perjantai 19. huhtikuuta 2013

Jumalan sanaa

Elämme taloususkonnon aikaa, se on hyvää vauhtia syrjäyttämässä Suomen luterilaisen valtionuskonnon.

Olen aina ymmärtänyt että kansamme edustajat parlamentissa valitaan ajamaan kansalaisten etuja. Tällä hetkellä näyttää silti siltä, että poliitikot ajavat pikemminkin yritysten ja omistuksen etuja, ja niistä sellaisia, jotka suuntautuvat joko suoraan tai ennen kaikkea keittiön kautta kansalaisia vastaan. Ei, älkää ymmärtäkö väärin, en ole lähtökohtaisesti yritystoimintaa vastaan, mutta olen kansalaisten puolella silloin, kun yritystoiminnan ja kansalaisten välille syntyy/synnytetään ristiriitoja.

Poliitikoilla, nähtävästi puoluekannasta riippumatta, on perusteensa kaikkea yritys- ja liiketoimintaa tukevaan politiikkaan. Se on talouskasvu ja työllisyys. Mikäs siinä, jos näiden sanojen merkitys olisi sisäistetty, mutta ei, näitä termejä käytetään pääasiassa uskonnolliseen tapaan, jumalan sanana, itsestään selvinä tavoittelemisen arvoisina asioina, aivan kuten vieläkin monitasoisempia sanoja totuus, vapaus ja demokratia. Sanojen merkitystä ei yleensä pohdita eikä perustella, kuten jumalan sanaakaan ei sovi kyseenalaistaa eikä vaatia sille järjellisiä perusteita.

Elämme kaiken kaikkiaan uskon varassa, ja fokus on siirtynyt jumalasta talouteen ja rahaan.

Rahasta puhutaan, kuin se itsessään olisi jonkinlainen tavoittelemisen arvoinen suure, vaikka samalla tiedetään hyvin, että se on vain vaihdon väline, eikä enimmäkseen enää edes paperia tai halpaa metallia. Mistä moinen käsityksen ristiriita? Uskonnosta ja uskonnonomaisesta ajattelusta, vastaan. Harvoin tullaan ajatelleeksi, että raha on niin kuin se lasketaan, ja sen vaihtoarvo riippuu täysin laskijasta. Maailman bruttokansantuote on vain pieni murunen kokonaistaloudesta: raha, jolla on edes jonkinlaista vastinetta todellisuudessa muodostaa vain muutaman prosentin virtuaalirahasta, jos sitäkään. Virtuaaliraha taas on perustuvinaan sen toiveisiin realisoitua joskus, mutta sen määrä on nykypäivänä niin megalomaaninen, että vaikka kaikki tekisimme kymmenen kertaa enemmän työtä, se ei koskaan voi realisoitua, toisin sanoen sitä velkaa ei koskaan tulla maksamaan ”takaisin”. Rahasta leijonanosa siis perustuu uskoon, ja tuon uskon olemme nielaisseet purematta sitä lähes lainkaan.

Huolestuttavaa on se, että kansan edustajat, joiden pitäisi työskennellä kansansa eduksi, toimivat nykyään tuon uskonnon ohjaamana. Uskotaan siihen, että jos kaikki istuvat kiltisti kahdeksan tuntia työpaikallaan, maa pelastuu. Ja siksi on vahvistettava kaikkea työtä ja talouskasvua tukevaa toimintaa, keinolla millä hyvänsä. Työstä on tehty itseisarvo, jota ei kyseenalaisteta, sillä siihen liitetty raha liikkuu ripeästi, ja rahan liike on pyhä, talouskasvua nostattava tekijä. Ja taas unohdetaan se, että valtaosa rahasta ja taloudesta ei perustu mihinkään todelliseen.

On olemassa välttämättömiä töitä ja tarpeellisia töitä, mutta suuri osa töistä on ylimääräistä. Mitä välttämättömämmäksi työ muuttuu, sitä vähemmän se tuottaa talouskasvua. Ajatelkaamme vaikka terveyden- ja lastenhoitoa etc. Ylimääräinen ja elämisellemme tarpeeton työ on sitä, joka tuottaa paljon rahaa, ja eniten tuottaa omistaminen/sijoittaminen/pelaaminen, joka suoritetaan ylimäärärahalla. Se saattaa tuottaa jotakin todellistakin, mutta enimmäkseen se tuottaa vain lisää virtuaalis-uskonnollisia toiveita ja haaveita.

Kun kansalliset poliitikot ovat lähes tyystin antautuneet sille että he eivät enää näennäisiä silmänkääntötemppuja lukuun ottamatta ohjaile maan taloutta vaan ovat luovuttaneet ohjakset liike-elämälle, he toimivat tylysti kansaansa vastaan. Huomionarvoista tässä on se, että ne yrittäjät, joiden yritystoiminnan tarkoitus on tuottaa jotain todellista kansalle (nämä löytyvät enimmäkseen pk-sektorilta), on jätetty pelkkien voittojen ja lisäarvon vuoksi toimivan liike-elämän jalkoihin – aivan kuten talous kokonaisuudessaankin on hylännyt todellisuuden ja toimii nyt pääasiallisesti virtuaalitodellisuudessa, uskon varassa.

Tämä kaikki on ehkä monimutkaista ymmärtää, mutta käsityskykyni mukaan aina vapauttaessaan voitontavoittelua kansalaisten sääntelystä (työllisyyden ja talouskasvun varjolla), valtiaat edistävät samalla eriarvoistumista, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Kun melkein jokainen poliittinen toimenpide tehdään nykyään väliaikaisen kriisiratkaisun tapaan, ei kukaan näe nenäänsä pidemmälle. Ymmärrän myös että nenää pidemmälle katsojat eivät ole mediaseksikkäitä ja sitä kautta eivät myöskään äänestäjien suosiossa, kuten talouskasvuintoilijat ovat leipää ja sirkushuveja luvatessaan.

Silti juuri noita näkijöitä tarvittaisiin maata luotsaamaan nykyisten lyhytnäköisten ja itseään kauppaavien namusetien ja -tätien tilalle. Kysymys kuuluu: olisiko demokratiassamme jokin ongelma?


Teksti on julkaistu myös täällä, jonne toivon mahdolliset kommentit.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Helsingin Sanomien korkeatasoinen sensuuri

Olen Helsingin Sanomien verkkotilaaja, ja olen osallistunut ajoittain sen uutiskeskusteluun siitä alkaen kun he saivat oman kommentointitilini monen kuukauden vetkuttelun jälkeen toimimaan.

Helsingin Sanomien kommentointi on moderoitua, mikä sinänsä on ihan ok, törkykirjoituksia kun on paljon liikkeellä. Hesarissa keskustelu on käsketty päätoimittajan omien sanojen mukaan pitää ”korkeatasoisena”. Mitä tuo korkea taso sitten merkitsee?

Hesarin tapauksessa ”korkea” taso tarkoittaa nähtävästi tietynlaisen kuvan antamista Suomen mielipideilmastosta, mutta käytännössä sen vääristelyä. En tarkoita tällä sitä, että Hesarin pitäisi julkaista joka jumalan tökeryys, vaan noudattaa edes omia ohjeitaan moderoinnissa. Lainaus: ”Kansalaiskeskustelun edistäminen on aina ollut HS:n tärkeä tehtävä. Keskustelu on siirtynyt osin toreilta ja salongeista internetiin… Haluamme luoda HS.fi:stä paikan, jossa jokainen (kursivointi kirjoittajan) suomalainen voi keskustella niistä itselleen tärkeistä asioista, joita HS:n toimituksen sisältö käsittelee.” Allekirjoitus Mikael Pentikäinen.

Olen useaan otteeseen ollut yhteydessä Hesarin moderointikonttoriin, ja vastauksissa kyseenalaistamani mielipidesensuuri on järjestelmällisesti kiistetty samalla tarmokkuudella kuin Kiinassa tai Venäjällä – ja yhtä uskottavasti. Helsingin Sanomat ei siedä, että sen toimintaa arvostellaan kommenteissa, vaan kriittiset ja asialliset kommentit Hesaria kohtaan sensuroidaan surutta. Vaakalaudalla ovat myös mm. valtakunnalliset itsestäänselvyydet, kuten taloususkonto ja jatkuvan kilpailun ja kasvun harha, joiden kritisointi sensuroidaan vuorossa olevasta moderoijasta ja hänen laupeudestaan tai maailmankatsomuksestaan riippuen hämmästyttävän pontevasti.

Tänään kommentoin Hesarin pääkirjoitusta, sitä, jossa tuomitaan ministeri Hautalan toimet pimeän työn teettämisessä. Huomautan heti alkuun, että en lähtökohtaisesti hyväksy pimeää työtä, en ole vihreä enkä kuulu Hautalan kannattajakuntaan. Sen sijaan olen katsonut ympärilleni, ja väitän tietäväni jotain suomalaisesta todellisuudesta.

Olen havainnut, että lähes kaikki aikuisikään ehtineet suomalaiset, kuten tietysti minä itsekin, ovat joskus maksaneet tai vastaanottaneet rahaa ilmoittamatta siitä verottajalle. Kritisoin kommenteissa Hesarin kaksinaamaisuutta syyllistää ministerit, jotka eivät suostuneet vastaamaan Hesarin kysymykseen, ovatko he koskaan olleet tekemisissä kuitittoman maksatuksen kanssa. Käsittääkseni asian kiistäneet ministerit mitä todennäköisimmin valehtelivat, vaikka Stubb vetosi muistamattomuuteen ja Haglund vetosi toiveuniinsa. Toki ministerin vastauksista tiedän vain sen, mikä Hesarista oli luettavissa, mutta ne, jotka eivät suostuneet setvimään menneisyytensä yksityisasioita Hesarin palstoilla, eivät käsittääkseni halunneet valehdella kuten kollegansa mitä ilmeisimmin tekivät.

Edellytin kommenteissani, että Hesarin uskottavuuden vuoksi pääkirjoitustoimittajan ja vastaavan päätoimittajan tulisi kertoa julkisesti (ja rehellisesti), ovatko he itse koskaan maksaneet tai vastaanottaneet verottamatonta rahaa.

Nuo kommenttini sensuroitiin. Jälleen tuli nähtyä, mikä on korkeatasoista keskustelua, mikä ei.

Olen pitänyt pilkkanimitystä Pikkupravda aika lapsellisena, mutta on myönnettävä, että varsinkin nykyisen päätoimittajan kaudella Hesari on rakentanut entistä vahvemmin omaa (mielipide)valtakuntaansa valtakuntamme sisälle. Olen usein ihmetellyt ja myös tivannut selityksiä Pentikäisen Hesarin linjanvedosta ja sen vastuusta Suomen kansalle, mutta vastaukseksi olen saanut poliitikkojakin pyöreämpiä latteuksia, joista on rivien välistä luettavissa pelkkää vallan synnyttämää määrätöntä ylimielisyyttä.

Kirjoitus on julkaistu myös täällä, johon toivon mahdolliset kommentit.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Älä usko otsikoihin



Sunnuntain Hesari otsikoi raflaavasti: Liittyykö Aspergerin oireyhtymä koulusurmiin? Artikkeli sinällään on kohtalaisen asiallinen, siinä pyritään välttämään asperger-syndroomaisten suoraa kytkentää koulusurmiin, eikä juttu muutenkaan ole yhtään otsikkonsa mukainen: artikkeli käsittelee enimmältään koulusurma-uhkaajia, eikä koulusurmaajia. Otsikko on siis harhaanjohtava, koska nämä ovat täysin eri asioita, ja tässäkin tapauksessa kysymysmerkkiä käytetään keinona maalata musta valhe valkoiseksi. Myyvän ja lukijoita houkuttelevan otsikoinnin ja ingressitekstin myötä Hesari on tehnyt karhunpalveluksen paitsi  ilmeisesti jutun kirjoittaneelle toimittajalle, myös ennen kaikkea asperger-syndroomadiagnostisoiduille. Oletan, tai ainakin toivon, että toimittaja itse olisi otsikoinut juttunsa toisin kuin nyt on täysin vastuuttomasti tehty. Pahimmillaan tuo jutun näyttävä lanseeraus voi johtaa koulukiusaamiseen ja syrjintään lietsoessaan aiheetonta pelkoa lukijoihinsa.

Asperger-artikkelin suomalaisosuus pohjautuu tutkimukselle, jossa on käsitelty 77 koulu-uhkaajaa, ja heistä kahdeksan on todettu aspergereiksi. Mainitsematta jätetään se, että nämä 77 ovat mainitussa tutkimuksessa jo lähtökohtaisesti psykiatriseen tutkintaan ohjattuja, ja heidän lisäkseen on huomattava määrä muita kouluammuntauhkailijaa. Nämä huomioon ottamatta saadaan aikaan tuo ”huolestuttava” 10%.

Hesarin artikkeli (tai oikeammin otsikointi) kirvoittikin kipakoita kommentteja HS:n verkkosivuille, eikä ihme: maito on jo kaatunut, kun mielikuvat otsikoinnin perusteella linkittävät aspergerit koulusurmaajiin. Artikkeli viittaa, mutta ei kerro enempää tutkimuksista, joissa väkivallan ja aspergerin yhteydet ovat minimaaliset. Näillä saattaa olla mielikuvia ja suuria suunnitelmia erinäisistä asioista, mutta väkivalta ja vastaava fyysinen aktiivisuus on heille yleensä vierasta.

Asperger-syndroomaiset eivät kuulu valtavirtaan eivätkä sopeudu konsensukseen, mitä tietysti pidetään yhtenäishakuisessa kulttuurissamme ongelmana (tai ”haasteena” kuten bisneskielellä kaiketi tulisi ilmaista). Hesarin artikkeli ja varsinkin sen lanseeraus on linjassa tämän yhtenäisajattelun kanssa siinä missä toisinajattelun vähättely, jota valtamedia harjoittaa aktiivisesti, seurauksista piittaamatta.

Olen tuntenut lukuisia erikoisia henkilöitä, joista joillekin on diagnosoitu asperger, joillekin ei (varsinkin entisaikaan, kun diagnoosia ei edes ollut olemassa). Aiemmin heistä useimpia kuvattiin persoonallisiksi tai omituisiksi, ja he solahtivat arkipäivään aivan luontevasti. Heitä on välillä suorastaan ikävä, vaikka osa heistä olikin vastenmielisiä. Mutta nykyisten ”haasteiden” aikana ei persoonallisuuksia enää haluta kansan pariin, vaan heidät pyritään eristämään kaikenlaisella lokeroinnilla, joista asperger on hyvä esimerkki.

Mutta miksi? Rahan takia, tietysti. Päätelkää itse millä tavoin.

PS. Olen keskustellut paljon viime aikoina siitä, miten asiallisinakin pidetyt viestimet lähestyvät kannibaalilehdistön menettelytapoja, ja on uumoiltu että Hesarikin näyttää kymmenen vuoden kuluttua nykyiseltä Ilta-Sanomilta. Kirjoitan muuten tätä tänne omaan blogiini, koska Hesari on bannannut kommentointimahdollisuuteni, omien sanojensa mukaan teknisistä syistä, vaikka siitä maksankin, ja harvoinpa Hesari kommenttipalstoillaan muutenkaan julkaisee itseään kritisoivia viestejä.

PS2. Olen julkaissut tekstin myös täällä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kuinka selätin selkävaivat




Tässä kirjoituksessa paljastan, miten selätin krooniset selkävaivat, ja siksi suosittelen tämän lukemista niille, joita selät riivaavat. Siis kutakuinkin kaikille.

Olen ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni istumatyöntekijä, mikä asettaa selän ankaralle koetukselle, koska käsitykseni mukaan istuminen on ihmiskeholle täysin vieras asento. Olen nähnyt kaltaisteni lyyhistyvän selkäkipujen vuoksi ja jopa invalidisoituneen iäksi.

Minullakin oli parin vuosikymmenen ajan jatkuvia vaikeuksia selkäni kanssa, ja hoidin ongelmaa virallisilla ja vähemmän virallisilla menetelmillä. Kävin läpi työterveyden fysioterapiat, naprapaatit, kiropraktikot ja osteopaatit sekä omatoimiset jumppaliikkeet. Jatkuva istuminen rasitti etenkin ristiselkää niin, että varsinkin yöt olivat yhtä tuskaa, ja niskan jumiutumiset tekivät elämästä ajoittain helvettiä.

Viitisen vuotta sitten työhönsä esimerkillisesti omistautunut osteopaatti teki omalle liiketoiminnalleen hallaa neuvomalla minulle yksinkertaisen keinon selkäongelmieni ratkaisemiseksi. Aloin toteuttaa sitä tunnollisesti, ja siitedes sain sanoa hyvästit selkäkivuille, mistä olen selänhoitajalleni ikuisesti kiitollinen. Koin tapahtuneen lähes ihmeparantumisena – niin yksinkertaisesta asiasta oli lopulta kyse.

Pohdin moneen kertaan tuon verrattoman osteopaatin toimintaa: hän menetti asiakkaansa tekemällä juuri sen, mitä hänen pitikin. Kun laajensin tuota ajatusta, mieleeni juolahti, moniko ammatikseen selkävaivoja helpottava, tai missä tahansa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvässä ammatissa toimiva tekisi samoin. Pessimistinä arvioin että varsin harva. Kyse kun on elinkeinosta.

Kysymys mahdollisesta paranoidisuudestaan huolimatta kuuluu: pitkitetäänkö vaivojamme ja esitetäänkö meille terveydellisiä uhkakuvia, jotta terveydenhoitobisnes tuottaisi? Tuo kysymys herää helposti, kun seuraa nykyistä terveydenhoitoalan yksityistämisvimmaa. Jatkokysymys: kenen intresseissä on heikentää julkisen terveydenhoidon toimintatehoa? Koska julkisen terveydenhoidon tarkoitus on kansalaisten terveydenhoito, yksityisen liiketoiminnan tarkoitus taas on tuottaa voittoa yrityksen omistajille, on vastaus kysymykseen ilmeinen: liikemiesten, joiden etu on ohjata terveydenhoitoa omien yhtiöittensä syliin.

Lisäkysymys: miksi liikemiesten voitontavoittelu on valtiovallan erityisessä suojeluksessa, ja miksi valtiovalta suosii yleisesti kaupankäyntiä varsinaisen tuotannon kustannuksella, oli tuotanto sitten terveydenhoitoa tai kännyköitä? Tarkennan ajatusta: mistä johtuu, että kaupankäynti näkyy muuttuneen tärkeämmäksi kuin se tuote, josta kauppaa käydään? Toisinaan vaikuttaa siltä kuin itse kauppaa pidettäisiin jonkinlaisena alkutuotantona. Mutta kauppaa ei ole olemassa ilman mitään kaupattavaa tuotetta – siitä huolimatta, että kaupankäyntiä voikin pitää palvelutuotantona ja sinänsä välttämättömänä.

Mistä johtuu yhteiskunnan paukkujen siirtäminen tuotannosta kauppaan? Ilmiötä voisi kansankielellä kutsua vaikka perse edellä puuhun kiipeämiseksi. Ensin perustetaan kauppa ja sitten mietitään mitä myytäisiin – jos sittenkään.

En tiedä, kuinka erityinen tämä ilmiö on juuri Suomessa, mutta oletan ettemme ole ainoita, jotka tekevät kauppaa kaupalla. Käsitykseni mukaan kaupankäynnin arvo maailmanlaajuisesti noteerataan vähintään kymmenkertaiseksi verrattuna reaalisen tuotannon arvoon, joten tilanne on täysin nurinkurinen. Tuota kymmenen suhde yhteen -lukemaa kutsutaan myös rahatalouden suhteeksi reaalitalouteen.

Viimeinen kysymykseni kuuluu: mihin olemme matkalla, kun fiktiiviset arvot ovat selättämässä reaaliset arvot?

Ja mitä selättämiseen tulee, selkäkivun sain hallintaan seuraavalla tavalla – ainakin omassa tapauksessani, jonka oletan todella yleiseksi varsinkin istumatyöläisillä: istun tuolilla jalat harallaan, annan kätteni roikkua jalkojen välistä kohti lattiaa ja annan yksinkertaisesti painovoiman toimia viiden minuutin ajan. Tämä on hyvä tehdä heti aamulla, kun selkä on jäykkänä, ennen kuin olen syönyt mitään. Tärkeintä on rentous, en siis työnnä käsiäni alaspäin, vaan annan niiden laskeutua itsestään lattiaa kohti. Viiden minuutin aikana selkäni on pelkän painovoiman avulla antanut periksi vähintään kymmenen sentin verran.  Sen jälkeen nousen varovasti äkillistä liikettä varoen. Viisi minuuttia on osoittautunut sopivaksi: vähempi ei ihan riitä, pidemmästä ei enää ole hyötyä.

