En tarkoita tällä (pelkästään) omia kirjojani, vaan kirjaa ylipäänsä. Kovasti puhutaan digitaalisuuden ja visuaalisen vyöryn haukkaavan kirjan kitaansa. Kyse taitaa enemmänkin olla aikakokemuksemme totaalimurroksesta, joka on tapahtunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Vaikka teknologian kehityksen piti meidät vapauttaa, kiire on entisestään lisääntynyt ja sen myötä stressi, mitä on mahdotonta kuvata vapautuneisuudeksi. Vertailkaapa vaikka nykypäivän ja muutaman vuosikymmenen takaisen elokuvan leikkausrytmiä. Vauhti on kiihtynyt olennaisesti.
Kirjan lukeminen vaatii keskittymistä ja jonkin verran pitkäjänteisyyttä – juuri niitä inhimillisiä ominaisuuksia, jotka nykyisen visuaalisen, akustisen ja muun informaatiovyöryn aikakautena ovat siirtymässä kortille. Kun elokuva esittää usein valmiiksi pureskeltua, kirja jättää olennaisimman tulkinnan lukijalleen. Se, mitä me lukiessa näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme, lähtee meistä itsestämme. Elokuvissa ne aistielementit, jotka kirjaa lukiessamme koemme itse, ovat usein jonkun muun määrittelemiä, mikä tietenkään itsessään ei ole vaarallista. Mutta kun elokuva on kallis laji, se on johtanut elokuvailmaisunkin ”rautalangasta vääntämiseen”, ts. maksimaalisen katsojakunnan saavuttamiseksi kuljetaan pienimmän yhteisen nimittäjän tietä, eikä luoteta katsojan omaan tulkintaan ja kykyyn kokea itse, väkisin syöttämättä.
Hektinen ja keskittymätön aika on tuonut tullessaan tehokkaan suorittamisen ja teknistymisen ideologian. Kun nykyhallitsijoiden ja talouseliitin toimia katselee, vaikuttaa siltä että tehokkuutta, kilpailukyvyn kohentamista ja hyötyä – käytännössä rahaa – tavoitellessa lapsi valutetaan pesuveden mukana viemäriin. Tuon lapsen nimi on ihmiselämä.
Kun Winston Churchillille esitettiin aikanaan, että asemäärärahoja kartutettaisiin leikkaamalla taiteesta ja kulttuurista, Churchill tokaisi: ”minkä puolesta me sitten taistelisimme?” Tämä tapahtui siihen aikaan kun vielä oli olemassa sivistysporvaristoa, jota Churchill vakaasti edusti.
Nyt on aika toinen, hallitsijat ovat muuttaneet toimintatapojaan, mutta onko ihminen pohjimmiltaan muuttunut? Sopeutuuko hän mihin vain, mitä hänelle ulkopuolelta syötetään? Nämä kysymykset ovat keskeisiä vastajulkaistussa romaanissani Sielusta sieluun, jossa kerrotaan kahden sukupolven naisten kohtaloista kun olot muuttuvat ja aika rientää.
Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti