Kiikkerän kansallisen itsetuntomme vakauttaminen edellyttää luopumista vaikenemisen ja peittelyn perinteestä ja historian katsomista silmästä silmään. Siksi kaikki puheet siitä, että sadan vuoden takaiset tapahtumat olisi jo syytä unohtaa ja siirtyä eteenpäin, ovat kyseenalaisia. Jos kulkee eteenpäin vilkaisemattakaan taakse, kompastuu juuri niihin esteisiin, jotka olisi voinut kiertää.
Tänään on kulunut tasan sata vuotta sisällissodan viimeisen merkittävän taistelun päättymisestä, Viipurin valtauksesta punaisilta. Saksalaiset sotajoukot saartoivat Viipuria idästä ja pohjoisesta, valkokaarti lännestä, ja kaupungin puolustus murtui aamuyöllä 29. huhtikuuta 1918.
Samana maanantai-iltapäivänä valloittajat toimeenpanivat Viipurissa massateurastuksen, kun 200 ulkomaalaista siviiliä ammuttiin kerralla Pyhän Annan kruununlinnakkeen valleilla, mistä tarkemmin täällä (Wikipedia). Kyseessä oli puhdasverinen etninen puhdistus, jota jatkettiin monen päivän ajan. Teloitusten vastuulliset tuomittaisiin nykypäivänä elinikäiseen vankeuteen Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa, ja jo tuolloin se rikkoi räikeästi Haagin 1907 sopimustavastaan. Mutta koska tuon kiusallisen ”pikku vahingoksi”nimitetyn tapauksen – yhteensä vähintään 360 viatonta kaupunkilaista teloitettiin – tutkinnat jätettiin sikseen ja asiasta päätettiin vaieta, ensimmäinen julkinen maininta siitä löytyy vasta 1960-luvun lopulta. Tapaus ei ole vieläkään yleisesti tunnettu, mikä tekee siitä tyyppiesimerkin sisällissodan synkistä varjoista.
Kirjoittaessani romaania ”Silmästä silmään”perehdyin arkistoihin perusteellisesti, ja mitä syvemmälle sadan vuoden takaiseen aineistoon kaivauduin, sitä hämmentävämmäksi vaikutelma kansamme identiteetin perusteista muuttui. Se vakaana ja luotettavana pidetty suomalaisuuden pohja, mihin meidät on opetettu ja kasvatettu murentui murheellisella tavalla sitä mukaa, kun pitkään piilotellut tosiasiat avautuivat. Viimeisen vuoden sisällä on julkaistu useita tutkimuksia ja artikkeleita, joissa noita aiemmin vaiettuja seikkoja on kiitettävästi nostettu esiin, ja vaikenemisen laajuus on vasta viime aikoina paljastunut tyrmistyttäväksi.
Suomen kansallinen historia on kirjoitettu ehyeksi sankaritarinaksi valikoiden ja totuutta väkivaltaisestikin muovaillen, jättämällä olennaisia asioita kertomatta ja nostamalla kertomukseen epäolennaisuuksia – myös suoranaisia valheita. Tutkimusmatka maamme historian varjoihin on ollut valaiseva, mutta raskas ja masentava, monet sankareiksi nostetut ovat osoittautuneet todellisuudessa tekopyhiksi barbaareiksi. Nuo sankarit ovat poikkeuksetta edustaneet sisällissodan voittajia, sillä punaisen puolen barbaarit on huolellisesti demonisoitu – ja useimmat heistä teloitettu.
Sisällissodan hävinnyt osapuoli sai kärsiä rangaistuksensa ankarimman kautta – niin ankaran, että monet ulkovallat kieltäytyivät tunnustamasta Suomen itsenäisyyttä ennen kuin noissa Euroopan ensimmäisissä keskitysleireissä teurastuksia, kidutuksia ja barbariaa hillittäisiin. Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud– myöhemmin maan presidentti – joutui siksi lieventämään hävinneiden rangaistuksia, mutta määräsi virkatoimensa viimeisinä päivinä täyden syytesuojan arviolta 8000 valkoiselle sotarikoksiin, laittomiin teloituksiin ja ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneelle, mm. omalle pojalleen, joka oli osallistunut hirmutekoihin Hennalan keskitysleirissäyhdessä Hans Kalminja Lauri ”Tahko”Pihkalankanssa – miesten, joita on pidetty kansallissankareina. Nähdäkseni juuri tuo syytesuoja on ollut hävinneille keskeinen katkeruuden lähde sen lisäksi, että virallinen Suomi vaikeni pitkään heidän kohtalostaan. Vasta Väinö Linnan romaanit lähes puoli vuosisataa myöhemmin raottivat ovea tuohon historian pimennettyyn kammariin.
Ainakin 1970-luvulle asti suomalainen identiteetti taottiin koululaisten ja vanhempienkin kansalaisten kalloihin voittajan eetoksella: vaikka olimme hävinneet tuon vuosisadan sodat Lapin sotaa lukuun ottamatta, pitäisi silti esiintyä voittajina. Kun ikävä totuus kuitenkin oli tiedossa, kansallisen olemassaolomme perusta rakennettiin sen vastakohdalla, hylkäämällä tosiasiat. Tuota perinnettä vaalitaan edelleenkin, vaikka muissa yhteyksissä vastaavaa kollektiivista itsepetosta kutsutaan uskonnolliseksi fundamentalismiksi.
Jopa keittiösosiaalipsykologi pystyy vaivatta päättelemään, että nyky-Suomen kärkisija maailman koulu- ja työpaikkakiusaamisen arveluttavassa kilvassa juontuu ajalta, kun kansallemme kädestä pitäen opetettiin, että voittajan sopii kohdella häviäjää kuinka kaltoin hyvänsä ilman pelkoa kantelusta ja ilmiannosta, rangaistuksesta puhumattakaan. Maahanmuuttajien diskriminoinnissa on samoja piirteitä: monet varsinkin itse heikossa yhteiskunnallisessa asemassa elävät katsovat oikeudekseen syrjiä omasta mielestään alempiarvoisia. Koston kierre elää ja voi maassamme luvattoman hyvin – vieläkin monet pitävät sen katkaisuyrityksiä kukkahattuiluna, joka koetaan uhkaksi miehuullisuudelle.
Jopa suomalaisten paljon puhuttu voittamisen vaikeus saattaa hyvinkin olla seurausta tuosta täydellisestä käsitesekaannuksesta, kun häviämisen on ymmärretty itse asiassa merkitsevän voittoa. Se konkretisoituu esim. joukkueurheilussa – varsinkin ruotsalaisten kanssa, joiden kansallisella itsetunnolla ei vastaavia rasitteita ole. Tuo epäsuhta näkyy kuitenkin tasoittuvan nuoremmissa ikäluokissa.
Kansalliseen minuuteemme on sulautettu sekä häviäjän alistettu nöyryys että voittajapuolen tukahdutettu syyllisyys ja häpeä, jotka on kiepautettu isänmaalliseksi sankaruudeksi. Tuo absurdi ja ristiriitainen sommitelma jähmetettiin aikanaan sellaiseksi mielenlaaduksi, joka elää voimakkaasti meissä kaikissa vielä nykypäivänä.
Uusimman romaanini olen kirjoittanut sekä kummankin osapuolen että monen muunkin näkökulmasta. Möyhennän siinä laajasti maaperää, josta on versonut suomalainen olemus – kansankielellä ”kansanluonne”– ja myös se ominaispiirre, joka on Suomessa ollut myöhempien aikojen konsensuksen takana. Romaanista ”Silmästä silmään”enemmän täällä.