Alun perin selkäkivut hellittivät jo parissa-kolmessa päivässä. Joskus kun sairaana ollessani olen jättänyt roikkumisen väliin moneksi päiväksi, olen huomannut, että selkäkivut vähitellen palaavat. Mutta aloitettuani tämän simppelin aamuharjoitteen taas uudestaan, kipu on taas hellittänyt pian.

Viiden minuutin päivittäinen liike on todella pieni hinta siitä helvetistä pääsemisestä, minkä jatkuva selkäkipu tuottaa. Siksi suosittelen tämän kokeilua kaikille, jotka tunnistavat vastaavat oireet, mutta itse varoisin aloittamasta selän ollessa tulehduksen tai krampin vallassa.

Julkaistu myös täällä, jonne toivon kommentit.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Janne Kuusen blogit

Aiemmat blogitekstini kommentteineen näkyvät täällä.  Julkaisen blogiani tämän blogspotin rinnallaUS/Puheenvuorossa, toivon kommentit ensisijaisesti sinne.

Janne Kuusi

lauantai 12. tammikuuta 2013

Niinistö keskittyy taudin oireisiin


Uudenvuodenpuheessaan presidentti Niinistö keskittyi jo aiemmin tutuksi tulleisiin aiheisiin – suomalaisten omaneduntavoittelun ja ahneuden torjumiseen. Puheeseensa sisältynyttä ristiriitaa hän ei kaiketi ymmärtänyt, kuten tuskin valtaosa suomalaisistakaan, joiden arkeen keskinäinen kilpailu ja globaalin kilpailukyvyn kohentaminen on hivuttautunut itsestään selväksi kivijalaksi elämälle. Se, että aikamme valtionuskontoa, taloutta yritetään näin risteyttää vanhaan yhtenäiskristilliseen arvoperinteeseen, on kuin öljyn ja veden epätoivoista yhdistämistä.

Itsekkyyteen, ahneuteen ja kansalaisten oikeudentunnon epäkohtiin puuttuminen on tietysti sinällään suotavaa ja myönteistä, mutta huomionarvoista on, että Niinistö puhuu kansallisesta yhtenäisyydestä aikana, joka toisilla äänihuulillaan huutaa yksilöllisiä vapauksia, taloudellista kilpailua ja yhteiskunnan sääntelyn ja huolenpidon purkamista.

Taloudellisen kilpailukyvyn eräs tärkeä edellytys on itsekkyys, josta on vain kukonaskel ahneuteen, mikä on taloususkonnon oloissa monelle vaikea myöntää – etenkin talouden toimijoiden taholta. Kaiketi siksi Niinistönkin agenda keskittyy taudin sijasta oireisiin, joiden näennäinen laastarointi on ikävä kyllä hyvästä tahdosta huolimatta omiaan pahentamaan itse tautia.

Niin kauan kun lähes puhtaaksi talouspolitiikaksi muuttuneen yhteiskuntaelämän perusteisiin ei kajota, oireet vain pahenevat. Teholannoittamalla samanaikaisesti ahneuden ja itsekkyyden maaperää on niiden kitkeminen toivotonta. Samaan hengenvetoon, kun kansakuntaa kehotetaan säästäväisyyteen, siihen vedotaan, jotta se työllisyyden nimissä kuluttaisi mahdollisimman runsaskätisesti. Samaan hengenvetoon kun meille kerrotaan rahan puutteen rajoittavan vanhustemme ja vauvojemme vaippojen vaihtamista, lastemme kouluttamista, terveytemme hoitamista ja kansamme sivistämistä, unohdetaan että kaikki nuo tehtävät tekevät ihmiset, eivät eurot. Raha on pelkkä mittayksikkö – eurot eivät tee mitään, eivät ole sinällään mitään. Illuusion onnesta eurot saattavat joillekin tuoda, eivät kuitenkaan onnea, rakkautta, viisautta ja kyvykkyyttä.

Niinistö on sellaisessa asemassa, että hänen olettaisi voivan puhua rahan valtaamasta yhteiskunnastamme ja kansallisessa psyykestämme oikeilla nimillä. Mutta vaikka hänellä olisi jonkinlainen ymmärrys talouden uskonnonomaisesta asemasta Suomessa, presidentin lienee oma viitekehyksensä huomioon ottaen mahdotonta hylätä kaikki se talouteen kytketty usko, joka meidän on nyt jo vuosikymmeniä kerrottu johtavan taivaan porteille.
 
kommentoi mieluiten täällä