Hallitus”kriisin” taustalla shokkidoktriini

En ole salaliittoteorioiden hehkuttajatyyppiä, mutta tässä sote-kuviossa haiskahtaa vahvasti laskelmointi. Kokoomus sai pitkään havittelemansa verovarojen ohjailun sote-yritysten omistajien taskuihin (isolta osin ulkomaille), ja kepu sai vahvistettua hyväveliverkostoaan ja valta-asemaansa maakunnissa. On täysin mahdollista, että tämä operaatiooli strategisesti suunniteltu, koska poliittinen historia on kukkuroillaan samanlaisia vedätyksiä niin koti- kuin varsinkin ulkomailla.

Maailmalla on ollut erittäin suosittua ajaa kansan parissa epäsuosittu ja jonkun erityisryhmän etuja ajava uudistus läpi siten, että järjestetään kriisi – hallituskriisi tai mikä muu tahansa, vaikkapa lama tai maanjäristys, joka on tosin vaikeasti järjestettävissä, mutta sellaisen sattuessa erinomaisesti hyödynnettävissä. Tätä menetelmää kutsutaan shokkidoktriiniksi, ja koska siitä vaietaan määrätietoisesti, sen vaikutukset ja tehokkuus ovat kansalle varsin tuntemattomia. Mediakin on haluton sorkkimaan shokkidoktriinia, sillä sen todentaminen vaatisi resursseja ja työtä – ja ennen kaikkea rohkeutta toimia vallan vahtikoirana.

Koska viimeöinen sotepäätöstaktiikka toimi liki täydellisesti – niin, että hallituspuolueet saivat haluamansa kansalaisten ilmiselvän enemmistön selkeästä vastustuksesta huolimatta, ei ole kovinkaan mahdotonta, että koko viime päivien kriisi olisi käsikirjoitettu tosi-tv:n tapaan, maailmalla hyväksi havaittua shokkidoktriinisapluunaa hyväksikäyttäen. Yleisö ei käsikirjoituksen olemassaolosta tiedä eikä media sen paljastamisesta piittaa – tärkeintä on, että se on saanut päivittäisen draamantarpeensa tyydytettyä ja pärjää näillä eväillä pitkään tästä eteenpäin. Toteutus oli myös ohjattu tehokkaimmalla mahdollisella tavalla: kriisi henkilöitiin varsinkin SSS-joukkoon, ja annettiin ymmärtää että sedät siellä riitelevät keskenään. Draaman kaari on ollut tähän mennessä erinomaisen ehyt, ja on etupäässä median aktiivisuudesta kiinni, saadaanko sen happy endiin minkäänlaisia säröjä.

Huonosti tässä kuitenkin kävi – Suomen kansan kannalta, niin kuin odotettavissa oli.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

EU ja Neuvostoliitto

Euroopan ja Venäjän välinen nokkapokka ja euron kriisi kertovat EU:n elävän historiallisesti samanlaista vaihetta, jota Neuvostoliitto kävi viimeisinä aikoinaan läpi.

Ennen kuin tietty osa lukijoista polttaa hihansa, kerron ensin mistä on kyse: Neuvostoliittoa pidettiin kasassa siten, että rakennettiin tarina sen talouden toimivuudesta, vaikka totuus oli toinen. Neuvostoliiton alkuperäinen tarkoitus – kansakuntia yhdistävä, rauhaan ja kansalaisten hyvinvointiin panostava keskusjohtoinen valtioliitto – oli hiipunut eliitin hyödyntäessä kansan hyväuskoisuutta ja työtä omiin etuihinsa, ja valtamedia (etunenässä Pravda, suom. Totuus) saarnasi yhtä totuutta, joka kertoi maalla ja kansalla menevän aina hyvin tarkoituksena yhtenäistää neuvostokansaa. Kun fiktion ja todellisuuden välinen ero repesi kestämättömäksi, koko rakennelma tietysti romahti.

EUn tarkoitus on olla kansakuntia yhdistävä, rauhaan ja kansalaisten hyvinvointiin panostava keskusjohtoinen liittoutuma. Yhteisen rahan, euron, myötä kehitys kohti liittovaltiota on vääjäämätön – muuten yhteisvaluutta ei voi toimia, mikä on totuus vaikka ei tietenkään se virallinen. Neuvostoliiton ”Kommunistisen” Puolueen tapaan EU:ssa liikepankit ja yksityiset suuryhtiöt ovat muodostaneet eliitin, joka hyödyntää eurooppalaisten hyväuskoisuutta ja työtä omiin etuihinsa. EU-eliitin tavoitteena on, että vanhat valtionrajat hiipuvat eivätkä uudet rajat ole maantieteellisiä vaan perustuvat omistukseen. Euroopan valtamedia saarnaa yhtä totuutta – se on rakentanut yhtenäisen tarinan eurotalouden ja EU-byrokratian toimivuudesta, vaikka totuus on toinen.

Neuvostoliitossa kansan parissa muodostui rinnakkaistodellisuus, kun valtaosa kansalaisista alkoi ymmärtää, että totuus on aivan muuta kuin virallisesti kerrottu, lopulta täysin vastakkainen. Tuo kansalaistodellisuus loittoni niin etäälle virallisesta totuudesta, että valtamedian propagandan voimin pystyssä pidetty korttitalo hajosi.

Jos siirtäisimme Neuvostoliiton EU-nykypäivään, elettäisiin nyt suurin piirtein NL:n 1970-luvun loppuvaihetta: kansalaiset ovat jo alkaneet vakavasti epäillä hallitsijoiden ja valtamedian saarnaamaa totuuskuvaa. Se mitä EU:ssa tapahtuu seuraavaksi, on toki valtiaiden päätettävissä, mutta koska valtiaat on täysin kahlittu talouseliittiin, EUssa käy samoin kuin Neuvostoliitossa: eliitin ja kansan edut erkanevat niin kauas toisistaan, että maahan (EU:ta voi pian kutsua maaksi) muodostuu kaksi todellisuutta. Eliitti vetoaa ”talouden realiteetteihin” ja saa numeroilla uunotetut hallitsijat tekemään päätöksensä niiden mukaan, ja valtamedian riippuvuus talouseliitistä saa sen kertomaan virallista totuutta, jolla kansa pyritään pitämään yhtenäisenä. Päätarinaan liitetään myös fiktiiviset ulkoiset uhkat, joita toistamalla kansaan lietsotaan pelkoa, ja niitä hyväksikäyttämällä pyritään ohjaamaan kansa yhteisrintamaan, konsensukseen. Numeromagiaa faktana syöttämällä korostetaan tarvetta ikuiseen talouskasvuun, joka edellyttää kansalta ikuista vyönkiristystä – toisin kuin eliitiltä.

George Orwell kirjoitti aikanaan neuvostotyyppisestä totalitarismista, mutta Aldous Huxley kertoi Uljaassa Uudessa Maailmassa toisentyyppisestä totalitarismista, konsensuksesta, joka on neuvostototalitarismia tehokkaampi siksi, että me teemme sen itse. Tarvitaan vain näennäinen sananvapaus, niin kansan enemmistö kuvittelee ajattelevansa itsenäisesti.

Kun EU Neuvostoliiton tapaan väistämättä hajoaa euron osoittauduttua fiktiiviseksi fiaskoksi ja todellisuuden loitonnuttua virallisesta tarinastaan riittävän pitkälle, voi vain toivoa, että romahdus ei johda yhtä järkyttävään kaaokseen kuin Neuvostoliiton hajoaminen 15 erillisvaltioon aikanaan johti.

Jo parinkymmenen vuoden kuluttua EU:n hajottua noin 28 erillisvaltioksi me muistelemme hymähtäen ja naureskellenkin sitä, miten olemme voineet vain hetkeä aiemmin uskoa tähän kaikkeen, miten ihmeessä me saatoimme pitää valtamedian talous-, euro-, EU-, Nato-, USA-, Kreikka-, Venäjä- ja Ukraina-uutisointia pravdana, miten demokraattisesti valitut edustajamme saattoivat uskoa samanlaiseen fiktioon, kuin mihin Neuvostoliitossa uskottiin ennen sen hajoamista. Miksi meidän piti sivuuttaa Neuvostoliiton karmea esimerkki ja syöksyä suin päin samanlaiseen syöveriin?

Historiattomuus, aikamme syöpä.

http://jannekuusi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/73758-concordia-satan

Tämä blogikirjoitus on julkaistu myös täällä

Työ on määriteltävä uudelleen

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku – mutta vasta alku. On myös tosiasioita jotka voidaan tarvittaessa muuttaa. Tosiasia, jota hallitsijamme eivät näy lainkaan tunnustavan on työelämän dramaattinen muuttuminen sellaiseksi, että täystyöllisyyttä sen perinteisessä merkityksessä (=kaikki suomalaiset työikäiset ja -kykyiset tekisivät palkallista työtä) ei enää saavuteta.

Työtä riittäisi varmasti kaikille, mutta on tunnustettava se, että työn ja toimeentulon kytkentä on määriteltävä kokonaan uuteen uskoon. On mieletöntä, että toisista töistä maksetaan kohtuuttoman suurta palkkaa, toisista ei mitään. Jälkimmäisten ”nauttijoista” on tähän mennessä pyritty huolehtimaan hyväosaisten kammoamalla ja sen vuoksi monimutkaiseksi, hankalaksi ja nöyryyttäväksi rakennetulla sosiaaliturvalla, mutta automatisoinnin ja globaalin epätasapainon edelleen kiihtyessä tulonjako on kerta kaikkiaan järjestettävä toisin. Nykyisen jähmettyneen ajattelun aikana vallinnut kehitys ei voi jatkua: osa työn tuloksista menee kaupaksi ja sen tuotto valuu yhä harvempiin taskuihin, enenevässä määrin ulkomaisille omistajille ja työntekijöille, ja suomalaiselle työntekijälle jää käteen Musta Pekka. Tai voisihan se kehitys näin jatkuakin, mutta silloin yhteiskunta horjuu ja pahasti horjuukin, ellei ajattelussa tehdä täyskäännös muuttuneiden olosuhteiden vaatimalla tavalla.

Kivijalkana on tulonjako, joka ei voi jatkua niin, että koti- ja ulkomainen omistava luokka korjaa potin tekemättä muuta kuin omistamista, joka yksinään ei ole työtä. Koska työnteon ja tulonmuodostuksen suhde on täysin epämääräinen, välistävetäjiä ja pelureita suosiva ja epäoikeudenmukainen, sen nykytila uhkaa vakavasti yhteiskuntarauhaa, jolle hallitsijat ostavat lisäaikaa velaksi – vielä toistaiseksi.

Viisauden alku löytyy perustulosta, joka on saatava pikaisesti käyttöön – mutta järkevällä tavalla ja hutiloimatta. Emme voi jatkaa sillä linjalla, että työn tekemisen vaihtoehtona nähdään pelkästään nykyisen sosiaaliturvan saamisen ehto: syljeskellä kattoon eikä tehdä mitään. Jos yhteiskuntaan halutaan saada aikaan toimeliaisuutta, ihmisiä ei suisteta tyhjän pantiksi, kuten nyt on laita ja myös aika monen hyväosaisen itsekäs asenne. On myös myönnettävä, että jokin osa kansalaisista syljeskelee kattoon joka tapauksessa, mutta perustulon myötä heitä ei enää pyritä painostamaan siihen, kuten nykyään tapahtuu – puhumattakaan rikoksiin yllyttämisestä. Sen sijaan toimeliaisuus ja varsinkin sen aloittaminen helpottuu olennaisesti, ja myös houkutus vilppiin laimenee. Varsinkaan pienimuotoista yritteliäisyyttä ei kahlita kohtuuttomilla toimeentulo-ongelmilla ja riskinotoilla niin kuin nyt.

Tärkeää on se, mitä saadaan aikaan, ei se, tuottaako tuo aikaansaannos välitöntä rahallista hyötyä. Pelivoitot ja todelliset aikaansaannokset on erotettava toisistaan toisin kuin nyt, vaikka saavuttamiinsa etuihin takertuvat hyväosaiset kuinka rimpuilisivat. Ei ole kohtuullista, että osa vanhuksista ja lapsista jätetään hoitamatta ja osa kansasta kouluttamatta siksi että se ei tuota (ainakaan välittömästi) rahaa. Noiden säästöjen vuoksi ei ole järkeä valmistaa väkisin foliohattuja tai muita härpäkkeitä ja myydä niitä toinen toisillemme, jotta näyttäisi siltä että raha liikkuu ja talous kasvaa. Tuontyyppinen talouskasvu on näennäistä ja se koituu harvojen herkuksi, mutta todellisen kasvun ja hyvinvoinnin synnyttävät vain aikaansaannokset – riippumatta siitä, mitä ne rahassa laskettuna tuottavat. Eiväthän yleinen koulutus, sivistys, kulttuuri tai lasten- ja vanhustenhoito ole taloudellisesti ollenkaan tuottavaa ja hyödyllistä, jos taloususkonnon epistolaa on uskominen. Mutta juuri tuota epistolaa opetetaan ja opetellaan kirjaimellisesti, ja siksi vain pikavoitot kelpuutetaan hyödylliseksi – mutta kenelle?

Lyhytnäköisyys onkin nykyhallinnon pahin vitsaus. Kun lastenhoidosta ja koulutuksesta säästetään, se merkitsee käytännössä samanlaista velanottoa suhteessa siihen, että asiat hoidettaisiin kuntoon nyt, vaikka velaksikin. Jos puhutaan vain rahasta, tällaisessa säästämisessä on kyse kustannusten ja velanmaksun siirtämisestä moninkertaisena tuleville sukupolville, ja se summa on jättimäinen verrattuna tänään otettavan velan maksamiseen. Siitä syystä päättäjien hurskastelu siitä, että he eivät raaski ottaa velkaa tulevien sukupolvien maksettavaksi, kuulostaa enemmän kuin irvokkaalta. Tänään otettu velka kun olisi tulevien sukupolvien paljon helpompi maksaa kuin lyhytnäköisillä säästöillä aiheutettu megalomaaninen kustannusten siirto tulevaisuuteen. Eikö 1990-luvun lamasta ole opittu mitään? Vai onko sittenkin ja silti toimitaan näin? Se mahdollisuus olisi vielä hyytävämpi.

Tuonkaltaisen hölmöläisyyden yksi (!) esimerkki on se, että vanhempien subjektiivista päivähoito-oikeutta on tarkoitus säästösyistä heikentää. Ajatteleekohan asiasta päättävä lainkaan seurauksia? Ei siltä näytä, mikä panee epäilemään hänen pätevyyttään päättäjänä. Kun yhteiskunnan ja työelämän sivuun sysäämän kansanosan lapsiakin rangaistaan ajamalla heitä näillä päätöksillä tulevaisuuden pudokkaiksi, seilataan äärimmäisen karikkoisilla vesillä ja samalla keinutetaan sitä samaa venettä, jonka pitäisi olla kaikkien yhteinen. Se vene katkeaa näillä vesillä kahtia.

Taloususkovaisen leikkaajan lyhyt ymmärrys ei yllä nopeaa rahaa pidemmälle, eikä se ole paljon. Tuo minimalistinen ajattelukyky lähtee siitä että työttömäksi joutunut tuomitaan varattomuuden myötä toimettomaksi. Niukoissa oloissa työttömän jälkeläisen sosiaalinen kehitys jää lähes väistämättä jälkeen, kun sen sijaan riittävästi resursoidussa päivähoidossa lapselle olisi tarjolla toimeliaisuutta, huolenpitoa, sosiaalisia kontakteja – ja ruokaa. Mahdollisuus välttää putoaminen. Noin pitkälle ei päivähoitoleikkaajan käsityskyky näy ulottuvan, vaikka lapsikin sen ymmärtäisi.

Mistä ammentaisimme viisautta päättäjiimme? Sitä nimenomaan nyt tarvittaisiin taloususkonnon sijaan.

 Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Julkisuudesta

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin ulkomeren saaressa siihen kun kollegani soitti ja oikeastaan kuultuaan vain ääneni hän pahoitteli soittoaan keskellä yötä ja sulki puhelimen. Huomasin että puhelimeen oli aiemmin tullut tekstiviesti tuntemattomasta numerosta. Siinä kyseltiin onko uutinen edesmenemisestäni totta. Allekirjoituksena oli ”Jouni”, ja Fonecta ilmoitti numeron tarkistaessani tuntemattomaksi. Sen jälkeen alkoi tupsahdella tekstiviestejä ja muutama soittokin, joissa oltiin huolestuneita edesmenemisestäni. Oli tietysti vastattava kaikille, ettei jäisi epätietoisuutta, sillä voin ihan hyvin enkä ollut edes mennyt vessaan. Laiton myös Facebookiin ilmoituksen, jossa totesin huhut kuolemastani liioitteluksi.

Lauantaiaamuna kummastelimme ulkomeren-seuralaisteni kanssa viestiä, ja vainoharhikkoina totesimme, että numeroon ei kannattane soittaa, sillä tuollainen viesti saattaa olla houkutuslintuna jonkinlaiseen hujaukseen, varsinkin kun se oli lähetetty myös asianosaiselle, minulle. Pian veljeni soitti ja tiedusteli olenko hengissä, sillä Ilta-Sanomat oli juuri soittanut hänelle ja kysynyt varmistusta kuolemalleni. Siinä perheessä oltiin hetki sydän syrjällään, kunnes vastasin – toki harkittuani pitkään – että kyllä tämä henki pihisee edelleen ihan sutjakkaan tahtiin. Kavereiden soitot ja tekstarikyselyt jatkuivat myös.

Aamupäivällä Iltasanomien toimittaja soitti minulle ja teki haastattelun, jollaiseen en muuten olisi suostunut, mutta ajattelin, että ainakin juttu leikkaisi nähtävästi laajalle levinneeltä huhulta siivet. Kävi myös ilmi että tekstiviestejä olivat saaneet lähinnä elokuva-alan kollegat, muu lähi- tai kaukopiiri ei ollut niitä saanut. Iltiksen juttu oli kuolinviihdeuutiseksi kohtalaisen asiallinen: http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1433552655850.html?fb_action_ids=1603286383275432&fb_action_types=og.shares&fb_ref=www-share

Uutisen kommentteihin ilmestyikin välittömästi niin lapsellista tölvintää siitä, että koko juttu olisi jonkun tulevan elokuvani mainostemppu yms, että alennuin vastaamaan kommenttiketjuun, joka on myös yllä olevan linkin takaa nähtävissä. Tämän seurauksena joku neropatti vielä nälväisi, että ”Ja jossain mielen syvimmissä syövereissä tykyttää tietoisuus ja mielihyvä siitä, että olen vieläkin julkisuudessa.” Ensin- ja viimeksimainitut kommentit keräsivät luonnollisesti eniten “tykkäyksiä”, jotka näkyvät olevan tärkeimpiä markkina-arvon mittareita nykyisen taloususkonnon aikakaudella. Niiden perusteella markkina-arvoni jää pahasti negatiivisen puolelle…

Fiilikseni lauantaina olivat kyllä suurin piirtein seuraavanlaiset: https://www.youtube.com/watch?v=6fqC8jV6ZJs

Jonkin verran olen joutunut töitteni vuoksi esiintymään julkisuudessa, ja olen myös ollut paljon tekemisissä varsinaisten julkkisten kanssa. Kovinkaan moni heistä ei koe julkisuutta kovinkaan positiivisena. Samalla näet antautuu maalitauluksi kaikenlaisten hörhöjen ja myös yllättävän tolkullisten ihmisten kananmunanheittokilpailuihin. Itse voin aika reilusti väittää, että en pidä omalla kohdallani lainkaan julkisuudesta, vaikka monelle, minullekin ajoittain, se on välttämätön pakko.

Lopuksi vielä kertomus julkisuudesta niiltä ajoilta, jolloin olin ainakin elokuvapiireissä kohtalaisen tunnettu nuorehko sälli. Tampereen elokuvafestivaaleilla menin ns. luonnollisille tarpeilleni Kinopalatsin vessaan, jonka "kaikkein pyhimmän" oven lukko oli rikki. Suorittaessani tekoani ovi aukesi ja sisään pyrkinyt kaveri hämmästyi. Huusipa sitten kavereilleen: ”hei jätkät, tulkaa kattomaan! Janne Kuusi istuu paskalla!” No, muutama muukin saapui sitten pällistelemään tuota ainutlaatuista näkymää hilpeästi kikatellen.

Sitä se on, se julkisuus. Sitä ihteään…

Kirjoitus on julkaistu myös täällä

Raha ja vaalit

Modernin kapitalismin isänäkin pidetty autotehtailija Henry Ford lausui aikanaan: ”on hyvä, että kansa ei tunne pankki- ja rahoitusjärjestelmäämme, sillä jos he niin tekisivät, vallankumous tapahtuisi jo ennen huomisaamua”.

Tämä legendaarinen lausahdus palasi mieleeni kun viime viikolla juonsin Tampereella vaalipaneelia, johon poikkeuksellisesti oli kutsuttu kaikki puolueet – tosin Muutos 2011 ja mukaan ilmoittautunut kokoomus jäivät pois. Kun ehdokkailta kysyttiin pankki- ja rahoitusjärjestelmästä, oli hämmentävää, että osa heistä ei tuntenut lainkaan sen perusperiaatteita, vaan noudatti kansan yleistä tietämystä tuosta aiheesta: tietämättömyyttä.

Tällä hetkellä se tilanne, jonka Henry Ford jo aikanaan totesi kansalle tuntemattomaksi, on merkittävästi kärjistyneempi, sillä maailman mittakaavassa reaalitalouden osuus (sen, jolla on vastine todellisuudessa) finanssitaloudesta (jolla siis ei ole vastinetta todellisuudessa) lienee tutkijoista riippuen alle 5%, ja useiden tutkimusten mukaan jopa alle yhden prosentin. Fordin aikana suhteet olivat kuitenkin liki päinvastaiset – silloin rahalla oli enimmäkseen todellinen vastine reaalimaailmassa, ja Ford puhui tuolloin ainoastaan pienestä talouden osasta, siitä, joka tänään on kasvanut megalomaanisiin mittoihin.

Koska asiaa ei selvästikään kovin hyvin tunneta, selostan sen pääpiirteet – ja seuraan mielenkiinnolla vallankumouksen leimahtamista. Kun otamme pankkilainan, sitä rahaa ei ole olemassakaan, vaan pankki luo tyhjästä rahan, joka siirtyy bitteinä tilillemme. Toki pankilla pitää olla jotain todellista pohjakassassaan. Keskustelin taannoin asuntolainan yhteydessä pankkivirkailijan kanssa asiasta, ja tuolloin hän surkutteli, että EU oli juuri määrännyt liikepankkien omavaraisuusosuudeksi aiemman 8% sijaan 15% – tämä siis vain meitä tavallisia pulliaisia palvelevissa pankeissa. Juuri tämänhetkistä prosenttilukua en tiedä, koska sitä ei julkisesti kuuluteta, ilmeisesti Fordin mainitsemista syistä – ja investointipankeissa reaalinen omavaraisuusaste lienee merkittävästi alempi. Loppuja 85% ei siis ole olemassakaan, vaan sen toivotaan realisoituvan, ja se realisoituukin silloin, kun laina maksetaan takaisin. Me maksamme asuntolainamme (yleensä) työmme tuloksella, toisin sanoen reaalitaloudesta käsin.

Se, että pankeilla on oikeus luoda rahaa tyhjästä, ei kuulu yleistietoomme. Kun joku jättää maksamatta velkansa, pankki kirjaa luottotappion, eikä mitään todellista tapahdu, elleivät luottotappiot kasva merkittäväksi, jolloin pankin pitäisi kaatua, mutta se ei kaadu, koska valtiot (nykyään myös EU) pelastavat sen – näinhän kävi Suomessa 1990-luvulla, kun pelastusrahat revittiin reaalitaloudesta: veronmaksajien työstä ja kaatamalla laumoittain pienyrittäjiä. Tuon operaation jälkeen moni noista pankeista pakenikin euroalueen ulkopuolelle – Ruotsiin ja Tanskaan.

Mutta vallankumous ei syty ennen huomisaamua, koska talous- ja poliittinen eliitti ja valtamedia vaikenevat rahan todellisesta luonteesta. Se, vaikenevatko ne tietämättään vai tietäen, ei ole tiedossa. Jos tietäen, kyse on petoksesta, jos tietämättään, kyse on epäpätevyydestä – molempi pahempi. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että valtiaat antavat kansan ymmärtää totuudenvastaisesti Suomen ja maailmantalouden elävän täydessä reaalitaloudessa juuri Henry Fordin mainitsemasta syystä. Se, että kansan pimitys on näin hyvin onnistunut johtunee asian monimutkaisuudesta, ja kun eliitit pitävät kansalaisia valistumattomina, ne katsovat että on helpompi kertoa talousasioista niin yksinkertaisesti kuin mahdollista – vaikka kertomus ei pitäisi paikkansa kuin pieneltä osin.

Kun on seurannut median vaalikeskusteluja – joihin on kutsuttu yleensä vain eduskuntapuolueiden edustajia, eikä vahingossakaan päästetty haastajia näiden kanssa tekemisiin – näkee selvästi, että talousasioista puhutaan enimmäkseen pieneen vähemmistöön jäävän reaalitalouden pohjalta, tietysti siksi että se on ymmärrettävämpää kuin puhua finanssitaloudesta, siitä, joka peittoaa reaalitalouden nykyään mennen tullen.

On epäselvää kuinka moni eduskuntapuolueiden ehdokkaista ei tunne pankki- ja rahoitusjärjestelmäämme ja kuinka moni heistä vain jättää kertomatta tietämänsä. Epäselvää se on siksi, että valtamedia ei tivaa sitä heiltä.

Miksi? Tapahtuisiko vallankumous nyt, jos kansa tietäisi rahan tyhjästä luomisesta niin kuin se pankki- ja rahoitusjärjestelmässämme toimii? Epäilen, koska juuri sillä tyhjästä luodulla rahalla ostetaan nyt yhteiskuntarauhaa. Rauha ja hyvinvointi ovat meillä vain lainassa.

Kysymys kuuluu, kuinka pitkään se voi jatkua.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Mitä EU:lle EI-äänestäneet tekevät nyt?

Kuinka voi olla mahdollista että vaikka vuonna 1994 Suomen liittämistä EU:iin vastusti yli 43 % äänestäneistä (äänestysaktiivisuus oli 74 %, 1 228 261 ei-ääntä ja 1 620 726 kyllä-ääntä), kaikki lopettavassa eduskunnassa istuneet puolueet ovat olleet käytännössä kyllä-puolueita?

EU-äänestyksen jälkeen on tapahtunut: Suomi liitettiin yhteisvaluuttaan ilman kansanäänestystä (vedoten EU-perussopimukseen) siitä huolimatta että ennen EU-vaaleja jäsenyyttä ajava valtionjohto vakuutti julkisesti, että kyllä-ääni eijohda yhteisvaluuttaan. Kysymyksessä oli harhautus, jota moni EU-myönteinen poliitikkokin on jälkikäteen kiitellyt, koska oli ilmeistä, että ei-puoli olisi voittanut jos valtionjohto olisi tuolloin kertonut totuuden. Myös Suomen valtamedia teki Aatos Erkon aloitteesta keskinäisen sopimuksen uutisoinnin rajaamisesta EU-positiivisuuteen. Saivartelijat vetoavat tietysti siihen että totuus olisi kyllä ollut kaikkien äänestäjien luettavissa Maastrichtin sopimuksesta, ja siksi on turha ruikuttaa.

Ja nyt: yksikään Suomen eduskuntapuolue ei aja EU:sta eikä edes eurosta irrottautumista, vaikka valtaosa aikanaan liittymistä vastustaneiden argumenteista on toteutunut: EU:ta markkinoitiin Euroopan kansojen yhteisyyttä ajavana unionina, mutta kuten 1994 vastustajat varoittivat, siitä tuli valtionrajat häivyttämään pyrkivä ja uusiksi rajoiksi suuryritysten ja liikepankkien omistussuhteiden pohjalta ei-maantieteelliset rajat piirtävä talousvaltaliitto. Vielä sitäkin pahempaa eivät tuolloiset vastustajat osanneet edes pelätä: EU:sta on tullut todellinen demokratian irvikuva, se kun pyrkii mitätöimään kansalliset vaalitulokset monin tavoin kiristämällä – on käynyt selväksi että vasemmisto ei EU:lle kelpaa, kuten Kreikan tapauksessa on nähty. EU on muodostunut oikeistolaisen talousvallan jäsenmaissaan takaavaksi tyranniaksi.

Mitä euroon tulee, kansalaisten kannatusta kositaan namusetämäisesti niin, että on makeaa karkkia käyttää samaa valuuttaa ulkomaillakin. Mainitsematta jätetään kuitenkin, montako miljardia tuo nami maksaa sekä suoraan että monen keittiön kautta.

Kaikesta tästä huolimatta EU:ta käsitellään valtamediassa ja valtiaiden puheissa samalla tavalla kuin taloutta: luonnonvoiman kaltaisena itsestäänselvyytenä, jossa annettu on vain kiltisti otettava. Vedotaan jopa Paasikiven lauseeseen: kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.

Tosiasioiden? Eikö tosiasia ole myös se, että tosiasiat ovat muutettavissa? Varsinkin jos ne asiat eivät edes ole tosia, vaan perustuvat uskoon, tai kauniimmin sanoen luottamukseen – tai pahimmillaan valheeseen.

1994 ei-äänensä antaneet ja myös ne tuolloin kyllä-äänestäneet, jotka ovat ymmärtäneet tulleensa petetyiksi, sekä kaikki EU-kriittiset tuolloin äänestämättä jättäneet mukaan lukien silloin alaikäiset ja vielä syntymättömät muodostavat väistämättä niin ison joukon, että ihmettelisin miten se nyt jäisi 1994 äänestystuloksen ei-äänimäärää pienemmäksi. Nyt, kun EU:n ja euron katastrofi on jo käymässä selväksi kansalle – vai onko sittenkään?

Ja silti: kaikki eduskuntapuolueet ovat kyllä-puolueita siitä huolimatta että yksittäisiä EU-vastaisia kansanedustajia löytyy satunnaisesti eri puolueista. Nämä eivät kuitenkaan mahda puolueilleen mitään, kun hallitukseen meno edellyttää nähtävästi EU:n ja euron myötäilyä. Ja koska hallitus on siirtänyt itselleen eduskunnalle kuuluvan vallan, siihen pyritään veri kurkussa, varsinkin kun se ei edusta kansan tahtoa yhtä ”ikävästi” kuin eduskunta. Vaalilupausten vastaisiin päätöksiin alistutaan sitten hallituskonsensuksen nimeen, jota voidaan syyttää takinkäännöistä.

Muutosvoimia vastaan valtapuolueilla on rakennettuna vedenpitävä strategia: vaalipiirijärjestelmä ei palvele nykyaikana alueellista edustavuutta, vaan se on lähes pelkkä taktikoinnin väline ja varmistaa suurten puolueiden menestyksen. 3 prosentin äänikynnys estää sen, että muutosvoimat saisivat edes jalkaansa eduskunnan oven väliin. Puoluetukijärjestelmä edistää vanhojen puolueiden vaalimenestystä ja vaikeuttaa muiden. Valtamedia ei ota edes huomioon muutosvoimien olemassaoloa, vaan leimaa ne yleensä hörhöilyksi lainkaan niihin perehtymättä. Mielikuvien voima on massiivinen ja sitä myös käytetään – enimmäkseen rahan avulla, ja sen vuoksi. Hämmentävintä valtamediassa on se, kuinka haluton se on seuraamaan ns. kansan pulssia.

Vaihtoehdot EU-kriittiselle äänestäjäkunnalle ovat vähissä, vaikka niitäkin on löydettävissä kaiken vähättelyn ja mustamaalauksen takaa. Vaikka mahdollisuus isoonkin muutokseen on kyllä olemassa, se edellyttäisi, että nukkuvien valtava puolue ymmärtäisi syyt nukkumiselleen ja aktivoituisi äänestämään Suomen – ja myös oman tilanteensa – muutoksen puolesta. Ja lisäksi sen, että mahdollisimman moni kieltäytyisi äänestämästä pelkkien mielikuvien varassa ja ottaisi selvää asioista – muualta kuin taas kerran puolensa valinneesta valtamediasta – nyt nettiaikana, kun se on melkein kaikille mahdollista.

Kijoitus on julkaistu myös täällä

Puudelimedia

Suomen valtamedia on viimeisten vuosikymmenten aikana luopunut sille perinteisesti kuuluvasta velvoitteestaan vallan vahtikoirana. Päinvastoin, vaikuttaa siltä kuin se tekisi kaikkensa, jotta kaikki vaihtoehdot ja muutosvoimat pysyisivät näkymättömissä, ja kritiikki vallanpitäjiä, erityisesti talousvaltaa kohtaan, rajoittuu enimmäkseen pinnalliseen lipaisuun.

Kohtuutonta olisi toki väittää, että monet yksittäiset toimittajat eivät tekisi työtään niin kuin toimittajan kuuluu tehdä. Mutta näyteikkunoissaan valtamedia välttää esittämästä vallanpitäjille todella vaikeita kysymyksiä. Sen sijaan media juoksee kliseenomaisesti ilmaistuna (sillä klisee tarkoittaa yllättävän usein samaa kuin tosi) sopulilaumana vallan perässä. Esimerkiksi nyt vaalien alla leikkauskohteita ja työpaikkojen määrää tivataan papukaijan tapaan ajattelematta asiaa pidemmälle, koska aihe on pinnalta sipaisten trendikäs ja helppo. Ei tule mieleenkään udella, leikataanko lapsilta, vanhuksilta, sairailta, jätetäänkö koululaiset hengittämään hometta vai ajetaanko heidät ilman lakkautettua opettajanvirkaa kadulle oppimaan elämää kantapään kautta. Tai sitä, onko kaikki työ yhtä tarpeellista, ja mitä työ ylipäänsä tänään tarkoittaa. Tarkoitetaanko sillä rahaa vai jotain todellista? Se ratkaisevan tärkeä kysymys jää järjestään esittämättä. Ammattitaidottomuutta vai eräänlaista suomettuneisuutta, itsesensuuria?

Kokeneet poliitikot päästetään mediaan esittelemään opettelemaansa jargonia, ja auta armias kun tulee vastaan kokematon vaaliehdokas – hänen päänahkansa, toisin sanoen se, että hänen epävarmuuttaan päästään ilkkumaan, on arvokasta matskua keskivertotoimittajalle, koska sellainen vasta klikkauksia (ja mainostuloja) tuottaakin. Ja esimies kiittää.

Itseään kuoliaaksi kilpailevan kaupallisen median motiivit nykyiseen alennustilaan on selitettävissä. Nettiräjähdyksen myötä yleisöä tärkeämmäksi rahoittajaksi on muodostunut mainostaja – ja mainostaja ei suosi vastakarvaan sukivaa tiedottamista, vaan maksaa nimenomaan kuuliaasta puudeliudesta, yleisön miellyttämisestä. Mainostajan tarkoitus on saada yleisön kulutus kiihtymään – mieluimmin yli varojen – ja ohjautumaan haluamaansa suuntaan, eikä sillä ole mitään muita viestinnällisiä, puhumattakaan sivistyksellisistä tai muista pitkäjänteisistä päämääristä. Yhteiskunnallisia tavoitteita mainostajalla on toki suomalaisten monipuolinen kytkeminen ”läntiseen arvoyhteisöön”, mikä tarkoittaa estottomaan kuluttamiseen innostamista kaikki tuon arvoyhteisön muut ongelmat sivuuttaen.

Ruokkivaa kättä ei ole taloudellista purra, ja talous on kaupallisen median elinehto ja useimmille myös tarkoitus.

Sen sijaan se, että Yleisradio esittelee omassa näyteikkunassaan, uutis- ja ajankohtaistoiminnassaan, samaa seurakoiraa kuin kaupallinen media omine motiiveineen tekee, on selitettävissä sillä, että YLEn kaikin keinoin tavoiteltu riippumattomuus poliittisten puolueiden ohjailulta on epäonnistunut. Yle-veron piti merkitä puoluepolitiikan näppien pitämistä erossa talon ohjelmistosisällöstä, mutta toisin on käynyt: jos aiemmin valtaa pitivät demarit, viime ajat kokoomus on muovaillut melko estottomasti Ylen näkyvintä antia. Lisäksi joka kerta kun jotain eduskuntapuoluetta kritisoidaan, asianomainen puolue uhkailee, ja saattaa myös toteuttaa uhkauksen Ylen rahoituksen leikkaamisesta. Kaikesta tuosta piti päästä eroon viimeistään Yle-veron astuessa voimaan. Suomen kansan, joka Yleisradion omistaa, pitää siksi ottaa omistajan vastuu – ei niin, että kaikki ohjelmisto pitäisi olla suunnattu minulle – vaan myös muille, koko kansalle, joka ei ole lainkaan yhtenäinen. Valta Ylessä on saatava takaisin poliittiselta eliitiltä omistajalleen, Suomen epäyhtenäiselle ja monipuoliselle kansalle.

Vaalit parin viikon kuluttua tulevat todennäköisesti osoittamaan sen, että vaikka kansan parissa velloo ilmeinen muutostarve, ja laajasti on jo kyllästytty taloususkovaisen ja suppean talouseliitin etuja ajavan poliittisen eliitin toimintaan ja myös petytty populisteihin, vanhat puolueet jatkanevat vanhaan malliin vaalien jälkeenkin. Kun todelliset vaihtoehdot ja muutosvoimat pidetään kaikin keinoin piilossa, äänestävät turvautuvat vanhoihin tottumuksiin tai luulottelevat populistien tarkoittavan mitä väittävät muuttavansa, ja vaihtoehdoista tietämättömät jättävät kokonaan äänestämättä.

Tässä tehtävässä keskeisinä häärivät talouseliitti itse, vanhat puolueet ja aktiivisimpana valtamedia, joka tukee edellämainittuja vastoin median unohtunutta perustehtävää, vallan vahtikoiruutta.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.

Leikkaus on korkeakorkoinen laina

Nyt kun puolueet käyvät huutokauppaa siitä, mikä niistä leikkaa eniten, ja valtamedia tivaa puolueilta leikkauksista itsestäänselvyytenä, on hyvä palauttaa mieleen se julkisesti ylistetty tapa, jolla 1990-luvun lama ”selätettiin”.

Tuolloin Suomen talous oli sössitty oikein perusteellisesti: rahamarkkinat oli avattu hallitsemattomasti, ja pankit tyrkyttivät lainaa kenelle tahansa – tarkoituksella ei ollut mitään väliä. Seuraukset tunnemme hyvin, mutta ei nähtävästi tarpeeksi, koska samoja ratkaisuja ollaan ajamassa nytkin, kun 00-luvun nousukaudella poliitikot eivät kannatuksensa säilyttääkseen malttaneet uudistaa rakenteita edes siten, että tyhjät olisi otettu pois. Päinvastoin.

Kun 1990-luvun lamassa pankkijärjestelmän pelastamiseksi ja siinä sivussa wahlroosien rikastuttamiseksi köyhiltä ja keskituloisilta leikattiin – joiltain vietiin  tuhkatkin pesästä –  seuraukset olivat tuhoisat. Ottakaamme esimerkiksi mielenterveyspalveluiden leikkaus: kun samaan aikaan pienyhtiöitä tuhottiin järjestelmällisesti  ja lainarahoilla hankittua omaisuutta pakkomyytiin pilkkahinnalla niille, joilla oli varaa maksaa, oli seurauksena mittaamaton määrä kärsimystä varsinkin kaikkensa menettäneen, valtavan kansalaisjoukon keskelle. Itsemurhia tehtiin ahkeraan tahtiin, alkoholismi, työttömyys, perheiden hajoamiset ja erityisesti mielenterveyden romahtamiset olivat enemmän arkipäivää kuin ilmeisesti koko Suomen historian aikana – paitsi niille, jotka hyötyivät tilanteesta. Apua ei saatu mistään kun apu oli leikattu, mikä jälleentuotti maahan valtavan mielenterveysongelman, josta voi hyvin käyttää ilmaisua kansantauti.

Se maksoi, ja paljon maksoikin – jälkikäteen. Lukuja on mahdoton määritellä, mutta voi arvioida että hinta mielenterveyspalvelujen leikkauksista oli kymmenkertainen, puhumattakaan muista ”koroista”: mittaamattomasta inhimillisestä kärsimyksestä.

1990-luvulla otettiin siis käytännössä lainaa, jolla oli järkyttävän suuri korko rahassa, ja lisäksi vielä sitäkin isompi korko rahaa tärkeämmässä valuutassa: ihmisten hyvinvoinnissa. Mielenterveyden leikkaukset on vain yksi esimerkki siitä giganttikorkoisesta lainasta, joka tuolloin leikkaamalla faktisesti otettiin. Ja lainaa maksetaan edelleen, monin tavoin.

Nyt ollaan hiukan vastaavassa tilanteessa kuin 1990-luvun alussa. Erona on se, että tällä hetkellä rahalainaa saa nollakorolla, jopa miinuskorolla, tuolloin ei.

Valtionvelkaamme pyritään julkisuudessa esittämään samanlaiseksi lainaksi, kuin vaikka kotitalouslainat, mitä se ei ole. Lisäksi ei vaivauduta edes mainitsemaan että kansallisomaisuutemme on merkittävästi suurempi kuin lainan määrä.

Miksi sitten on niin muodikasta mainostaa leikkauslistoja näissä vaaleissa, kun kaikki järkevä ajattelu, useat taloustieteilijät ja varsinkin historian karmeat kokemukset huutavat aivan päinvastaista: taantumassa on elvytettävä, nousukaudella leikattava, tai järkeistettävä ja karsittava byrokratiaa? Kaikkien maailmalta ja omasta maastamme saatujen kokemusten mukaan leikkaukset – varsinkin kun ne suoritetaan suomalaiskansalliseen tapaan mekaanisesti, käyttämättä tervettä järkeä – lisäävät työttömyyttä ja pitkittävät taantumaa. Lainaa olisi saatavilla nyt nollakorolla, mutta sitä kavahdetaan, koska numerot näyttävät pahoilta. Näyttävät. Ja siksi valitaan mieluummin se kaikkein korkeakorkoisin laina, joka ei näytäniin pahalta.

Vastaus leikkausintoon löytyy nähdäkseni siitä tosiasiasta, että tietty joukko hyötyi 1990-luvun lamasta, jotkut aivan valtavasti. Viimeksi mainittuja valtamedia on nostanut jopa kansakunnan kaapin päälle mainitsematta mitenkään, kenen ja minkä kustannuksella nuo rikkaudet tuolloin tehtiin. Ja tuon tietyn joukon takana seisoo tietty poliittinen suunta. Ja tuon tietyn poliittisen suunnan takana seisoo valtamedia, koska sillä on oma lehmä ojassa. Ja valtamedia näyttää suuntaa kansalaisille niin, että sen viestinnän mukaan syntyvät ”yleiset totuudet”, ne, joita toistellaan coctailpartyista taksien kautta essonbaareihin.

Noidankehä on näin ollen täydellinen. Melkein, sillä eivät nuo ”tietyt” silti niin helpolla pääse. Vaikka valtamedia esittää yleisölleen tarkoitusperäisesti rajaamaansa tietoa, suuri osa kansalaisista kykenee vielä ajattelemaan omilla aivoillaan, myös vastavirtaan.

Pian pidetään eduskuntavaalit, jossa omilla aivoillaan ajatteleva kansanosa toivottavasti kertoisi mahdollisimman laajasti ajattelustaan, eikä juoksisi toisen kansanosan tapaan maksetun näkyvyyden (sisältää myös valtamedian uutisoinnin) ja ”yleisten totuuksien” perässä äänestyskoppiin.

Tai jäisi kotiin nukkumaan, kun muutos näyttää ylivoimaiselta.

Kirjoitus on julkaistu myös täällä.