Elämme taloususkonnon aikaa, se on hyvää vauhtia syrjäyttämässä
Suomen luterilaisen valtionuskonnon.
Olen aina ymmärtänyt että kansamme edustajat parlamentissa
valitaan ajamaan kansalaisten etuja.
Tällä hetkellä näyttää silti siltä, että poliitikot ajavat pikemminkin yritysten ja omistuksen etuja, ja niistä sellaisia, jotka suuntautuvat joko
suoraan tai ennen kaikkea keittiön kautta kansalaisia vastaan. Ei, älkää
ymmärtäkö väärin, en ole lähtökohtaisesti yritystoimintaa vastaan, mutta olen
kansalaisten puolella silloin, kun yritystoiminnan ja kansalaisten välille
syntyy/synnytetään ristiriitoja.
Poliitikoilla, nähtävästi puoluekannasta riippumatta, on
perusteensa kaikkea yritys- ja liiketoimintaa tukevaan politiikkaan. Se on talouskasvu ja työllisyys. Mikäs siinä, jos näiden sanojen merkitys olisi
sisäistetty, mutta ei, näitä termejä käytetään pääasiassa uskonnolliseen tapaan,
jumalan sanana, itsestään selvinä tavoittelemisen arvoisina asioina, aivan kuten
vieläkin monitasoisempia sanoja totuus,
vapaus ja demokratia. Sanojen
merkitystä ei yleensä pohdita eikä perustella, kuten jumalan sanaakaan ei sovi
kyseenalaistaa eikä vaatia sille järjellisiä perusteita.
Elämme kaiken kaikkiaan uskon varassa, ja fokus on siirtynyt
jumalasta talouteen ja rahaan.
Rahasta puhutaan,
kuin se itsessään olisi jonkinlainen tavoittelemisen arvoinen suure, vaikka samalla tiedetään hyvin,
että se on vain vaihdon väline, eikä enimmäkseen
enää edes paperia tai halpaa metallia. Mistä moinen käsityksen ristiriita?
Uskonnosta ja uskonnonomaisesta ajattelusta, vastaan. Harvoin tullaan
ajatelleeksi, että raha on niin kuin se lasketaan, ja sen vaihtoarvo riippuu täysin
laskijasta. Maailman bruttokansantuote on vain pieni murunen kokonaistaloudesta:
raha, jolla on edes jonkinlaista vastinetta todellisuudessa muodostaa vain
muutaman prosentin virtuaalirahasta, jos sitäkään. Virtuaaliraha taas on
perustuvinaan sen toiveisiin realisoitua joskus, mutta sen määrä on nykypäivänä
niin megalomaaninen, että vaikka kaikki tekisimme kymmenen kertaa enemmän
työtä, se ei koskaan voi realisoitua, toisin sanoen sitä velkaa ei koskaan tulla
maksamaan ”takaisin”. Rahasta leijonanosa siis perustuu uskoon, ja tuon uskon
olemme nielaisseet purematta sitä lähes lainkaan.
Huolestuttavaa on se, että kansan edustajat, joiden pitäisi työskennellä
kansansa eduksi, toimivat nykyään tuon uskonnon ohjaamana. Uskotaan siihen,
että jos kaikki istuvat kiltisti kahdeksan tuntia työpaikallaan, maa pelastuu. Ja
siksi on vahvistettava kaikkea työtä ja talouskasvua tukevaa toimintaa, keinolla millä hyvänsä. Työstä on tehty itseisarvo, jota ei kyseenalaisteta, sillä
siihen liitetty raha liikkuu ripeästi, ja rahan liike on pyhä, talouskasvua nostattava tekijä. Ja taas unohdetaan
se, että valtaosa rahasta ja taloudesta ei perustu mihinkään todelliseen.
On olemassa välttämättömiä töitä ja tarpeellisia töitä,
mutta suuri osa töistä on ylimääräistä. Mitä välttämättömämmäksi työ muuttuu, sitä vähemmän se tuottaa talouskasvua. Ajatelkaamme vaikka
terveyden- ja lastenhoitoa etc. Ylimääräinen ja elämisellemme tarpeeton työ on
sitä, joka tuottaa paljon rahaa, ja eniten tuottaa omistaminen/sijoittaminen/pelaaminen,
joka suoritetaan ylimäärärahalla. Se saattaa tuottaa jotakin todellistakin,
mutta enimmäkseen se tuottaa vain lisää virtuaalis-uskonnollisia toiveita ja
haaveita.
Kun kansalliset poliitikot ovat lähes tyystin antautuneet
sille että he eivät enää näennäisiä silmänkääntötemppuja lukuun ottamatta ohjaile
maan taloutta vaan ovat luovuttaneet ohjakset liike-elämälle, he toimivat tylysti
kansaansa vastaan. Huomionarvoista tässä on se, että ne yrittäjät, joiden yritystoiminnan
tarkoitus on tuottaa jotain todellista kansalle (nämä löytyvät enimmäkseen
pk-sektorilta), on jätetty pelkkien voittojen ja lisäarvon vuoksi toimivan
liike-elämän jalkoihin – aivan kuten talous kokonaisuudessaankin on hylännyt
todellisuuden ja toimii nyt pääasiallisesti virtuaalitodellisuudessa, uskon varassa.
Tämä kaikki on ehkä monimutkaista ymmärtää, mutta
käsityskykyni mukaan aina vapauttaessaan voitontavoittelua kansalaisten sääntelystä
(työllisyyden ja talouskasvun varjolla), valtiaat edistävät samalla
eriarvoistumista, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Kun
melkein jokainen poliittinen toimenpide tehdään nykyään väliaikaisen
kriisiratkaisun tapaan, ei kukaan näe nenäänsä pidemmälle. Ymmärrän myös että
nenää pidemmälle katsojat eivät ole mediaseksikkäitä ja sitä kautta eivät myöskään äänestäjien
suosiossa, kuten talouskasvuintoilijat ovat leipää ja sirkushuveja luvatessaan.
Silti juuri noita näkijöitä tarvittaisiin maata luotsaamaan nykyisten
lyhytnäköisten ja itseään kauppaavien namusetien ja -tätien tilalle.
Kysymys kuuluu: olisiko demokratiassamme jokin ongelma?
Teksti on julkaistu myös täällä, jonne toivon mahdolliset kommentit.
perjantai 19. huhtikuuta 2013
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Helsingin Sanomien korkeatasoinen sensuuri
Olen
Helsingin Sanomien verkkotilaaja, ja olen osallistunut ajoittain sen
uutiskeskusteluun siitä alkaen kun he saivat oman kommentointitilini monen
kuukauden vetkuttelun jälkeen toimimaan.
Helsingin Sanomien kommentointi on moderoitua, mikä sinänsä on ihan ok, törkykirjoituksia kun on paljon liikkeellä. Hesarissa keskustelu on käsketty päätoimittajan omien sanojen mukaan pitää ”korkeatasoisena”. Mitä tuo korkea taso sitten merkitsee?
Hesarin tapauksessa ”korkea” taso tarkoittaa nähtävästi tietynlaisen kuvan antamista Suomen mielipideilmastosta, mutta käytännössä sen vääristelyä. En tarkoita tällä sitä, että Hesarin pitäisi julkaista joka jumalan tökeryys, vaan noudattaa edes omia ohjeitaan moderoinnissa. Lainaus: ”Kansalaiskeskustelun edistäminen on aina ollut HS:n tärkeä tehtävä. Keskustelu on siirtynyt osin toreilta ja salongeista internetiin… Haluamme luoda HS.fi:stä paikan, jossa jokainen (kursivointi kirjoittajan) suomalainen voi keskustella niistä itselleen tärkeistä asioista, joita HS:n toimituksen sisältö käsittelee.” Allekirjoitus Mikael Pentikäinen.
Olen useaan otteeseen ollut yhteydessä Hesarin moderointikonttoriin, ja vastauksissa kyseenalaistamani mielipidesensuuri on järjestelmällisesti kiistetty samalla tarmokkuudella kuin Kiinassa tai Venäjällä – ja yhtä uskottavasti. Helsingin Sanomat ei siedä, että sen toimintaa arvostellaan kommenteissa, vaan kriittiset ja asialliset kommentit Hesaria kohtaan sensuroidaan surutta. Vaakalaudalla ovat myös mm. valtakunnalliset itsestäänselvyydet, kuten taloususkonto ja jatkuvan kilpailun ja kasvun harha, joiden kritisointi sensuroidaan vuorossa olevasta moderoijasta ja hänen laupeudestaan tai maailmankatsomuksestaan riippuen hämmästyttävän pontevasti.
Tänään kommentoin Hesarin pääkirjoitusta, sitä, jossa tuomitaan ministeri Hautalan toimet pimeän työn teettämisessä. Huomautan heti alkuun, että en lähtökohtaisesti hyväksy pimeää työtä, en ole vihreä enkä kuulu Hautalan kannattajakuntaan. Sen sijaan olen katsonut ympärilleni, ja väitän tietäväni jotain suomalaisesta todellisuudesta.
Olen havainnut, että lähes kaikki aikuisikään ehtineet suomalaiset, kuten tietysti minä itsekin, ovat joskus maksaneet tai vastaanottaneet rahaa ilmoittamatta siitä verottajalle. Kritisoin kommenteissa Hesarin kaksinaamaisuutta syyllistää ministerit, jotka eivät suostuneet vastaamaan Hesarin kysymykseen, ovatko he koskaan olleet tekemisissä kuitittoman maksatuksen kanssa. Käsittääkseni asian kiistäneet ministerit mitä todennäköisimmin valehtelivat, vaikka Stubb vetosi muistamattomuuteen ja Haglund vetosi toiveuniinsa. Toki ministerin vastauksista tiedän vain sen, mikä Hesarista oli luettavissa, mutta ne, jotka eivät suostuneet setvimään menneisyytensä yksityisasioita Hesarin palstoilla, eivät käsittääkseni halunneet valehdella kuten kollegansa mitä ilmeisimmin tekivät.
Edellytin kommenteissani, että Hesarin uskottavuuden vuoksi pääkirjoitustoimittajan ja vastaavan päätoimittajan tulisi kertoa julkisesti (ja rehellisesti), ovatko he itse koskaan maksaneet tai vastaanottaneet verottamatonta rahaa.
Nuo kommenttini sensuroitiin. Jälleen tuli nähtyä, mikä on korkeatasoista keskustelua, mikä ei.
Olen pitänyt pilkkanimitystä Pikkupravda aika lapsellisena, mutta on myönnettävä, että varsinkin nykyisen päätoimittajan kaudella Hesari on rakentanut entistä vahvemmin omaa (mielipide)valtakuntaansa valtakuntamme sisälle. Olen usein ihmetellyt ja myös tivannut selityksiä Pentikäisen Hesarin linjanvedosta ja sen vastuusta Suomen kansalle, mutta vastaukseksi olen saanut poliitikkojakin pyöreämpiä latteuksia, joista on rivien välistä luettavissa pelkkää vallan synnyttämää määrätöntä ylimielisyyttä.
Kirjoitus on julkaistu myös täällä, johon toivon mahdolliset kommentit.
Helsingin Sanomien kommentointi on moderoitua, mikä sinänsä on ihan ok, törkykirjoituksia kun on paljon liikkeellä. Hesarissa keskustelu on käsketty päätoimittajan omien sanojen mukaan pitää ”korkeatasoisena”. Mitä tuo korkea taso sitten merkitsee?
Hesarin tapauksessa ”korkea” taso tarkoittaa nähtävästi tietynlaisen kuvan antamista Suomen mielipideilmastosta, mutta käytännössä sen vääristelyä. En tarkoita tällä sitä, että Hesarin pitäisi julkaista joka jumalan tökeryys, vaan noudattaa edes omia ohjeitaan moderoinnissa. Lainaus: ”Kansalaiskeskustelun edistäminen on aina ollut HS:n tärkeä tehtävä. Keskustelu on siirtynyt osin toreilta ja salongeista internetiin… Haluamme luoda HS.fi:stä paikan, jossa jokainen (kursivointi kirjoittajan) suomalainen voi keskustella niistä itselleen tärkeistä asioista, joita HS:n toimituksen sisältö käsittelee.” Allekirjoitus Mikael Pentikäinen.
Olen useaan otteeseen ollut yhteydessä Hesarin moderointikonttoriin, ja vastauksissa kyseenalaistamani mielipidesensuuri on järjestelmällisesti kiistetty samalla tarmokkuudella kuin Kiinassa tai Venäjällä – ja yhtä uskottavasti. Helsingin Sanomat ei siedä, että sen toimintaa arvostellaan kommenteissa, vaan kriittiset ja asialliset kommentit Hesaria kohtaan sensuroidaan surutta. Vaakalaudalla ovat myös mm. valtakunnalliset itsestäänselvyydet, kuten taloususkonto ja jatkuvan kilpailun ja kasvun harha, joiden kritisointi sensuroidaan vuorossa olevasta moderoijasta ja hänen laupeudestaan tai maailmankatsomuksestaan riippuen hämmästyttävän pontevasti.
Tänään kommentoin Hesarin pääkirjoitusta, sitä, jossa tuomitaan ministeri Hautalan toimet pimeän työn teettämisessä. Huomautan heti alkuun, että en lähtökohtaisesti hyväksy pimeää työtä, en ole vihreä enkä kuulu Hautalan kannattajakuntaan. Sen sijaan olen katsonut ympärilleni, ja väitän tietäväni jotain suomalaisesta todellisuudesta.
Olen havainnut, että lähes kaikki aikuisikään ehtineet suomalaiset, kuten tietysti minä itsekin, ovat joskus maksaneet tai vastaanottaneet rahaa ilmoittamatta siitä verottajalle. Kritisoin kommenteissa Hesarin kaksinaamaisuutta syyllistää ministerit, jotka eivät suostuneet vastaamaan Hesarin kysymykseen, ovatko he koskaan olleet tekemisissä kuitittoman maksatuksen kanssa. Käsittääkseni asian kiistäneet ministerit mitä todennäköisimmin valehtelivat, vaikka Stubb vetosi muistamattomuuteen ja Haglund vetosi toiveuniinsa. Toki ministerin vastauksista tiedän vain sen, mikä Hesarista oli luettavissa, mutta ne, jotka eivät suostuneet setvimään menneisyytensä yksityisasioita Hesarin palstoilla, eivät käsittääkseni halunneet valehdella kuten kollegansa mitä ilmeisimmin tekivät.
Edellytin kommenteissani, että Hesarin uskottavuuden vuoksi pääkirjoitustoimittajan ja vastaavan päätoimittajan tulisi kertoa julkisesti (ja rehellisesti), ovatko he itse koskaan maksaneet tai vastaanottaneet verottamatonta rahaa.
Nuo kommenttini sensuroitiin. Jälleen tuli nähtyä, mikä on korkeatasoista keskustelua, mikä ei.
Olen pitänyt pilkkanimitystä Pikkupravda aika lapsellisena, mutta on myönnettävä, että varsinkin nykyisen päätoimittajan kaudella Hesari on rakentanut entistä vahvemmin omaa (mielipide)valtakuntaansa valtakuntamme sisälle. Olen usein ihmetellyt ja myös tivannut selityksiä Pentikäisen Hesarin linjanvedosta ja sen vastuusta Suomen kansalle, mutta vastaukseksi olen saanut poliitikkojakin pyöreämpiä latteuksia, joista on rivien välistä luettavissa pelkkää vallan synnyttämää määrätöntä ylimielisyyttä.
Kirjoitus on julkaistu myös täällä, johon toivon mahdolliset kommentit.
maanantai 11. helmikuuta 2013
Älä usko otsikoihin
Sunnuntain
Hesari otsikoi raflaavasti: Liittyykö Aspergerin oireyhtymä koulusurmiin?
Artikkeli sinällään on kohtalaisen asiallinen, siinä pyritään välttämään
asperger-syndroomaisten suoraa kytkentää koulusurmiin, eikä juttu muutenkaan
ole yhtään otsikkonsa mukainen: artikkeli käsittelee enimmältään koulusurma-uhkaajia,
eikä koulusurmaajia. Otsikko on siis harhaanjohtava, koska nämä ovat täysin eri
asioita, ja tässäkin tapauksessa kysymysmerkkiä käytetään keinona maalata musta valhe valkoiseksi. Myyvän ja lukijoita houkuttelevan otsikoinnin ja ingressitekstin myötä
Hesari on tehnyt karhunpalveluksen paitsi ilmeisesti jutun
kirjoittaneelle toimittajalle, myös ennen kaikkea
asperger-syndroomadiagnostisoiduille. Oletan, tai ainakin toivon, että
toimittaja itse olisi otsikoinut juttunsa toisin kuin nyt on täysin
vastuuttomasti tehty. Pahimmillaan tuo jutun näyttävä lanseeraus voi johtaa
koulukiusaamiseen ja syrjintään lietsoessaan aiheetonta pelkoa lukijoihinsa.
Asperger-artikkelin
suomalaisosuus pohjautuu tutkimukselle, jossa on käsitelty 77 koulu-uhkaajaa,
ja heistä kahdeksan on todettu aspergereiksi. Mainitsematta jätetään se, että
nämä 77 ovat mainitussa tutkimuksessa jo lähtökohtaisesti psykiatriseen
tutkintaan ohjattuja, ja heidän lisäkseen on huomattava määrä muita
kouluammuntauhkailijaa. Nämä huomioon ottamatta saadaan aikaan tuo
”huolestuttava” 10%.
Hesarin
artikkeli (tai oikeammin otsikointi) kirvoittikin kipakoita kommentteja HS:n
verkkosivuille, eikä ihme: maito on jo kaatunut, kun mielikuvat otsikoinnin
perusteella linkittävät aspergerit koulusurmaajiin. Artikkeli viittaa, mutta ei
kerro enempää tutkimuksista, joissa väkivallan ja aspergerin yhteydet ovat
minimaaliset. Näillä saattaa olla mielikuvia ja suuria suunnitelmia erinäisistä
asioista, mutta väkivalta ja vastaava fyysinen aktiivisuus on heille yleensä
vierasta.
Asperger-syndroomaiset
eivät kuulu valtavirtaan eivätkä sopeudu konsensukseen, mitä tietysti pidetään
yhtenäishakuisessa kulttuurissamme ongelmana (tai ”haasteena” kuten
bisneskielellä kaiketi tulisi ilmaista). Hesarin artikkeli ja varsinkin sen
lanseeraus on linjassa tämän yhtenäisajattelun kanssa siinä missä
toisinajattelun vähättely, jota valtamedia harjoittaa aktiivisesti,
seurauksista piittaamatta.
Olen
tuntenut lukuisia erikoisia henkilöitä, joista joillekin on diagnosoitu
asperger, joillekin ei (varsinkin entisaikaan, kun diagnoosia ei edes ollut
olemassa). Aiemmin heistä useimpia kuvattiin persoonallisiksi tai omituisiksi,
ja he solahtivat arkipäivään aivan luontevasti. Heitä on välillä suorastaan
ikävä, vaikka osa heistä olikin vastenmielisiä. Mutta nykyisten ”haasteiden”
aikana ei persoonallisuuksia enää haluta kansan pariin, vaan heidät pyritään
eristämään kaikenlaisella lokeroinnilla, joista asperger on hyvä esimerkki.
Mutta miksi?
Rahan takia, tietysti. Päätelkää itse millä tavoin.
PS. Olen
keskustellut paljon viime aikoina siitä, miten asiallisinakin pidetyt viestimet
lähestyvät kannibaalilehdistön menettelytapoja, ja on uumoiltu että Hesarikin
näyttää kymmenen vuoden kuluttua nykyiseltä Ilta-Sanomilta. Kirjoitan muuten
tätä tänne omaan blogiini, koska Hesari on bannannut
kommentointimahdollisuuteni, omien sanojensa mukaan teknisistä syistä, vaikka
siitä maksankin, ja harvoinpa Hesari kommenttipalstoillaan muutenkaan julkaisee
itseään kritisoivia viestejä.
PS2. Olen julkaissut tekstin myös täällä.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Kuinka selätin selkävaivat
Tässä kirjoituksessa paljastan, miten selätin krooniset
selkävaivat, ja siksi suosittelen tämän lukemista niille, joita selät
riivaavat. Siis kutakuinkin kaikille.
Olen ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni istumatyöntekijä,
mikä asettaa selän ankaralle koetukselle, koska käsitykseni mukaan istuminen on
ihmiskeholle täysin vieras asento. Olen nähnyt kaltaisteni lyyhistyvän
selkäkipujen vuoksi ja jopa invalidisoituneen iäksi.
Minullakin oli parin vuosikymmenen ajan jatkuvia vaikeuksia
selkäni kanssa, ja hoidin ongelmaa virallisilla ja vähemmän virallisilla
menetelmillä. Kävin läpi työterveyden fysioterapiat, naprapaatit, kiropraktikot
ja osteopaatit sekä omatoimiset jumppaliikkeet. Jatkuva istuminen rasitti etenkin
ristiselkää niin, että varsinkin yöt olivat yhtä tuskaa, ja niskan jumiutumiset
tekivät elämästä ajoittain helvettiä.
Viitisen vuotta sitten työhönsä esimerkillisesti omistautunut
osteopaatti teki omalle liiketoiminnalleen hallaa neuvomalla minulle
yksinkertaisen keinon selkäongelmieni ratkaisemiseksi. Aloin toteuttaa sitä
tunnollisesti, ja siitedes sain sanoa hyvästit selkäkivuille, mistä olen selänhoitajalleni
ikuisesti kiitollinen. Koin tapahtuneen lähes ihmeparantumisena – niin
yksinkertaisesta asiasta oli lopulta kyse.
Pohdin moneen kertaan tuon verrattoman osteopaatin
toimintaa: hän menetti asiakkaansa tekemällä juuri sen, mitä hänen pitikin. Kun
laajensin tuota ajatusta, mieleeni juolahti, moniko ammatikseen selkävaivoja
helpottava, tai missä tahansa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvässä ammatissa
toimiva tekisi samoin. Pessimistinä arvioin että varsin harva. Kyse kun on
elinkeinosta.
Kysymys mahdollisesta paranoidisuudestaan huolimatta kuuluu:
pitkitetäänkö vaivojamme ja esitetäänkö meille terveydellisiä uhkakuvia, jotta
terveydenhoitobisnes tuottaisi? Tuo kysymys herää helposti, kun seuraa nykyistä
terveydenhoitoalan yksityistämisvimmaa. Jatkokysymys: kenen intresseissä on
heikentää julkisen terveydenhoidon toimintatehoa? Koska julkisen terveydenhoidon
tarkoitus on kansalaisten terveydenhoito, yksityisen liiketoiminnan tarkoitus taas
on tuottaa voittoa yrityksen omistajille, on vastaus kysymykseen ilmeinen:
liikemiesten, joiden etu on ohjata terveydenhoitoa omien yhtiöittensä syliin.
Lisäkysymys: miksi liikemiesten voitontavoittelu on
valtiovallan erityisessä suojeluksessa, ja miksi valtiovalta suosii yleisesti
kaupankäyntiä varsinaisen tuotannon kustannuksella, oli tuotanto sitten
terveydenhoitoa tai kännyköitä? Tarkennan ajatusta: mistä johtuu, että
kaupankäynti näkyy muuttuneen tärkeämmäksi kuin se tuote, josta kauppaa
käydään? Toisinaan vaikuttaa siltä kuin itse kauppaa pidettäisiin jonkinlaisena
alkutuotantona. Mutta kauppaa ei ole olemassa ilman mitään kaupattavaa tuotetta
– siitä huolimatta, että kaupankäyntiä voikin pitää palvelutuotantona ja
sinänsä välttämättömänä.
Mistä johtuu yhteiskunnan paukkujen siirtäminen tuotannosta
kauppaan? Ilmiötä voisi kansankielellä kutsua vaikka perse edellä puuhun
kiipeämiseksi. Ensin perustetaan kauppa ja sitten mietitään mitä myytäisiin –
jos sittenkään.
En tiedä, kuinka erityinen tämä ilmiö on juuri Suomessa,
mutta oletan ettemme ole ainoita, jotka tekevät kauppaa kaupalla. Käsitykseni
mukaan kaupankäynnin arvo maailmanlaajuisesti noteerataan vähintään
kymmenkertaiseksi verrattuna reaalisen tuotannon arvoon, joten tilanne on
täysin nurinkurinen. Tuota kymmenen suhde yhteen -lukemaa kutsutaan myös
rahatalouden suhteeksi reaalitalouteen.
Viimeinen kysymykseni kuuluu: mihin olemme matkalla, kun
fiktiiviset arvot ovat selättämässä reaaliset arvot?
Ja mitä selättämiseen tulee, selkäkivun sain hallintaan
seuraavalla tavalla – ainakin omassa tapauksessani, jonka oletan todella
yleiseksi varsinkin istumatyöläisillä: istun tuolilla jalat harallaan, annan
kätteni roikkua jalkojen välistä kohti lattiaa ja annan yksinkertaisesti painovoiman
toimia viiden minuutin ajan. Tämä on hyvä tehdä heti aamulla, kun selkä on
jäykkänä, ennen kuin olen syönyt mitään. Tärkeintä on rentous, en siis työnnä
käsiäni alaspäin, vaan annan niiden laskeutua itsestään lattiaa kohti. Viiden
minuutin aikana selkäni on pelkän painovoiman avulla antanut periksi vähintään
kymmenen sentin verran. Sen jälkeen
nousen varovasti äkillistä liikettä varoen. Viisi minuuttia on osoittautunut
sopivaksi: vähempi ei ihan riitä, pidemmästä ei enää ole hyötyä.
Alun perin selkäkivut hellittivät jo parissa-kolmessa
päivässä. Joskus kun sairaana ollessani olen jättänyt roikkumisen väliin
moneksi päiväksi, olen huomannut, että selkäkivut vähitellen palaavat. Mutta
aloitettuani tämän simppelin aamuharjoitteen taas uudestaan, kipu on taas
hellittänyt pian.
Viiden minuutin päivittäinen liike on todella pieni hinta
siitä helvetistä pääsemisestä, minkä jatkuva selkäkipu tuottaa. Siksi suosittelen
tämän kokeilua kaikille, jotka tunnistavat vastaavat oireet, mutta itse varoisin
aloittamasta selän ollessa tulehduksen tai krampin vallassa.
Julkaistu myös täällä, jonne toivon kommentit.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Janne Kuusen blogit
Aiemmat blogitekstini kommentteineen näkyvät täällä. Julkaisen blogiani tämän blogspotin rinnallaUS/Puheenvuorossa, toivon kommentit ensisijaisesti sinne.
Janne Kuusi
Janne Kuusi
lauantai 12. tammikuuta 2013
Niinistö keskittyy taudin oireisiin
Uudenvuodenpuheessaan presidentti Niinistö keskittyi jo aiemmin tutuksi tulleisiin aiheisiin – suomalaisten omaneduntavoittelun ja ahneuden torjumiseen. Puheeseensa sisältynyttä ristiriitaa hän ei kaiketi ymmärtänyt, kuten tuskin valtaosa suomalaisistakaan, joiden arkeen keskinäinen kilpailu ja globaalin kilpailukyvyn kohentaminen on hivuttautunut itsestään selväksi kivijalaksi elämälle. Se, että aikamme valtionuskontoa, taloutta yritetään näin risteyttää vanhaan yhtenäiskristilliseen arvoperinteeseen, on kuin öljyn ja veden epätoivoista yhdistämistä.
Itsekkyyteen, ahneuteen ja kansalaisten oikeudentunnon epäkohtiin puuttuminen on tietysti sinällään suotavaa ja myönteistä, mutta huomionarvoista on, että Niinistö puhuu kansallisesta yhtenäisyydestä aikana, joka toisilla äänihuulillaan huutaa yksilöllisiä vapauksia, taloudellista kilpailua ja yhteiskunnan sääntelyn ja huolenpidon purkamista.
Taloudellisen kilpailukyvyn eräs tärkeä edellytys on itsekkyys, josta on vain kukonaskel ahneuteen, mikä on taloususkonnon oloissa monelle vaikea myöntää – etenkin talouden toimijoiden taholta. Kaiketi siksi Niinistönkin agenda keskittyy taudin sijasta oireisiin, joiden näennäinen laastarointi on ikävä kyllä hyvästä tahdosta huolimatta omiaan pahentamaan itse tautia.
Niin kauan kun lähes puhtaaksi talouspolitiikaksi muuttuneen yhteiskuntaelämän perusteisiin ei kajota, oireet vain pahenevat. Teholannoittamalla samanaikaisesti ahneuden ja itsekkyyden maaperää on niiden kitkeminen toivotonta. Samaan hengenvetoon, kun kansakuntaa kehotetaan säästäväisyyteen, siihen vedotaan, jotta se työllisyyden nimissä kuluttaisi mahdollisimman runsaskätisesti. Samaan hengenvetoon kun meille kerrotaan rahan puutteen rajoittavan vanhustemme ja vauvojemme vaippojen vaihtamista, lastemme kouluttamista, terveytemme hoitamista ja kansamme sivistämistä, unohdetaan että kaikki nuo tehtävät tekevät ihmiset, eivät eurot. Raha on pelkkä mittayksikkö – eurot eivät tee mitään, eivät ole sinällään mitään. Illuusion onnesta eurot saattavat joillekin tuoda, eivät kuitenkaan onnea, rakkautta, viisautta ja kyvykkyyttä.
Niinistö on sellaisessa asemassa, että hänen olettaisi voivan puhua rahan valtaamasta yhteiskunnastamme ja kansallisessa psyykestämme oikeilla nimillä. Mutta vaikka hänellä olisi jonkinlainen ymmärrys talouden uskonnonomaisesta asemasta Suomessa, presidentin lienee oma viitekehyksensä huomioon ottaen mahdotonta hylätä kaikki se talouteen kytketty usko, joka meidän on nyt jo vuosikymmeniä kerrottu johtavan taivaan porteille.
kommentoi mieluiten täällä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)