä EU:iin vastusti yli 43 % äänestäneistä (äänestysaktiivisuus oli 74 %, 1 228 261 ei-ääntä ja 1 620 726 kyllä-ääntä), kaikki lopettavassa eduskunnassa istuneet puolueet ovat olleet käytännössä kyllä-puolueita?

EU-äänestyksen jälkeen on tapahtunut: Suomi liitettiin yhteisvaluuttaan ilman kansanäänestystä (vedoten EU-perussopimukseen) siitä huolimatta että ennen EU-vaaleja jäsenyyttä ajava valtionjohto vakuutti julkisesti, että kyllä-ääni eijohda yhteisvaluuttaan. Kysymyksessä oli harhautus, jota moni EU-myönteinen poliitikkokin on jälkikäteen kiitellyt, koska oli ilmeistä, että ei-puoli olisi voittanut jos valtionjohto olisi tuolloin kertonut totuuden. Myös Suomen valtamedia teki Aatos Erkon aloitteesta keskinäisen sopimuksen uutisoinnin rajaamisesta EU-positiivisuuteen. Saivartelijat vetoavat tietysti siihen että totuus olisi kyllä ollut kaikkien äänestäjien luettavissa Maastrichtin sopimuksesta, ja siksi on turha ruikuttaa.

Ja nyt: yksikään Suomen eduskuntapuolue ei aja EU:sta eikä edes eurosta irrottautumista, vaikka valtaosa aikanaan liittymistä vastustaneiden argumenteista on toteutunut: EU:ta markkinoitiin Euroopan kansojen yhteisyyttä ajavana unionina, mutta kuten 1994 vastustajat varoittivat, siitä tuli valtionrajat häivyttämään pyrkivä ja uusiksi rajoiksi suuryritysten ja liikepankkien omistussuhteiden pohjalta ei-maantieteelliset rajat piirtävä talousvaltaliitto. Vielä sitäkin pahempaa eivät tuolloiset vastustajat osanneet edes pelätä: EU:sta on tullut todellinen demokratian irvikuva, se kun pyrkii mitätöimään kansalliset vaalitulokset monin tavoin kiristämällä – on käynyt selväksi että vasemmisto ei EU:lle kelpaa, kuten Kreikan tapauksessa on nähty. EU on muodostunut oikeistolaisen talousvallan jäsenmaissaan takaavaksi tyranniaksi.

Mitä euroon tulee, kansalaisten kannatusta kositaan namusetämäisesti niin, että on makeaa karkkia käyttää samaa valuuttaa ulkomaillakin. Mainitsematta jätetään kuitenkin, montako miljardia tuo nami maksaa sekä suoraan että monen keittiön kautta.

Kaikesta tästä huolimatta EU:ta käsitellään valtamediassa ja valtiaiden puheissa samalla tavalla kuin taloutta: luonnonvoiman kaltaisena itsestäänselvyytenä, jossa annettu on vain kiltisti otettava. Vedotaan jopa Paasikiven lauseeseen: kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.

Tosiasioiden? Eikö tosiasia ole myös se, että tosiasiat ovat muutettavissa? Varsinkin jos ne asiat eivät edes ole tosia, vaan perustuvat uskoon, tai kauniimmin sanoen luottamukseen – tai pahimmillaan valheeseen.

1994 ei-äänensä antaneet ja myös ne tuolloin kyllä-äänestäneet, jotka ovat ymmärtäneet tulleensa petetyiksi, sekä kaikki EU-kriittiset tuolloin äänestämättä jättäneet mukaan lukien silloin alaikäiset ja vielä syntymättömät muodostavat väistämättä niin ison joukon, että ihmettelisin miten se nyt jäisi 1994 äänestystuloksen ei-äänimäärää pienemmäksi. Nyt, kun EU:n ja euron katastrofi on jo käymässä selväksi kansalle – vai onko sittenkään?

Ja silti: kaikki eduskuntapuolueet ovat kyllä-puolueita siitä huolimatta että yksittäisiä EU-vastaisia kansanedustajia löytyy satunnaisesti eri puolueista. Nämä eivät kuitenkaan mahda puolueilleen mitään, kun hallitukseen meno edellyttää nähtävästi EU:n ja euron myötäilyä. Ja koska hallitus on siirtänyt itselleen eduskunnalle kuuluvan vallan, siihen pyritään veri kurkussa, varsinkin kun se ei edusta kansan tahtoa yhtä ”ikävästi” kuin eduskunta. Vaalilupausten vastaisiin päätöksiin alistutaan sitten hallituskonsensuksen nimeen, jota voidaan syyttää takinkäännöistä.

Muutosvoimia vastaan valtapuolueilla on rakennettuna vedenpitävä strategia: vaalipiirijärjestelmä ei palvele nykyaikana alueellista edustavuutta, vaan se on lähes pelkkä taktikoinnin väline ja varmistaa suurten puolueiden menestyksen. 3 prosentin äänikynnys estää sen, että muutosvoimat saisivat edes jalkaansa eduskunnan oven väliin. Puoluetukijärjestelmä edistää vanhojen puolueiden vaalimenestystä ja vaikeuttaa muiden. Valtamedia ei ota edes huomioon muutosvoimien olemassaoloa, vaan leimaa ne yleensä hörhöilyksi lainkaan niihin perehtymättä. Mielikuvien voima on massiivinen ja sitä myös käytetään – enimmäkseen rahan avulla, ja sen vuoksi. Hämmentävintä valtamediassa on se, kuinka haluton se on seuraamaan ns. kansan pulssia.

Vaihtoehdot EU-kriittiselle äänestäjäkunnalle ovat vähissä, vaikka niitäkin on löydettävissä kaiken vähättelyn ja mustamaalauksen takaa. Vaikka mahdollisuus isoonkin muutokseen on kyllä olemassa, se edellyttäisi, että nukkuvien valtava puolue ymmärtäisi syyt nukkumiselleen ja aktivoituisi äänestämään Suomen – ja myös oman tilanteensa – muutoksen puolesta. Ja lisäksi sen, että mahdollisimman moni kieltäytyisi äänestämästä pelkkien mielikuvien varassa ja ottaisi selvää asioista – muualta kuin taas kerran puolensa valinneesta valtamediasta – nyt nettiaikana, kun se on melkein kaikille mahdollista.

Kijoitus on julkaistu myös täällä

Puudelimedia

Suomen valtamedia on viimeisten vuosikymmenten aikana luopunut sille perinteisesti kuuluvasta velvoitteestaan vallan vahtikoirana. Päinvastoin, vaikuttaa siltä kuin se tekisi kaikkensa, jotta kaikki vaihtoehdot ja muutosvoimat pysyisivät näkymättömissä, ja kritiikki vallanpitäjiä, erityisesti talousvaltaa kohtaan, rajoittuu enimmäkseen pinnalliseen lipaisuun.

Kohtuutonta olisi toki väittää, että monet yksittäiset toimittajat eivät tekisi työtään niin kuin toimittajan kuuluu tehdä. Mutta näyteikkunoissaan valtamedia välttää esittämästä vallanpitäjille todella vaikeita kysymyksiä. Sen sijaan media juoksee kliseenomaisesti ilmaistuna (sillä klisee tarkoittaa yllättävän usein samaa kuin tosi) sopulilaumana vallan perässä. Esimerkiksi nyt vaalien alla leikkauskohteita ja työpaikkojen määrää tivataan papukaijan tapaan ajattelematta asiaa pidemmälle, koska aihe on pinnalta sipaisten trendikäs ja helppo. Ei tule mieleenkään udella, leikataanko lapsilta, vanhuksilta, sairailta, jätetäänkö koululaiset hengittämään hometta vai ajetaanko heidät ilman lakkautettua opettajanvirkaa kadulle oppimaan elämää kantapään kautta. Tai sitä, onko kaikki työ yhtä tarpeellista, ja mitä työ ylipäänsä tänään tarkoittaa. Tarkoitetaanko sillä rahaa vai jotain todellista? Se ratkaisevan tärkeä kysymys jää järjestään esittämättä. Ammattitaidottomuutta vai eräänlaista suomettuneisuutta, itsesensuuria?

Kokeneet poliitikot päästetään mediaan esittelemään opettelemaansa jargonia, ja auta armias kun tulee vastaan kokematon vaaliehdokas – hänen päänahkansa, toisin sanoen se, että hänen epävarmuuttaan päästään ilkkumaan, on arvokasta matskua keskivertotoimittajalle, koska sellainen vasta klikkauksia (ja mainostuloja) tuottaakin. Ja esimies kiittää.

Itseään kuoliaaksi kilpailevan kaupallisen median motiivit nykyiseen alennustilaan on selitettävissä. Nettiräjähdyksen myötä yleisöä tärkeämmäksi rahoittajaksi on muodostunut mainostaja – ja mainostaja ei suosi vastakarvaan sukivaa tiedottamista, vaan maksaa nimenomaan kuuliaasta puudeliudesta, yleisön miellyttämisestä. Mainostajan tarkoitus on saada yleisön kulutus kiihtymään – mieluimmin yli varojen – ja ohjautumaan haluamaansa suuntaan, eikä sillä ole mitään muita viestinnällisiä, puhumattakaan sivistyksellisistä tai muista pitkäjänteisistä päämääristä. Yhteiskunnallisia tavoitteita mainostajalla on toki suomalaisten monipuolinen kytkeminen ”läntiseen arvoyhteisöön”, mikä tarkoittaa estottomaan kuluttamiseen innostamista kaikki tuon arvoyhteisön muut ongelmat sivuuttaen.

Ruokkivaa kättä ei ole taloudellista purra, ja talous on kaupallisen median elinehto ja useimmille myös tarkoitus.

Sen sijaan se, että Yleisradio esittelee omassa näyteikkunassaan, uutis- ja ajankohtaistoiminnassaan, samaa seurakoiraa kuin kaupallinen media omine motiiveineen tekee, on selitettävissä sillä, että YLEn kaikin keinoin tavoiteltu riippumattomuus poliittisten puolueiden ohjailulta on epäonnistunut. Yle-veron piti merkitä puoluepolitiikan näppien pitämistä erossa talon ohjelmistosisällöstä, mutta toisin on käynyt: jos aiemmin valtaa pitivät demarit, viime ajat kokoomus on muovaillut melko estottomasti Ylen näkyvintä antia. Lisäksi joka kerta kun jotain eduskuntapuoluetta kritisoidaan, asianomainen puolue uhkailee, ja saattaa myös toteuttaa uhkauksen Ylen rahoituksen leikkaamisesta. Kaikesta tuosta piti päästä eroon viimeistään Yle-veron astuessa voimaan. Suomen kansan, joka Yleisradion omistaa, pitää siksi ottaa omistajan vastuu – ei niin, että kaikki ohjelmisto pitäisi olla suunnattu minulle – vaan myös muille, koko kansalle, joka ei ole lainkaan yhtenäinen. Valta Ylessä on saatava takaisin poliittiselta eliitiltä omistajalleen, Suomen epäyhtenäiselle ja monipuoliselle kansalle.

Vaalit parin viikon kuluttua tulevat todennäköisesti osoittamaan sen, että vaikka kansan parissa velloo ilmeinen muutostarve, ja laajasti on jo kyllästytty taloususkovaisen ja suppean talouseliitin etuja ajavan poliittisen eliitin toimintaan ja myös petytty populisteihin, vanhat puolueet jatkanevat vanhaan malliin vaalien jälkeenkin. Kun todelliset vaihtoehdot ja muutosvoimat pidetään kaikin keinoin piilossa, äänestävät turvautuvat vanhoihin tottumuksiin tai luulottelevat populistien tarkoittavan mitä väittävät muuttavansa, ja vaihtoehdoista tietämättömät jättävät kokonaan äänestämättä.

Tässä tehtävässä keskeisinä häärivät talouseliitti itse, vanhat puolueet ja aktiivisimpana valtamedia, joka tukee edellämainittuja vastoin median unohtunutta perustehtävää, vallan vahtikoiruutta.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Leikkaus on korkeakorkoinen laina

Nyt kun puolueet käyvät huutokauppaa siitä, mikä niistä leikkaa eniten, ja valtamedia tivaa puolueilta leikkauksista itsestäänselvyytenä, on hyvä palauttaa mieleen se julkisesti ylistetty tapa, jolla 1990-luvun lama ”selätettiin”.

Tuolloin Suomen talous oli sössitty oikein perusteellisesti: rahamarkkinat oli avattu hallitsemattomasti, ja pankit tyrkyttivät lainaa kenelle tahansa – tarkoituksella ei ollut mitään väliä. Seuraukset tunnemme hyvin, mutta ei nähtävästi tarpeeksi, koska samoja ratkaisuja ollaan ajamassa nytkin, kun 00-luvun nousukaudella poliitikot eivät kannatuksensa säilyttääkseen malttaneet uudistaa rakenteita edes siten, että tyhjät olisi otettu pois. Päinvastoin.

Kun 1990-luvun lamassa pankkijärjestelmän pelastamiseksi ja siinä sivussa wahlroosien rikastuttamiseksi köyhiltä ja keskituloisilta leikattiin – joiltain vietiin  tuhkatkin pesästä –  seuraukset olivat tuhoisat. Ottakaamme esimerkiksi mielenterveyspalveluiden leikkaus: kun samaan aikaan pienyhtiöitä tuhottiin järjestelmällisesti  ja lainarahoilla hankittua omaisuutta pakkomyytiin pilkkahinnalla niille, joilla oli varaa maksaa, oli seurauksena mittaamaton määrä kärsimystä varsinkin kaikkensa menettäneen, valtavan kansalaisjoukon keskelle. Itsemurhia tehtiin ahkeraan tahtiin, alkoholismi, työttömyys, perheiden hajoamiset ja erityisesti mielenterveyden romahtamiset olivat enemmän arkipäivää kuin ilmeisesti koko Suomen historian aikana – paitsi niille, jotka hyötyivät tilanteesta. Apua ei saatu mistään kun apu oli leikattu, mikä jälleentuotti maahan valtavan mielenterveysongelman, josta voi hyvin käyttää ilmaisua kansantauti.

Se maksoi, ja paljon maksoikin – jälkikäteen. Lukuja on mahdoton määritellä, mutta voi arvioida että hinta mielenterveyspalvelujen leikkauksista oli kymmenkertainen, puhumattakaan muista ”koroista”: mittaamattomasta inhimillisestä kärsimyksestä.

1990-luvulla otettiin siis käytännössä lainaa, jolla oli järkyttävän suuri korko rahassa, ja lisäksi vielä sitäkin isompi korko rahaa tärkeämmässä valuutassa: ihmisten hyvinvoinnissa. Mielenterveyden leikkaukset on vain yksi esimerkki siitä giganttikorkoisesta lainasta, joka tuolloin leikkaamalla faktisesti otettiin. Ja lainaa maksetaan edelleen, monin tavoin.

Nyt ollaan hiukan vastaavassa tilanteessa kuin 1990-luvun alussa. Erona on se, että tällä hetkellä rahalainaa saa nollakorolla, jopa miinuskorolla, tuolloin ei.

Valtionvelkaamme pyritään julkisuudessa esittämään samanlaiseksi lainaksi, kuin vaikka kotitalouslainat, mitä se ei ole. Lisäksi ei vaivauduta edes mainitsemaan että kansallisomaisuutemme on merkittävästi suurempi kuin lainan määrä.

Miksi sitten on niin muodikasta mainostaa leikkauslistoja näissä vaaleissa, kun kaikki järkevä ajattelu, useat taloustieteilijät ja varsinkin historian karmeat kokemukset huutavat aivan päinvastaista: taantumassa on elvytettävä, nousukaudella leikattava, tai järkeistettävä ja karsittava byrokratiaa? Kaikkien maailmalta ja omasta maastamme saatujen kokemusten mukaan leikkaukset – varsinkin kun ne suoritetaan suomalaiskansalliseen tapaan mekaanisesti, käyttämättä tervettä järkeä – lisäävät työttömyyttä ja pitkittävät taantumaa. Lainaa olisi saatavilla nyt nollakorolla, mutta sitä kavahdetaan, koska numerot näyttävät pahoilta. Näyttävät. Ja siksi valitaan mieluummin se kaikkein korkeakorkoisin laina, joka ei näytäniin pahalta.

Vastaus leikkausintoon löytyy nähdäkseni siitä tosiasiasta, että tietty joukko hyötyi 1990-luvun lamasta, jotkut aivan valtavasti. Viimeksi mainittuja valtamedia on nostanut jopa kansakunnan kaapin päälle mainitsematta mitenkään, kenen ja minkä kustannuksella nuo rikkaudet tuolloin tehtiin. Ja tuon tietyn joukon takana seisoo tietty poliittinen suunta. Ja tuon tietyn poliittisen suunnan takana seisoo valtamedia, koska sillä on oma lehmä ojassa. Ja valtamedia näyttää suuntaa kansalaisille niin, että sen viestinnän mukaan syntyvät ”yleiset totuudet”, ne, joita toistellaan coctailpartyista taksien kautta essonbaareihin.

Noidankehä on näin ollen täydellinen. Melkein, sillä eivät nuo ”tietyt” silti niin helpolla pääse. Vaikka valtamedia esittää yleisölleen tarkoitusperäisesti rajaamaansa tietoa, suuri osa kansalaisista kykenee vielä ajattelemaan omilla aivoillaan, myös vastavirtaan.

Pian pidetään eduskuntavaalit, jossa omilla aivoillaan ajatteleva kansanosa toivottavasti kertoisi mahdollisimman laajasti ajattelustaan, eikä juoksisi toisen kansanosan tapaan maksetun näkyvyyden (sisältää myös valtamedian uutisoinnin) ja ”yleisten totuuksien” perässä äänestyskoppiin.

Tai jäisi kotiin nukkumaan, kun muutos näyttää ylivoimaiselta.

Kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Islannin esimerkki innostaa

Suomen valtapiirit ajavat maata jääräpäisesti eteenpäin tiellä, jota he eivät arvovaltasyistä myönnä vääräksi. Pahinta on se, että valtamedia propagoi tuon romahdukseen johtavan tien oikeellisuutta vailla todellista kritiikkiä. Kansalaisten enemmistö on lisäksi ostettu sillä mukavuudella, ettei valuuttaa ole pakko vaihtaa monilla ulkomaanmatkoilla, mutta samalla jätetään kertomatta että tuo pikku mukavuus maksaa meille miljardeja ja ajaa alas hyvinvointiyhteiskuntaamme vauhdilla.

Kaikki Pohjoismaat menestyvät Suomea paremmin oman valuuttansa avulla, Norja ja Islanti vieläkin paremmin ilman tuota liittovaltioksi väistämättä kehittyvää EU:ta, jonka kritisointi kuuluu niinikään valtamedian tabuihin.

Yksikään eduskuntapuolue ei tohdi ajaa Suomen palaamista omaan valuuttaan, vaikka monet esimerkit, kirkkaimmin Islannin, osoittavat, että valtavistakin talousromahduksista selvitään nimenomaan oman valuutan voimin. Ja nimenomaan ilman EU:n asettamia rajoituksia. Puhumattakaan yhteisvaluutasta.

EU on osoittautunut aivan muuksi kuin Suomen kansan niukka enemmistö kuvitteli äänestäessään KYLLÄ vuoden 1994 EU-vaaleissa. Tuolloin EUta markkinoitiin kansojen välisen yhteisönä, mutta se osoittautui katteettomaksi mainoslauseeksi, kun EU:sta tulikin painostuselin jäsenmaiden politiikan yhdenmukaistamiseksi oikeaan suuntaan. Siihen oikeaan… Se on unohtanut kansojen olemassaolon ja panostaa pelkästään suuryhtiöiden ja pankkien menestykseen – kansoja vastaan.

1990-luvun lopulla – sen jälkeen kun suomalaisille oli eksplisiittisesti luvattu, että KYLLÄ-ääni EU:lle ei merkitse valtuutusta yhteisvaluuttaan – euroon päätettiin siirtyä ilman kansanäänestystä, koska vaalitulos olisi näyttänyt tuolloin miinusta eurolle.

Kun samanaikaisesti Suomen eduskunnan valta on jätetty kumileimasimen asemaan ja siirretty lähes kokonaan hallituksille, ja kun hallituksia ohjastavat etujärjestöt, liike-elämä ja lobbarit, on kansanvallalle sanottu hyvästit. Ja kun vielä Suomen vaalijärjestelmäkin on rakennettu siten (esim vaalipiirit), että se suosii vallassaolevia ja isoja puolueita, muutoksen mahdollisuudet on tehokkaasti eliminoitu.

Kaikki tämä on ollut mahdollista siksi, että suomalaiset eivät sytyttele autoja tuleen ja mellakoi sittenkään kun petos heitä kohtaan käy ilmi ja likaisella rätillä mäiskitään naamaan. Ei siis ole mitenkään yllättävää että äänestäminen ei niin monia innosta.

Nyt vaalien alla olisi kuitenkin huomattava se tosiasia, että kun likipitäen kaikki EU-vastustajien 1994 esittämät kauhukuvat ovat toteutuneet (mistä valtamedia ei välitä informoida, koska sillä on oma kaupallinen ja poliittinen lehmänsä ojassa), tuolloisten vastustajien, äänestämättä jättäneiden ja vuoden 1994 kyllä-ääntään katuvien yhteenlaskettu määrä on taatusti merkittävästi isompi kuin EU:n puolustajien, miksi emme voisi yhdistää voimamme ja hakea todellisia vaihtoehtoja. Niitä, jotka eivät löydy valtapuolueista, kalliista vaalimainoksista tai valtamediasta, vaan lähes pelkästään marginaalista ja sosiaalisesta mediasta?

Niin, miksi?

http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2013/01/23/islannin-presidentti-emme-mekaan-tarvitse-euta/20131287/12

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1426304890646

http://www.talouselama.fi/uutiset/islanninsuurlahettilas+ylella+pankit+kaatuivat+hyvinvointivaltio+pelastui/a2290564

Je Suis tulee – oletko valmis?

Je Suis Charlie, näin vakuutellaan ympäri läntistä maailmaa. Onko Je Suis profeetta, jota ei saa pilkata? Jos sananvapaudesta on eri mieltä kuin Je Suis -lahko, joutuu tuskin ammutuksi, mutta länsimaiseen tapaan päätyy todennäköisesti eristetyksi ja saa terrorismin kannattajan leiman otsaan.

Olen ymmärtänyt, että Je Suis -lahkoa tunnustavat käsittävät sananvapauden niin, että satiirin, pilkan ja ivan kohteena pitää voida olla ihan kaikki – paitsi tietysti oma itse, oma uskonto tai oma maailmankatsomus. Puolustaessaan sananvapautta lahkon fundamentalistit ovat näet yllättävän valmiita sananvapauden jyrkkään rajoittamiseen Je Suis -profeetan pilkkaajilta. Satiiri ei nähtävästi saakaan ulottua kaikkiin profeettoihin.

Tarkoittaako tämä, että kaikki Je Suis -uskontoa tunnustavat vaativat hyviä tapoja ja kanssaihmisten arvoja kunnioittavien suut tukittaviksi? Ei toki, ja siksi Je Suis -fundamentalistien kaksinaamaisuutta ei pidä yleistää koskemaan kaikkia Je Suis -uskontoa tunnustavia.

Käsitettä sananvapaus käytetään äärimmäisen itsepetoksen välineenä. Vähän samaan tapaan kuin demokratiaa vaikkapa Korean, Saksan tai Kongon demokraattisissa tasavalloissa. Ja samaa sarjaa edustaa myös USAn demokratia, jonka veriset ristiretket ovat olleet käynnissä jo vuosikymmeniä. Vastaavia itsepetokseen soveltuvia ja siihen ahkerasti käytettyjä termejä ovat mm. totuus, vapaus ja hyvinvointi.

Je Suis täydentää oivallisesti tuota sarjaa, sehän tarkoittaa suomeksi Minä Olen, ja mikäpä sen oivallisempi ja tehokkaampi työkalu taloususkonnon ristiretkelle tänä aikana, jona itsekkyys ja ahneus on korotettu hyveiksi, ne ovat edellytys yhteiskunnassa menestymiseen, ja joihin valtiovaltaa ja oppositiota myöten kaikin keinoin muutenkin kannustetaan. Lähes kaikkien näiden itsepetoksen etäpesäkkeitä levittävien termien taustalla on näet raha, tavalla tai toisella. 

Taloususkonnon hiekoittamaa tietä pitkin me tallustelemme kohti Taivaan porttia. Ja siellä meidät vastaanottaa Raha Aurinkoinen, jonka oikealla puolella istuu hänen poikansa, meidän Vapahtajamme Je Suis.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.