Suomen valtamedia on viimeisten vuosikymmenten aikana luopunut sille perinteisesti kuuluvasta velvoitteestaan vallan vahtikoirana. Päinvastoin, vaikuttaa siltä kuin se tekisi kaikkensa, jotta kaikki vaihtoehdot ja muutosvoimat pysyisivät näkymättömissä, ja kritiikki vallanpitäjiä, erityisesti talousvaltaa kohtaan, rajoittuu enimmäkseen pinnalliseen lipaisuun.
Kohtuutonta olisi toki väittää, että monet yksittäiset toimittajat eivät tekisi työtään niin kuin toimittajan kuuluu tehdä. Mutta näyteikkunoissaan valtamedia välttää esittämästä vallanpitäjille todella vaikeita kysymyksiä. Sen sijaan media juoksee kliseenomaisesti ilmaistuna (sillä klisee tarkoittaa yllättävän usein samaa kuin tosi) sopulilaumana vallan perässä. Esimerkiksi nyt vaalien alla leikkauskohteita ja työpaikkojen määrää tivataan papukaijan tapaan ajattelematta asiaa pidemmälle, koska aihe on pinnalta sipaisten trendikäs ja helppo. Ei tule mieleenkään udella, leikataanko lapsilta, vanhuksilta, sairailta, jätetäänkö koululaiset hengittämään hometta vai ajetaanko heidät ilman lakkautettua opettajanvirkaa kadulle oppimaan elämää kantapään kautta. Tai sitä, onko kaikki työ yhtä tarpeellista, ja mitä työ ylipäänsä tänään tarkoittaa. Tarkoitetaanko sillä rahaa vai jotain todellista? Se ratkaisevan tärkeä kysymys jää järjestään esittämättä. Ammattitaidottomuutta vai eräänlaista suomettuneisuutta, itsesensuuria?
Kokeneet poliitikot päästetään mediaan esittelemään opettelemaansa jargonia, ja auta armias kun tulee vastaan kokematon vaaliehdokas – hänen päänahkansa, toisin sanoen se, että hänen epävarmuuttaan päästään ilkkumaan, on arvokasta matskua keskivertotoimittajalle, koska sellainen vasta klikkauksia (ja mainostuloja) tuottaakin. Ja esimies kiittää.
Itseään kuoliaaksi kilpailevan kaupallisen median motiivit nykyiseen alennustilaan on selitettävissä. Nettiräjähdyksen myötä yleisöä tärkeämmäksi rahoittajaksi on muodostunut mainostaja – ja mainostaja ei suosi vastakarvaan sukivaa tiedottamista, vaan maksaa nimenomaan kuuliaasta puudeliudesta, yleisön miellyttämisestä. Mainostajan tarkoitus on saada yleisön kulutus kiihtymään – mieluimmin yli varojen – ja ohjautumaan haluamaansa suuntaan, eikä sillä ole mitään muita viestinnällisiä, puhumattakaan sivistyksellisistä tai muista pitkäjänteisistä päämääristä. Yhteiskunnallisia tavoitteita mainostajalla on toki suomalaisten monipuolinen kytkeminen ”läntiseen arvoyhteisöön”, mikä tarkoittaa estottomaan kuluttamiseen innostamista kaikki tuon arvoyhteisön muut ongelmat sivuuttaen.
Ruokkivaa kättä ei ole taloudellista purra, ja talous on kaupallisen median elinehto ja useimmille myös tarkoitus.
Sen sijaan se, että Yleisradio esittelee omassa näyteikkunassaan, uutis- ja ajankohtaistoiminnassaan, samaa seurakoiraa kuin kaupallinen media omine motiiveineen tekee, on selitettävissä sillä, että YLEn kaikin keinoin tavoiteltu riippumattomuus poliittisten puolueiden ohjailulta on epäonnistunut. Yle-veron piti merkitä puoluepolitiikan näppien pitämistä erossa talon ohjelmistosisällöstä, mutta toisin on käynyt: jos aiemmin valtaa pitivät demarit, viime ajat kokoomus on muovaillut melko estottomasti Ylen näkyvintä antia. Lisäksi joka kerta kun jotain eduskuntapuoluetta kritisoidaan, asianomainen puolue uhkailee, ja saattaa myös toteuttaa uhkauksen Ylen rahoituksen leikkaamisesta. Kaikesta tuosta piti päästä eroon viimeistään Yle-veron astuessa voimaan. Suomen kansan, joka Yleisradion omistaa, pitää siksi ottaa omistajan vastuu – ei niin, että kaikki ohjelmisto pitäisi olla suunnattu minulle – vaan myös muille, koko kansalle, joka ei ole lainkaan yhtenäinen. Valta Ylessä on saatava takaisin poliittiselta eliitiltä omistajalleen, Suomen epäyhtenäiselle ja monipuoliselle kansalle.
Vaalit parin viikon kuluttua tulevat todennäköisesti osoittamaan sen, että vaikka kansan parissa velloo ilmeinen muutostarve, ja laajasti on jo kyllästytty taloususkovaisen ja suppean talouseliitin etuja ajavan poliittisen eliitin toimintaan ja myös petytty populisteihin, vanhat puolueet jatkanevat vanhaan malliin vaalien jälkeenkin. Kun todelliset vaihtoehdot ja muutosvoimat pidetään kaikin keinoin piilossa, äänestävät turvautuvat vanhoihin tottumuksiin tai luulottelevat populistien tarkoittavan mitä väittävät muuttavansa, ja vaihtoehdoista tietämättömät jättävät kokonaan äänestämättä.
Tässä tehtävässä keskeisinä häärivät talouseliitti itse, vanhat puolueet ja aktiivisimpana valtamedia, joka tukee edellämainittuja vastoin median unohtunutta perustehtävää, vallan vahtikoiruutta.
Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti