Kuinka voi olla mahdollista että vaikka vuonna 1994 Suomen liittämistä EU:iin vastusti yli 43 % äänestäneistä (äänestysaktiivisuus oli 74 %, 1 228 261 ei-ääntä ja 1 620 726 kyllä-ääntä), kaikki lopettavassa eduskunnassa istuneet puolueet ovat olleet käytännössä kyllä-puolueita?
EU-äänestyksen jälkeen on tapahtunut: Suomi liitettiin yhteisvaluuttaan ilman kansanäänestystä (vedoten EU-perussopimukseen) siitä huolimatta että ennen EU-vaaleja jäsenyyttä ajava valtionjohto vakuutti julkisesti, että kyllä-ääni eijohda yhteisvaluuttaan. Kysymyksessä oli harhautus, jota moni EU-myönteinen poliitikkokin on jälkikäteen kiitellyt, koska oli ilmeistä, että ei-puoli olisi voittanut jos valtionjohto olisi tuolloin kertonut totuuden. Myös Suomen valtamedia teki Aatos Erkon aloitteesta keskinäisen sopimuksen uutisoinnin rajaamisesta EU-positiivisuuteen. Saivartelijat vetoavat tietysti siihen että totuus olisi kyllä ollut kaikkien äänestäjien luettavissa Maastrichtin sopimuksesta, ja siksi on turha ruikuttaa.
Ja nyt: yksikään Suomen eduskuntapuolue ei aja EU:sta eikä edes eurosta irrottautumista, vaikka valtaosa aikanaan liittymistä vastustaneiden argumenteista on toteutunut: EU:ta markkinoitiin Euroopan kansojen yhteisyyttä ajavana unionina, mutta kuten 1994 vastustajat varoittivat, siitä tuli valtionrajat häivyttämään pyrkivä ja uusiksi rajoiksi suuryritysten ja liikepankkien omistussuhteiden pohjalta ei-maantieteelliset rajat piirtävä talousvaltaliitto. Vielä sitäkin pahempaa eivät tuolloiset vastustajat osanneet edes pelätä: EU:sta on tullut todellinen demokratian irvikuva, se kun pyrkii mitätöimään kansalliset vaalitulokset monin tavoin kiristämällä – on käynyt selväksi että vasemmisto ei EU:lle kelpaa, kuten Kreikan tapauksessa on nähty. EU on muodostunut oikeistolaisen talousvallan jäsenmaissaan takaavaksi tyranniaksi.
Mitä euroon tulee, kansalaisten kannatusta kositaan namusetämäisesti niin, että on makeaa karkkia käyttää samaa valuuttaa ulkomaillakin. Mainitsematta jätetään kuitenkin, montako miljardia tuo nami maksaa sekä suoraan että monen keittiön kautta.
Kaikesta tästä huolimatta EU:ta käsitellään valtamediassa ja valtiaiden puheissa samalla tavalla kuin taloutta: luonnonvoiman kaltaisena itsestäänselvyytenä, jossa annettu on vain kiltisti otettava. Vedotaan jopa Paasikiven lauseeseen: kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.
Tosiasioiden? Eikö tosiasia ole myös se, että tosiasiat ovat muutettavissa? Varsinkin jos ne asiat eivät edes ole tosia, vaan perustuvat uskoon, tai kauniimmin sanoen luottamukseen – tai pahimmillaan valheeseen.
1994 ei-äänensä antaneet ja myös ne tuolloin kyllä-äänestäneet, jotka ovat ymmärtäneet tulleensa petetyiksi, sekä kaikki EU-kriittiset tuolloin äänestämättä jättäneet mukaan lukien silloin alaikäiset ja vielä syntymättömät muodostavat väistämättä niin ison joukon, että ihmettelisin miten se nyt jäisi 1994 äänestystuloksen ei-äänimäärää pienemmäksi. Nyt, kun EU:n ja euron katastrofi on jo käymässä selväksi kansalle – vai onko sittenkään?
Ja silti: kaikki eduskuntapuolueet ovat kyllä-puolueita siitä huolimatta että yksittäisiä EU-vastaisia kansanedustajia löytyy satunnaisesti eri puolueista. Nämä eivät kuitenkaan mahda puolueilleen mitään, kun hallitukseen meno edellyttää nähtävästi EU:n ja euron myötäilyä. Ja koska hallitus on siirtänyt itselleen eduskunnalle kuuluvan vallan, siihen pyritään veri kurkussa, varsinkin kun se ei edusta kansan tahtoa yhtä ”ikävästi” kuin eduskunta. Vaalilupausten vastaisiin päätöksiin alistutaan sitten hallituskonsensuksen nimeen, jota voidaan syyttää takinkäännöistä.
Muutosvoimia vastaan valtapuolueilla on rakennettuna vedenpitävä strategia: vaalipiirijärjestelmä ei palvele nykyaikana alueellista edustavuutta, vaan se on lähes pelkkä taktikoinnin väline ja varmistaa suurten puolueiden menestyksen. 3 prosentin äänikynnys estää sen, että muutosvoimat saisivat edes jalkaansa eduskunnan oven väliin. Puoluetukijärjestelmä edistää vanhojen puolueiden vaalimenestystä ja vaikeuttaa muiden. Valtamedia ei ota edes huomioon muutosvoimien olemassaoloa, vaan leimaa ne yleensä hörhöilyksi lainkaan niihin perehtymättä. Mielikuvien voima on massiivinen ja sitä myös käytetään – enimmäkseen rahan avulla, ja sen vuoksi. Hämmentävintä valtamediassa on se, kuinka haluton se on seuraamaan ns. kansan pulssia.
Vaihtoehdot EU-kriittiselle äänestäjäkunnalle ovat vähissä, vaikka niitäkin on löydettävissä kaiken vähättelyn ja mustamaalauksen takaa. Vaikka mahdollisuus isoonkin muutokseen on kyllä olemassa, se edellyttäisi, että nukkuvien valtava puolue ymmärtäisi syyt nukkumiselleen ja aktivoituisi äänestämään Suomen – ja myös oman tilanteensa – muutoksen puolesta. Ja lisäksi sen, että mahdollisimman moni kieltäytyisi äänestämästä pelkkien mielikuvien varassa ja ottaisi selvää asioista – muualta kuin taas kerran puolensa valinneesta valtamediasta – nyt nettiaikana, kun se on melkein kaikille mahdollista.
Kijoitus on julkaistu myös täällä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti