tiistai 8. maaliskuuta 2016

Luotettavasta mediasta

Mitä taannoisesta päätoimittajien julkilausumasta pitäisi ajatella? Se on lanseerattu milloin valemedian vastaiseksi, milloin omien toimittajien suojelemiseksi, mitkä ovat ihan relevantteja syitä tällaiseen julkaisuun. Sitten tulee mutta, ja kun asiaa kaivaa syvemmältä, se mutta kasvaa yhä suuremmaksi.

Mitä laajemmin mediaa seuraa, siis koti- ja ulkomaista, sitä kafkamaisempana suomalainen tiedotusympäristö näyttäytyy. Kafkamaisuus tuntuu siinä pyhässä yksimielisyydessä, minkä valtamedia yleisölleen oikeana tietona ja säällisenä ajattelumallina lanseeraa. Ja myös siinä innokkuudessa kiistää kaikki tämä – esim. kyseenalaistamalla koko valtamedian olemassaolo. Minusta valtamedia-termi on tänä aikana täsmällinen nimitys, niin samansuuntaisesti taloudellisten ja poliittisten valtiaiden kanssa isoimmat viestimet nykyään kulkevat. Poikkeuksia toki on nähtävissä, mutta niin heikosti, että ne vain vahvistavat säännön. Valtamedia ei koskaan salli näyteikkunassaan mitään, mikä poikkeaisi poliittisen korrektiuden tieltä. Kriittinen ääni kuuluu marginaalisesti sivulauseissa ja sisäsivujen uumenissa, mistä on tehtävä johtopäätös, että valtamedia laiminlyö aktiivisesti päätehtäväänsä: vallan vahtikoiruutta.


Moniarvoinen viestintä ja sananvapaus sallivat erilaiset mielipiteet.” 

Tämä on mielenkiintoinen lause, sillä jokainen suomalaista mediaa tunteva tietää, että valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä ei useinkaan sallita, tai ne leimataan surutta törkypuheeksi. En tietenkään väitä etteikö oikeaa törkypuhetta esiintyisi paljonkin, mutta sen varjolla valtamedia kuitenkin näkyy hyljeksivän varsin laajaa kirjoa ”erilaista” ajattelua.

Sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin. Kun tietoja pyritään tahallisesti hämärtämään tai vääristelemään, puutumme siihen omissa medioissamme.

Tämä ei pidä paikkansa, minkä pystyy kuka tahansa mediaa laajasti seuraava toteamaan. Päinvastoin, kun samanmielinen media kertoo muunneltua totuutta, siihen tartutaan hanakasti lainaten, koska niin omat kädet kuvitellaan pidetyiksi puhtaina. Usein vääristyneen uutisen alkuperää ei ole edes mahdollista selvittää sen jälkeen kun ”kaikki” sen tietävät.

“Aiomme vastaisuudessakin olla demokratian ja sananvapauden tukipilareita...”

Otan tämän lupauksen ilolla vastaan, vaikka -kin-päätettä en lauseessa ymmärrä.

“Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas.”

Tästä on vaikea olla toista mieltä. Tällainen uusi linja ja näkemys on näinä vaikeina aikoina valtamedialta erittäin tervetullut.

Leikki leikkinä, mutta missä asioissa valtamedia (oivallinen nimi muuten) sitten vaatii ”konsensusta” – mikä tarkoittaa toisinajattelijoiden alistumista yksisuuntaiseen ajatteluun?

Ennen kaikkea EU-asioissa, yhteisvaluutassa, makkinataloudessa, Suomen Venäjä-suhteissa – ulkopolitiikassa pidetään itsestään selvänä että Venäjä on paha, USA pääasiassa hyvä, vaikka onkin kuriton pohjalta pojat ovat poikia, Israel hyvä, Iran paha, Ukraina hyvä, Venäjä paha, Syyrian hallitus paha, kapinalliset hyvä – tai ei ihan kaikki, jne jne. Suomen Natoon liittymisen suhteen valtamedia tepsuttaa varovasti kuin heikoilla jäillä, sillä se on lanseeraamassa myönteistä suhtautumista asiaan, jota kansan enemmistö vastustaa. Valtamedian tavoitteista Naton(kaan) suhteen ei ole epäselvyyttä. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, tulee mediakritiikki, nimenomaan valtamedian – ja varsinkin kyseessä olevan viestimen kritisointi.

MV-tyyppinen törkymedia ei ole vaihtoehto, sillä sellaisten toimintaperiaate on sama kuin kaupallisella valtamedialla, vain räikeämmällä volyymilla: mainostajia miellyttääkseen ne uutisoivat aiheista, jotka miellyttävät mainoksille alttiita kohderyhmiä, ja myös sillä tavoin. Kumpaankaan en siksi luottaisi sen enempää kuin muihinkaan autokauppiaisiin, vaikka autokauppiaitakin on moneen junaan…

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Kuinka käy kirjan?

En tarkoita tällä (pelkästään) omia kirjojani, vaan kirjaa ylipäänsä. Kovasti puhutaan digitaalisuuden ja visuaalisen vyöryn haukkaavan kirjan kitaansa. Kyse taitaa enemmänkin olla aikakokemuksemme totaalimurroksesta, joka on tapahtunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Vaikka teknologian kehityksen piti meidät vapauttaa, kiire on entisestään lisääntynyt ja sen myötä stressi, mitä on mahdotonta kuvata vapautuneisuudeksi. Vertailkaapa vaikka nykypäivän ja muutaman vuosikymmenen takaisen elokuvan leikkausrytmiä. Vauhti on kiihtynyt olennaisesti.

Kirjan lukeminen vaatii keskittymistä ja jonkin verran pitkäjänteisyyttä – juuri niitä inhimillisiä ominaisuuksia, jotka nykyisen visuaalisen, akustisen ja muun informaatiovyöryn aikakautena ovat siirtymässä kortille. Kun elokuva esittää usein valmiiksi pureskeltua, kirja jättää olennaisimman tulkinnan lukijalleen. Se, mitä me lukiessa näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme, lähtee meistä itsestämme. Elokuvissa ne aistielementit, jotka kirjaa lukiessamme koemme itse, ovat usein jonkun muun määrittelemiä, mikä tietenkään itsessään ei ole vaarallista. Mutta kun elokuva on kallis laji, se on johtanut elokuvailmaisunkin ”rautalangasta vääntämiseen”, ts. maksimaalisen katsojakunnan saavuttamiseksi kuljetaan pienimmän yhteisen nimittäjän tietä, eikä luoteta katsojan omaan tulkintaan ja kykyyn kokea itse, väkisin syöttämättä.

Hektinen ja keskittymätön aika on tuonut tullessaan tehokkaan suorittamisen ja teknistymisen ideologian. Kun nykyhallitsijoiden ja talouseliitin toimia katselee, vaikuttaa siltä että tehokkuutta, kilpailukyvyn kohentamista ja hyötyä – käytännössä rahaa – tavoitellessa lapsi valutetaan pesuveden mukana viemäriin. Tuon lapsen nimi on ihmiselämä.

Kun Winston Churchillille esitettiin aikanaan, että asemäärärahoja kartutettaisiin leikkaamalla taiteesta ja kulttuurista, Churchill tokaisi: ”minkä puolesta me sitten taistelisimme?” Tämä tapahtui siihen aikaan kun vielä oli olemassa sivistysporvaristoa, jota Churchill vakaasti edusti.

Nyt on aika toinen, hallitsijat ovat muuttaneet toimintatapojaan, mutta onko ihminen pohjimmiltaan muuttunut? Sopeutuuko hän mihin vain, mitä hänelle ulkopuolelta syötetään? Nämä kysymykset ovat keskeisiä vastajulkaistussa romaanissani Sielusta sieluun, jossa kerrotaan kahden sukupolven naisten kohtaloista kun olot muuttuvat ja aika rientää.


Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä