perjantai 18. marraskuuta 2016

Kiire pöyristymään

Pöyristyminen on päivän ilmiö, vaikka on sitä osattu pöyristyä ja mielensäpahoittaa ennenkin: essonbaareissa meuhkattiin, mutta essonbaareihin se meuhka usein jäi. Sen sijaan nämä nykyajan pöyristymisriekkujaiset ovat alkaneet vallata yleistä mielipidettä ja ne tukkivat jo ilkeästi somen asiakeskusteluita. Somen hektisyys ohittaa harkinnan, ja monella on valtava kiire ja tarve pöyristyä kaikesta mahdollisesta paljon ennen kuin faktoista tiedetään edes alkeita. Myönnän auliisti itsekin ajoittain yhtyväni trendinmukaisiin paheksuntakuoroihin, mitä paheksun jyrkästi.

Pöyristyessä ei usein ole paljonkaan väliä asialla vaan sillä, kuka asian esittää. Kun Donald Trump tai Jussi Halla-aho tai Paavo Väyrynen avaa suunsa, aivan kaiken sanotun on oltava väärin ja valikoitua fanijoukkoa lukuun ottamatta suomalainen mielipide asemoituu sitä kaikkea vastaan. Kun ulkoministeri avaa suunsa, kaikki mitä hän sanoo on oikein useimpien perussuomalaisten mielestä – ja muiden mielestä se kaikki on väärin. Kun yhtäkkisen massiivisen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista puhutaan, puhujasta tehdään rasisti, eikä mitään hänen argumenttiaan kuunnella vastapuolella, ja kun toisaalla joku ei halua jättää pakolaisia pakkaseen kuolemaan, hän onkin suvakki ja isänmaanpetturi, eikä vastapuoli kuuntele mitään hänen argumenttiaan. Se, joka sanoo Suomessa ääneen faktan, mistä muissa länsimaissa kyllä puhutaan, sen, että Krimin asukkaat haluavat mieluummin kuulua korruptoituneeseen Venäjään kuin umpikorruptoituneeseen Ukrainaan, tuomitaan Kremlin trolliksi, mikä tarkoittaa samalla, että mitään mitä hän sanoo, ei voi/saa ottaa tosissaan. Joka kritisoi äskeisissä USAn vaaleissa Clintonia, leimattiin persuksi ja trumpetiksi. Ja niin edespäin. Pelkkää mustaa ja valkoista, ei edes harmaata näkyvissä – eikä varmasti värejä. Korostan jälleen, etteivät kaikki värisävyt omassa paletissanikaan toisinaan viihdy, mikä on erinomaisen pöyristyttävää.

Tiedotusvälineet kilpailevat siitä, mikä niistä ehtii pöyristyä ja pöyristyttää yleisönsä ensimmäisenä. Media ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti aloittanut tätä muna-vai-kana -piirileikkiä, vaan se haistaa maksavan yleisön mielihalut ja reagoi kärkkäästi niihin – siis rahaan. Erillisiä pöyristymisen aiheita media on syöttänyt usein, aina ”paskaduuni”-termipaheksunnasta (YLE) ja hihamerkki”kohusta” (TS) hampurilaiseensyljentähaavetwiittiin (IL), viime aikoina melkein päivittäin. Ja halvaksihan se tulee siteerata ja levittää pöyristystä eteenpäin. Pikapöyristystapauksissa järkipuhe seuraa vasta kun pöly on laskeutunut – kun ns. maito on jo kaatunut, ja silloin ensipöyristys on jäänyt useille tosiasiaksi. Totuus kun koetaan nykypäivänä sitä todemmaksi, mitä paremmin se menee kaupaksi. Pikavoittoja jahdatessaan median kannattaa ylläpitää yleistä pöyristystä niin kauan kuin siitä on rahaa tahkottavissa, ja niin se todellakin tekee. Ja tuota pöyristyssampoa kutsutaan tiedotusvälineistöksi…

Tyynnyttääkseni tässä kohtaa median toimijoiden pöyristystä lienee turvallisinta lisätä se itsestäänselvyys, että toki valtamediasta muutakin löytyy kuin pelkkää paheksunnan lietsontaa.

Pöyristelyn ydinluu löytyy siitä katoavasta yhtenäiskulttuurista, jossa roikutaan vaikka väkisin mieluummin kuin että tosiasia tunnustettaisiin. Kun some siirtää tiedonvälityksen monopolia medialta kaikelle kansalle, valtamedia takertuu vanhan yhtenäiskulttuurin vaalimiseen ja vetoaa pyhän yksimielisyyden tarpeeseen pyrkimällä sanelemaan, mitä kansan tulisi ajatella – esimerkiksi Natosta, EU:sta, eurosta, Venäjästä, Ukrainasta, vapaudesta, demokratiasta – ja totuudesta. Sellainen ei koskaan pääty hyvin, koska kasvava osuus kansasta erkaantuu aina tahoista, jotka nostavat itsensä sen yläpuolelle. Ja koska kriisiytynyt valtamedia on hätäpäissään luopunut perustehtävästään, vallan vahtikoiruudesta, se tulee kohottaneeksi itsensä eliittiin, jolle käy niin kuin eliiteille lopulta käy. Valtiaiden kanssa samoihin salonkeihin vetäydyttyään valtamedia väistämättä aikaansaa raisuja vastareaktioita, jotka johtavat mediaa nyt kovasti pöyristyttäviin brexit-, trump-, le pen- ja mv-lehti -tyyppisiin osoituksiin kansalaisten kyllästymisestä eliitin ylenkatseeseen.

Yhtenäistä Suomea ei ole eikä sitä ole koskaan ollutkaan, saati yhtenäistä Eurooppaa tai yhteisiä länsimaisia arvoja. Virallisten tahojen ja niiden hännystelijöiden vaalima konsensusaate on ja on aina ollut uskontoa ja illuusiota, jota on pitkään pidetty tekohengityksellä elossa.

On vihdoin aika irrottaa letkut. Vasta sen jälkeen suomalainen keskustelukulttuuri voi vapautua sivistysmaiden tasolle.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös täällä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti